• Kirjoitin Venäjän aggressiosta jonkin aikaa sitten. Blogini ei ehkä näkynyt lukijoille, koska Vuodatuksen etusivun linkkilista ei toiminut.Tässä siksi linkki tuohon, ennen sodan alkua kirjoitettuun blogiin, TURVALLISUUDESSA TURVALLAAN.

Katselen omistamaani isokokoista, vanhaa kartastoa vuodelta 1893. Euroopan rajat piirtyvät aivan toisin kuin nykyään. Katselen ja mietin miten kirjoittaa kiihkottomasti asiasta, joka herättää tunteet niin minulla kuin muillakin empatiaan ja sympatiaan kykenevillä olennoilla.

Tästä kartastosta, ja kaikkialta historiasta löytyy suuri osa vastausta jokaiseen sotaan. Loppu löytyy ihmisestä itsestään, psykologiasta, ihmisen epätäydellisyydestä ja itsekeskeisyydestä.

Katson vanhan karttani sivua, jonka nimi on ”Europäisches Russland”. Venäjän rajojen sisällä ovat Baltian maat vanhoilla nimillään: Eestinmaa, Liivinmaa, Kuurinmaa; lisäksi suuret osat nykyistä Puolaa, Ukraina, Valko-Venäjä – kaikki osa Venäjää. Suomikin on merkitty Venäjän rajojen sisälle, mutta ainoana alueena, joka on katkoviivalla erotettu imperiumista. Autonomisuus näkyi kartassakin!

Tuolta sivulta löytyy osa selitystä Vladimir Putinin järjettömälle sotahankkeelle.

Luin taannoin Catherine Beltonin v. 2021 ilmestynyttä teosjärkälettä Putinin sisäpiirissä, jota suosittelen kaikille, jotka haluavat ymmärtää, kuinka KGB otti vallan Venäjällä Neuvostoliiton hajottua. Kirjassa sattui silmiin lause, jonka eräs Putinin lähipiiriin kuuluva sanoi: ”Venäjä on aina ollut imperiumi, Venäjän kuuluu olla imperiumi”.

Ihmiskunnan historiassa kansallisvaltiot ovat olleet vähemmistössä. Imperiumit ovat koonneet alleen eri kansakuntia ja heimoja kautta aikojen, Sumerin valtakunnasta 6000 vuotta sitten aina tämän päivän Kiinaan. Suuruuden haaveita on ollut monilla mailla, mutta pienissä luonnollisesti haaveet jäävät toiveiksi.

Suur-Suomestakin puhuttiin, ja käsitteenä Suur-Suomi ei ollut kaukana isovenäläisistä ja panslavistisista ajatuksista, joita Putin edustaa. Suur-Suomea haluavien tavoitteena oli, että Suomella on luonnolliset (tietenkin aina isommat kuin olemassa olevat) rajansa, jotka noudattavat kielen tai heimon tai molempien rajoja. Siksi Suur-Suomi lähestyi Pietaria ja Äänisjärveä, jonne saakka karjalaiset olivat asettuneet. Tarkoituksenmukaisuussyistä jotkut haaveilivat pääsystä Jäämeren rannikollekin.

Hitlerin Saksallakin oli Lebensraum-ajattelu. Saksan sydänmaihin kuuluivat natsien mielestä saksalaisten tai saksaa puhuvien asuttamat maat. Tähän perustui mm. Tshekkoslovakian valtaus.

Putin kumppaneineen on kaivanut historian roskakorista esiin erään tulkinnan Venäjän imperiumin luonnollisesta ulottuvuudesta. Emme tiedä vielä, mikä on Putinin lopullinen pyrkimys. Olisiko se juuri vanhan karttani osoittama keisarillisen Venäjän laajuus? Vai riittäisikö venäjän sukuisten kielten puhujien alue? Neuvostoliiton alue? Suomenkin raja on muuttunut lukuisia kertoja vuosisatojen aikana.

Hitleristä tiedämme, että lopulta hänen Lebensrauminsa olisi mielellään käsittänyt koko Euroopan, Venäjä mukaan lukien. Tuolla tavoitteella ei ollut enää tekemistä saksalaisuuden kanssa.

Mutta ruokahalu kasvaa syödessä, sodassakin. Menestys hullaannuttaa. Näin on käynyt ennenkin, lukemattomia kertoja, kunnes sotaisat hallitsijat lopulta sortuvat omaan hulluuteensa, poikkeuksetta. Usein he jäävät vuorostaan historian roskakoriin kaikkien pilkkaamana ja vihaavana. Näin ei tosin aina käy. Eräs Euroopan historian suurimmista roistoista, Napoleon, on yhä Ranskan kansallissankari, josta ulkomaalaisen on syytä puhua varovin sanankääntein, vaikka tiedossa on, että hän valloitushaaveineen aiheutti miljoonien ihmisten kuoleman. Ellet usko hänen asemaansa Ranskassa, mene Pariisiin katsomaan Napoleonin kansakunnan kunnioitusta uhkuvaa hautaa.

