Päiväni kääntyvät kohti rauhaa. Siitä on pitkä aika, kun joulun tuleminen vielä tarkoitti minulle hermostunutta valmistelua siivouksineen, kauppojen ruuhkissa ahdistumisineen ja loputtomine ruoanvalmistusmaratoneineen, joihin ei oikeastaan koskaan ollut aikaa. Ja kiireen lisäämiseksi töitäkin piti tehdä, jotta oli varaa ostaa kalliita joululahjoja ja vielä kalliimpaa muikunmätiä.

Nyt vietän adventtiaikaa mieluiten istuen illan pimeydessä kuuntelemassa jumalaista Johann Sebastian Bachia. Tai kirjoitan koneellani viisivuotiaalle joulunviettäjälle lahjaksi satua, jonka äänitän hänelle äänikirjkaksi vanhanaikaiselle CD-levylle. Sitä hän sitten toivottavasti kuuntelee laskelmoitujen, jatkuvia ärsykkeitä pienokaisten suggeroimiseksi tarjoavien televisio-ohjelmien sijasta.  Ärsykkeitähän tarvitaan usein, jotta lyhytjänteiset lapsukaiset eivät katoaisi seuraavien mainosten tieltä jonnekin muualle. Ei rauhaa lapsillekaan.

Rauhani tulee pysyvyydestä, hidastamisesta ja tavoitteettomuudesta. Sata ja kaksikymmentäkaksi vuotta sitten Thomas Mann julkaisi kuuluisan saksalaisen porvariselämän kuvauksensa Buddenbrookit. Kirjassa oli tällainen lause: ”Wer glücklich ist, bleibt am Platze”. Ken on onnellinen, pysyy paikallaan. Ehkä se on porvarillisen mukavuudenhalun ilmentymä, mutta varmasti myös rauhan etsintää. Vai sanottaisiinko nykyään hyggeä?

Tulkitsen kirjailijan ajatuksia, ja ajattelen, että lause toimii molemmin päin: Kun olet paikallasi, olet onnellinen; toisaalta, kun olet onnellinen juuri tässä ja nyt, et kaipaa muutosta. Olet rauhassa siinä missä olet.

Nykyään varmaan puhuttaisiin mindfulnessista. Sama asia. Älä säntää ostamaan ziljoonatta joululahjaa. Keskity tähän hyvään hetkeen, istu paikallasi ja luo itsellesi ja perheellesi todellinen joulu, tyyni suvanto, rauhan hetki, paikallaan pysymisen, keskittymisen, omistautumisen hetki.

 

Eräs ystäväni sanoi minulle kerran: ”Haluan tulla hyväksytyksi silloinkin, kun olen väärässä”. Lause jäi mieleen, koska siinä oli totuuden siemen. Vasta paljon myöhemmin mietin, että hänen ajatuksessaan oli samaa kuin Jeesuksen sanoissa ristiinnaulitsijoistaan: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät ” (Luuk. 34:34). Jeesus olisi voinut yhtä hyvin sanoa: ”Isä, he tekevät väärin, mutta hyväksy heidät silti”.

Ystäväni ei ollut ristiinnaulitsija, mutta varmasti hänkin olisi tarvinnut ympärilleen Jeesuksen kaltaisia ihmisiä – tai edes yhden lähimmäisen – joka olisi ymmärtänyt, että väärässä oleminen ja väärän tekeminen sokeasti on inhimillistä ja siksi anteeksi annettavaa. Ken on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.

Surullista Jeesuksen tarinassa oli, että Pontius Pilatus ei löytänyt hänestä mitään syytä, mutta ylipapit vaativat viattoman miehen teurastamista. Samanlaisista tarinoista olen joissain aiemmissa blogeissani kirjoittanut. Miehestä, joka ajetaan itsemurhaan valheellisten syytösten edessä. Vihasta joka kohdistuu toisinajattelijoihin. Canceloinnista, kanssaihmisten ahdistamisesta karsinoihin, joissa heitä on sitten helppo väärän värisinä, vääräuskoisina tai väärässä olijoina ruoskia.

Toivon, että näille väärässä (ehkä) oleville annettaisiin rangaistuksen ja häpeän sijasta anteeksi, uusi mahdollisuus ja oikeus olla rauhassa.

Joulu lähestyy, olen väsynyt, haluan hetken rauhaa kiivailijoista ja vihan lietsojista. Tuohtumuksesta, närkästyksestä, suoranaisesta vihasta, negatiivisten tunteiden kuohunnasta.

Siksi kirjoitan nämä suuren humanistin, Erasmus Rotterdamilaisen, sanat: ”Voiko sellainen ihminen, joka vihaa itseään, rakastaa toista? Voiko itsensä kanssa riitelevä ihminen sietää toista? Voiko kukaan, joka kokee oman minänsä harmillisena ja vaivalloisena, tuottaa toiselle nautinnon iloa?” (Tyhmyyden ylistys, 1508).

Ja kun olen nyt lähtenyt kääntämään ihmisten sanoja toisin päin, kajoan Erasmukseenkin. Eikö hän sanokin, että ihmisen toisiin kohdistuva viha (cancelointi, kateus, tuohtunut ja kiihtynyt arvostelu ihmisen vääräksi tulkitusta identiteetistä tai jokaisesta pikkuvirheestä…) saa alkunsa vihaavan ihmisen sisältä, hänen kyvyttömyydestään käsitellä omaa itseään rauhallisesti ja suvaitsevasti?

On muotia ruoskia valkoista ihmistä, erityisesti miehiä, sillä historian aikana naiset ovat olleet  paljolti syrjässä muusta kuin lasten sävyisästä kasvattamisesta. Miehet ovat siis tehneet kaiken pahan (minne hyvä aina unohtuu näiltä muotiajattelijoilta??). Heidän väitetään terrorisoineen niin naisia, muita kansoja kuin kaikkia ihmisryhmiä, jotka jäävät heidän oman patriarkaalisen valtakeskittymänsä ulkopuolelle.

Erasmus Rotterdamilainen oli valkoinen mies, suosittelen lukemaan hänen ajatuksiaan kaikessa rauhassa ja tulemaan sitten kertomaan hänen pahuudestaan.

Ja katsokaa Michelangelon  taidetta, kuunnelkaa Bachin musiikkia, muistelkaa tunnettujen ja tuntemattomien hyviä töitä ja myötätunnosta ihmistä kohtaan kumpuavia tekoja. Maailma – myös valkoisen miehen maailma – on täynnä hyvää. Ja ihmisiä, joilla on mahdollisuus vielä hyvään, vaikka he ovatkin joskus erehtyneet. Heillekin pitäisi voida antaa anteeksi.

Hyvyyttä, rauhaa, elämää, joka luo viisautta ympärille, on löytynyt ja löytyy tänä päivänäkin kaikkialta, kunhan vain osaa katsoa oikeaan suuntaan. Toivon, että jokainen lukijani pystyisi edes joulun kunniaksi unohtamaan koston, tuomitsemisen ja rangaistukset ja keskittymään rauhaan ja toivoon, rakentamaan muuta kuin vihan ja väärien tavoitteiden surullista rakennelmaa.

Oikein hyvää ja ennen kaikkea rauhallista joulua!