Helsingin Sanomien uutisdeskin toimitussihteerin Essi Sutisen ”analyysi” eli asenne- ja tendenssikirjoitus uudesta Bond-elokuvasta on sellainen, että sen voisi oikeastaan repiä palasiksi lause lauseelta ja tuhota samalla jutun olemassaolon oikeutus. Bond-tyyliin, ruumiita ja räjäytyksiä ja sentimentaalista melodramaattisuutta kaihtamatta.

Tässä kuitenkin vain muutama kommentti.

Lehden analyysit ovatkin mielipiteitä

Hesarilla on epämiellyttävä tapa kutsua usein yksittäisen, asenteellisen toimittajan perustelemattomia mielipidekirjoituksia ”HS-analyysiksi”. Analyysiltä lukija odottaa paitsi erittelyä niin myös tutkijan asennetta, valaisua monelta kannalta, vaikka lopulta sitten yhteen ainoaan lopputulokseen päädyttäisiinkin.

Bond-kirjoitus on otsikosta lähtien pelkkää mielipidettä, ei analyysiä.

Elokuva ja todellisuus

Daniel Craig on mielestäni ainoa siedettävä Bond. Muut ovat hirvittäviä”, laukaisee milleniaali Sutinen, tietenkin sen enempää luonnehdintaansa perustelematta – paitsi kirjoituksen tendenssin mukaisesti Bond-hahmon epämiellyttävällä suhtautumisella naiseen.

Armollisesti vanhempia lukijoita kohtaan Sutinen kaivelee kuitenkin muinaisia elokuvia. Kymmeniä vuosia ennen hänen syntymäänsä julkaistusta elokuvasta löytyy mm. paha kohtaus, jossa Bond: ”pakottaa hoitajan suudelmaan ja useista kielteisistä signaaleista huolimatta tuuppaa naisen mukaansa höyrysaunaan.”

Koko mielipidekirjoituksen johtava teema on Sutisen ideologian mukainen valitusvirsi siitä, että Bond on aikamoinen sovinisti ja naisten esineellistäjä. Bondille ”naiset ovat esineitä siinä missä autotkin.”, kirjoittaja valistaa meitä.

Niin ovatkin. Lähestymme ydinkysymystä. Mitä elokuva, kirjat, taide, viihde saavat kuvata?

Jos elokuvan tarkoitus on edistää Sutisen ja kanssa-ajattelijoiden maailmankuvaa, James Bond ei tietenkään enää kohtele naisia esineinä, ei koskaan viettele naista suorasukaiseen tapaansa, eivätkä naisten polvet tutise agentin alkukantaisen gorillamiehekkyyden edellä.

Sutisen ihannemaailman elokuvissa kaikki miehet olisivat kohteliaita, feministisiä, sivistyneitä ja naista kunnioittavia miehiä. Sellaisia on tietenkin paljon, mutta saako elokuva tuoda esille myös niitä muita miehiä?

On ehkä hyvä muistuttaa artikkelin kirjoittajaa, että maailmassa on – halusimme tai emme – miehiä, jotka raiskaavat ja joukkoraiskaavat, sulkevat tyttöjä vuosiksi seksiorjakseen pieneen koppiin, tai pahempaa, kuten kenraali Custerin armeijan sotilaat, jotka viilsivät intiaaninaisten vatsan auki ja kaivoivat verenhuurussaan sisäiset sukupuolielimet esille kuin makaaberiksi voitonmerkiksi.

Saako näitä miehiä kuvata? Totta kai saa, ja usein pitääkin, ettei totuus unohdu. Ei taiteen ja viihteen tarkoitus ole esittää pelkkää siloteltua osatodellisuutta. Jos haluaa kaivaa teokseensa aineistoa todellisuudesta, on hyväksyttävä koko elämä ja maailma kaikkine vivahteineen pohjaksi ja sitten valittava siitä, minkä haluaa tuoda esille.

Vielä vähemmän näytelmäelokuvan tarkoitus on kieltää historia tai ihmisluonto kaikkine synkkinekin vivahteineen ja muuttua ikävystyttäväksi opetusvideoksi, jossa manipuloidaan katsojaa jonkin ryhmän maailmankuvan kannattajaksi.

Toisaalta, jos haluaa tehdä elokuvan sivistyneestä ja feministisestä miehestä – hyvä, sellaisiakin pitää esittää. Onhan sellaisia elokuvia. Siitä vain tekemään lisää. Kunhan elokuva on viihdyttävä tai taiteellisesti arvokas.

 

Elokuva fiktiona

Mutta sitten on vielä yksi asia: Bond-elokuvat, kuten kaikki muukin fiktio, on muunneltua totuutta. Sitä kautta monet hahmot  - kuten Bondinkin – muodostuvat karikatyyreiksi, tyylitellyiksi hahmoiksi.

Sutinen siteeraa erästä elokuvaa ja kommentoi sitä:

” ’Minusta sinä olet seksistinen, misogynistinen dinosaurus’, M sanoo Brosnanin esittämälle Bondille elokuvassa 007 ja kultainen silmä’.

Tuo  repliikki muutti sen, miten Bond-instituutio suhtautui itseensä: omahyväisten veijariagenttien oli aika jäädä unholaan.”

