Selailin sosiaalisen median keskusteluja. Silmiin sattui jonkin poliitikon aloittama Facebook-debatti, johon osallistui minulle tuntematon mutta nimenä julkisuudesta tuttu, älykkönä pidetty henkilö. Tämä mies osallistui innokkaasti väittelyyn.

Hän kirjoitti taloudesta. Hän puhui ”raharikkaista” ja siitä, kuinka rikkaiden on omaisuudestaan kiittäminen yhteiskunnan rakentamaa infrastruktuuria: niin tieverkostoa kuin digitaaliverkkoakin, terveydenhuoltoa ja sosiaaliturvaa, puhumattakaan koulutuksesta, jonka yhteiskunta järjestää ja jota raharikkaiden yritykset sitten työvoimansa kautta hyödyntävät.

Harjaantuneen lukijan oli helppo pian huomata hänen näennäisestä fiksuudestaan huolimatta toistavan latteuksia, kuin ulkoa opittua litaniaa. Ärryin tästä hieman ja aloin etsiä suurennuslasilla hänen tekstistään heikkouksia. Ja löytyihän niitä. Pieniä yksityiskohtia oli useita, kuten se, että hän puhui ”yhteiskunnasta” vaikka tarkoitti valtiota. Tähän erehdykseen toki monet muutkin sortuvat. Valtio ja muut julkisyhteisöt rakentavat teitä ja pitävät yllä peruskoulutusta. Yhteiskunta taas olemme me, kansalaiset, yksityiset henkilöt, niin yritykset kuin ihmisetkin. Näitä kahta sanaa ei pitäisi käyttää toistensa synonyyminä.

Vaarallisinta oli kuitenkin hänen perusajattelunsa keskeneräisyys. Hän päätyi toteamaan, että älykkäät raharikkaat ovat ”iloisia veronmaksajia” ymmärtäessään hänen julistamansa ilosanoman, eli sen, kuinka ”yhteiskunta” (siis valtio) järjestää heille mahdollisuuden rikastua.

Oikeassahan hän oli, tiettyyn rajaan saakka. Verovaroilla tosiaankin kustannetaan perusedellytyksiä talouselämälle ja sitä kautta myös vaurastumiselle. Argumentaatio jäi kuitenkin puolitiehen.

Ensinnäkin valtio myös estää vaurastumista, aivan erityisesti verotuksen avulla. Yksi omalla yrityksellä vaurastunut raharikas maksaa yrityksestään ja henkilökohtaisesti veroja enemmän kuin varattomampi. Eli verrattuna useimpiin muihin hän on enemmän verotuksen maksupuolella kuin saajana.

Toiseksi hän työllistää ja vähentää tätä kautta valtion työttömyyskorvauksia osallistuen tälläkin tapaa keskivertokansalaista enemmän valtion ylläpitämiseen.

Kolmanneksi ja ehkä tärkeimpänä on hyvä todeta, että ei valtio anna omia varojaan kenellekään. Valtiolla ei ole muita kuin lähtökohtaisesti veroilla kerättyjä varoja. Kaikki varat, joita verotuksella kerätään, ovat lähtökohtaisesti yksityissektorin toimeliaisuudesta peräisin. Ei auta sanoa, että maksavathan julkisen sektorin työntekijätkin veroja. Toki maksavat, mutta tavallaan kyseessä on tällöin varojen kierrätys: valtio kerää verotuloja ja maksaa niillä virkamiesten palkkoja ja perii heiltä osan palkoista taas veroina takaisin.

Tästä sidonnaisuudesta päästään eroon vain muodostamalla sosialistinen valtio, jossa kaikki tuotanto on valtion käsissä. Sitä harva haluaa nykyään.

Nykyisen kaltaisessa valtiossa ei ole siis valtion hyväntahtoisuutta maksaa verovaroilla infrastruktuurin kehittämistä, eikä valtiolla ole mitään omaa kukkaroa, josta varoja ottaa. Valtio käyttää meidän rahojamme tavalla, jonka me hyväksymme, ja josta me viime kädessä päätämme edustajiemme kautta. Valtion edustajat, poliitikot ja virkamiehet, ovat meidän palvelijoitamme. Olemme tavallaan palkanneet heidät suorittamaan tiettyjä asioita, koska monia asioita kannattaa hoitaa yhteisesti, ja valtio tai kunnat ovat siihen sopiva instrumentti.

Siispä voidaan kyllä sanoa, että verorahoilla saadaan paljon hyvää aikaan, ja siitä kannattaa olla kiitollinen – niin raharikkaiden kuin ennen kaikkea niiden, jotka saavat tulonsiirtoina varoja. Toisaalta kuitenkin julkissektorin edustajien ja poliitikkojen (sekä tulonsiirtojen saajien) pitäisi jatkuvasti muistaa kiittää, että on henkilöitä, ihmisiä ja yrityksiä, jotka saavat aikaan taloudellisesta aktiviteettia, ja tekevät siksi verotuksen ylipäätään mahdolliseksi.

Tätä ei julkisuudesta tuttu mies ottanut argumentoinnissaan huomioon.

Nimeltä tutun miehen kirjoitus oli sofistikoituneesti esitetty raakile. Hän sanoi monisanaisesti sen usein pilkatun ajatuksen, että rahaa tulee kuin vettä kraanasta, joten ei tarvitse kiinnittää huomiota tuloihin vain ainoastaan menopuoleen eli siihen, miten jakaa kraanasta tullutta rahaa.

Ehkä on hyvä muistaa myös nykyisen, velkaa paljon ottavan hallituksen aikana, että valtion velkarahakin tulee yksityissektorilta, ellei suoraan niin mutkan kautta.   Näin oli jo 1500-luvulla Euroopan suurten pankkiiriliikkeiden syntyessä ja kasvaessa. Niin on nytkin, eikä loppua näy.