Sellaista on ihmisen psykologia: suurimmatkin roistot voivat olla sankareita, kunhan ovat voittajia, edes vähän aikaa kuten Napoleon.

”Kansakunnan suuruus” on käsite, joka nykyaikaisen, liberaalin ja rauhanomaisen sivistyneistön parissa ei kuulosta yhtä houkuttelevalta kuin aiemmin. Enää eivät Euroopankaan kansat havittele sotia samaan tapaa kuin ennen rakentaakseen ”suuruuttaan”.

Mutta Venäjä ei ole Eurooppaa. Sen historia on aivan erilainen kuin maanosamme. Aatteet jotka ovat elähdyttäneet Eurooppa valistuksen ajoista lähtien ovat pyyhkäisseet Venäjän yli jälkiä jättämättä. Jopa aatteellinen kommunismi kääntyi irvikuvakseen. Vain pieni eliitti on ollut päällisin puolin eurooppalaista 1700-luvulta lähtien. Valloitussota kuuluu tällaisen, tietyllä tavalla antiikkisen, valtion repertuaariin hyvinkin luontevasti.

Onko kyse vain hullun diktaattorin houreista? Krimin sotaa ennen Putinin kannatus oli alamaissa. Krimin valtauksen jälkeen suosio kasvoi kohisten. Kansa on siis suurelta osin samaa mieltä. Aivan eri asia sitten on, ovatko he aivopestyjä vai omin aivoin ajattelevia. Vallassa oleva eliitti vuodesta 1917 lähtien, ensin kommunistinen puolue, sitten Putinin johtama kleptokratia, on syöttänyt valheita kansalle tarvittavassa määrin. Tarvittavassa määrin tarkoittaa tietenkin sen verran kuin on tarpeen, jotta voidaan pysyä vallassa.

Vallasta sodassa aina on kyse, olemassa olevan vallan pönkittämisestä. Näin myös Putinilla.

Venäjän eliitin eikä kansan sodasta tässä on kyse, jos toivottuja tuloksia ajatellaan.

Putinin johdolla hän ja hänen lähipiirinsä ovat käytännössä ryöstäneet haltuunsa Venäjän kansallisomaisuuden. On ollut aikoja, ehkä juuri nytkin, jolloin tämän rosvolauman ulkomaille omaksi hyödykseen sijoittama omaisuus on ollut suurempi kuin valtavan, rikkaan valtion vuotuinen kansantuote. Se on paljon, ja se on Venäjän kansalta pois.

Sodissa on ollut historiallisesti kyse kansakunnan varallisuuden lisäämisestä. Ja suuri osa varallisuudesta on kertynyt aina valtion johtajien omaan pussiin. Siitä on todisteita jokaisessa upeassa palatsissa Kiinassa, Euroopassa, Venäjällä… ympäri maailmaa. Venäjän sota Ukrainaa vastaan voi olla yhtä aikaa vallanpönkittämis- ja rikkaudenkartuttamisprojekti. Ukrainan suuren maan valtavat mineraalivarannot ja muut rikkaudet ovat ehkä sodan jälkeen Putinin ja hänen rikollismafiansa käytössä. Mitä silloin painavat muutamat länsimaiden taloudelliset sanktiot, jotka purevat koko Venäjään, ja tietenkin enemmän köyhempiin kansalaisiin kuin näihin rikollisiin KGB-nousukkaisiin?

En taida pystyä olemaan tunteilematta tästä kuohuttavasta asiasta, joten lopetan ennen kuin ärtymykseni voittaa pohdiskelun kokonaan.

Suomen tulevasta kohtalosta en uskalla lausua mitään. Ehkä olisi vain hyvä muistaa, että historiallisesti turvallisuus- ja sotapolitiikka ovat olleet aina joko 1) vahvemman ylivaltaa ja mielivaltaa ja 2) heikomman joutumista ryöstetyksi, tuhotuksi, heittopussiksi, tai sitten 3) liittoutumista voimatasapainon saavuttamiseksi.

Näin oli Sumerin aikaan, näin oli Rooman keisarikunnassa, näin oli Euroopan lukuisissa pienempien maiden välisissä sodissa. Näin on myös nyt, Venäjän arvaamattomasti säntäillessä kohti Eurooppaa.