Kirjoittaja on väärässä. M vain totesi, mikä Bond on, ei muuttanut Bond-instituution suhtautumista omaan itseensä. Bond oli tulevissakin elokuvissa samanlainen, vastoin kirjoittajan kateederiltaan jyrähtämää toiveunta.

James Bond on, kuten Sutinen aivan oikein kirjoittaa, ”ikuisesti jäykkä brittimies”, ja paljon muutakin suomalaisen nuoren feministin kannalta epätoivottua. Hän on kylmä ja tunteeton, mies joka katsoo elämää aivan toisin kuin - toivottavasti - yksikään Sutisen tai minun ystäväpiiriin kuuluva mies. Hän on tyylitelty sankari tai antisankari. Ja hänellä on oikeus olla sellainen – fiktiossa.

Toistensa kaltaisista, hyveellisistä, poliittisesti oikeaoppisista pikkuporvareista ei draamaa synny.

Kyllä me nuoret ja aikuiset, ehkä myös Essi Sutinen, osaamme olla sekoittamatta häntä todellisuuteemme, ja iloitsemme reaalimaailmassa siitä, etteivät kaverimme ole kylmäverisiä tappajia.

Paljon muutakin kiinnostavaa ”analyysissä” oli. Lyhyesti vain pari huomautusta.

”Hupsut räjähdykset ja efektit saavat muinais-Bondit näyttämään silmissäni entistäkin nolommilta”, Sutinen kirjoittaa.

Milleniaalin on ehkä vaikea sisäistyä elokuvan historiaan, eikä Essi Sutinen ole välttämättä aiheeseen viime vuosisadan puolelle saakka tutustunut. On siksi ymmärrettävää, että vanhemmat elokuvat efekteineen, ajatuksineen ja arvomaailmoineen eivät avaudu vaan ovat vain hupsuja (tai tuomittavia) asioita – vähän kuin pöytäpuhelimet ja c-kasetit. Voi olla, että eräänä päivänä tulevaisuudessa Sutisenkin ajatukset tuntuvat vain hupsuilta. Maailma - ja elokuva -  muuttuu, ja sitä on katsottava usein muustakin kuin tämän hetken perspektiivistä voidakseen tajuta, eläytyä ja nauttia.

Elokuva tekeekin onnistuneesti pilkkaa kehäraakista entispäivien agentista, mutta samalla se glorifioi mieshahmoa, joka vain suoriutuu loppuunpalamisen partaallakin.” Niin. Sellainen on Bondin hahmo. Ja samaan aikaan psykologit täällä todellisessa maailmassa puhuvat resilienssin tärkeydestä. Resilienssihän on se voima, joka johtaa suoriutumiseen vaikeissa tilanteissa ja elämän harmien ylittämiseen. Tässäkin Bondin hahmo on viety äärimmilleen, resilienssin karikatyyriksi saakka. Miksi ei? Hänen kauttaan voimme kuvitella olevamme superihmisiä. Mitä mieltä Sutinen mahtaa olla Marvel Universe -elokuvista todellisine supersankareineen?

Ei tule draamaa, ellei hahmoja korosteta vähemmän latteiksi kuin meitä tosielämän taapertajia.

Essi Sutisen ydinrepliikki taitaa olla tämä: ”Minulle James Bondin ei tarvitse olla nainen. Riittää, ettei hän ole ahdistelija.”

Upea myönnytys! Essi Sutinen on nyt armollisesti antanut keski-ikäiseksi, valkoiseksi, perinteiseksi, psykopaattiseksi mieheksi käsikirjoituksessa (ja alkuperäisissä kirjoissa) tyypitellyn miehen olla sitä mitä hän on. Saamme siis edelleen tehdä ja halutessamme katsoa tympeitä elokuvia vääräoppisista, moraalittomista, liian vanhoista miehistä. 

Tänä vuonna Suomen elokuvateatterit ovat eläneet tuon tympeän machomiehen tarinan seuraamisesta.

Kiitos Essi Sutinen, ilman myönnytystäsi elokuvateollisuus ei enää palkkaisi jatkossa miehiä päärooleihin. Myönnytys oli kuitenkin helppo tehdä, sillä uusi 007 oli jo musta nuori nainen, samoin Moneypenny, hieman vähemmän musta tosin. Felix Leiter oli yllättäen mies, joskin musta, mikä tuo kaivattu tasapuolisuutta roolien miehitykseen, tai siis henkilöitykseen.

Palaan vielä lopuksi tähän Sutisen arvioon: "Naiset ovat esineitä siinä missä autotkin”, Essi Sutinen arvioi Bond-maailmaa. No, nyt hänen täytyy olla tyytyväinen, sillä uusimmassa Bond-leffassa naiset potkivat, ampuvat ja juonittelevat kuten vain miehet ennen vanhaan. Mikä voitto äärifeminismille! Naisetkin ovat siis kammottavia väkivalta- ja moraalittomuuskoneita.

Kiitos Essi Sutinen, että ajattelit meidän puolestamme ja ”analysoit” elokuvataiteen tilanteen tältä osin. Olen pahoillani puolestasi, ellei toiveesi Bond-elokuvien vähemmästä tympeydestä toteudu.

Vielä enemmän olen silti pahoillani, jos taide ja viihde muuttuvat ideologisten kyklooppien uuspuritaaniseksi närkästymistantereeksi ja sormea heristäväksi poliittiseksi opistoksi.