Täällä sarjan ensimmäinen blogi, aiheena myytti valtion velkojen takaisin maksusta.

Täällä sarjan toinen blogi, aiheena myytti siitä, että valtion lainojen kannattavuudesta.

MYYTTI: RIKKAIDEN VEROJA VOIDAAN AINA KOROTTAA, JOTTA HYVINVOINTIYHTEISKUNTA PYSYY PYSTYSSÄ.

Myytti ei pidä paikkaansa. Veroilla on omat rajansa – tietenkin. Silti on tähänkin myyttiin uskovia.

Liiketoiminnalla rikastunut ja kiihkeitä negatiivisia tunteita monissa vähemmän varakkaissa herättävä Björn Wahlroos oli pari päivää sitten haastateltavana. Hänen ajatuksiaan ei ole vähään aikaan valtalehdistössä nähtykään, ja nyt oli syynä vain hänen muistelmiensa toisen osan ilmestyminen, eivät hänen ajatuksensa taloudesta.

Hän näpäytti Suomen päättäjiä puhuessaan siitä, kuinka leikkauksilla ei maata johdeta menestykseen. Kuten itse kirjoitin edellisessä blogissani pohtiessani valtionlainojen takaisinmaksua, Wahlrooskin penäsi taloudellista kasvua. Tosiasiassa sitä kyllä lupaavat kaikki, ellei muussa niin työllisyyden kohentumisen muodossa. Totuus voi olla eri näköinen.

Samassa haastattelussa Nalle puhui myös verotuksesta.

Wahlroos mainitsi taloustieteellisen termin, joka ei kaikille ole suinkaan tuttu. Hän puhui Lafferin käyrästä. Termi kuvaa funktiota, joka osoittaa, että veroasteen kohotessa verojen määrä ensin kasvaa, mutta veroasteen kohotessa liian korkealle kerätyn veron määrä alkaa vähentyä.

Syy veron määrän vähenemiselle liian korkean verotuksen tilanteessa on oletus tuottavuuden, työllisyyden ja työnteon vähenemisestä.

Suomessa, korkean verotuksen maassa, joutumista Lafferin käyrän ”väärälle puolelle” on syytä tarkkailla – mikäli tuo taloustieteellinen teoria toimii käytännössä.

Valitettavasti veroasteen muutosten vaikutus on muuttunut puolue- ja aatepoliittiseksi kissanhännänvedoksi.

Vasemmiston kuuluu muistuttaa äänestäjiä, kuinka rikkaiden verotusta pitää korottaa, jotta voidaan maksaa ennen kaikkea sotemenoja mutta muitakin valtion menoja, joita vasemmisto kokee vankimman kannattajakuntansa – eli vähäosaiset ja vähäosaisia ideologisesti tukevat - haluavan lisätä. Oikeisto muistuttaa heti, että rahaa on helppo jakaa, mutta sitä pitää myös ansaita, eivätkä veronkorotukset ole varsinaisesti ansaitsemista. Ja jotkut siis tuovat esiin Lafferin käyränkin.

Oikeisto taas lähtee ajatuksesta, että kansakunnan tuottavimmista jäsenistä pitää myös pitää huolta, ei vain köyhistä. Ellei muuta syytä tähän ole, niin ainakin se, että vain tuottamalla lisää varallisuutta nimenomaan yksityissektorille voi tuottaa lisää työllisyyttä ja hyvinvointia koko kansalle. Vasemmisto syyttää välittömästi oikeistopäättäjiä rikkaiden suosimisesta ja siitä, kuinka köyhiltä viedään ja annetaan rikkaille.

Miten käy, jos tuloverotus kiristyy?

Useimmilla ei ole vaihtoehtoja. He tekevät työtä jonka osaavat, ja ovat riippuvaisia siitä, että löytyy työnantaja joka pysyy pystyssä ja maksaa edes jonkinlaista palkkaa. Varakkaimpien (sellaisten kuin Wahlroos) on nähty lähtevän maasta lievemmän verotuksen maihin. Mutta huonoiksi saavat olot mennä, ennen kuin Suomesta lähdetään epävarmoihin, vieraisiin oloihin. Verotuksella sitä tuskin saadaan aikaan. Jotta 1960-luvun kaltainen massiivisen maastamuutto toteutuisi, tarvitaan iso lama ja työttömyys – ja työttömyyskorvauksien väheneminen.

Provokatorisesti voisi sanoa myös, että valtio voi korottaa veroja kuinka paljon tahansa ja pitää kansalaisia panttivankina, koska kukaan ei oikeastaan halua jättää kotimaataan.

Tuskin veroja vain tämän vuoksi korotetaan. Oikea syy on hyvinvointiyhteiskunnan pystyssä pitäminen. Mitkä tuon hyvinvoinnin rajat ovat, on erillisen kolumnin aihe. Ei siitä sen enempää.

Lafferin käyrä kuitenkin kummittelee mielessä. Sehän on kuin tuotteen hinnan ja ostamishalukkuuden suhde. Eurolla ostat maitolitran, mutta viiden euron hinnalla vähennät maidon kulutusta. Käyrä näyttää, kuinka halukkuus ylitöihin tai paremmin palkattuihin töihin vähenee, ja työntekijät tekevät vain sen mitä vaaditaan eivätkä pyri eteenpäin tai parempaan.

Vasemmisto väittää tietenkin, että näin ei ole. Samaan aikaan kuitenkin hyväosaisetkin ihmiset haluavat parempia palkkoja – ja nimenomaan itsekkäistä syistä: ostaakseen asunnon tai jopa unelma-asunnon, kunnon auton tai vihdoin sen sähköpyörän, käydäkseen etelänmatkalla.

Vasemmisto väittää – varmaan poliittisista syistä – että tuloverojen alennus lisäisi vain köyhempien kulutusta, ja siksi varakkaiden tuloveron alentamiseen ei olisi syytä. Tämä ei pidä paikkaansa.

Eivät useimmat ihmiset oikeasti ajattele: haluan isomman palkan voidakseni maksaa isomman osan muiden ihmisten hyvinvoinnista ja yhteisistä asioista. Ajatus on liian abstrakti, liian etäinen.

Siispä tuloverotuksella on merkitystä motivaatiotekijänä. Ja nyt olen puhunut vain ihmisistä, en yrityksistä.

Yritysten verotuksella voidaan säädellä paitsi yrittäjien tulotasoa niin myös yritysten investointihalukkuutta. Yrityksen tuloveron alentaminen ja osinkoveron korottaminen olisi houkutin pitää varallisuutta yrityksessä ja sijoittaa sitä liiketoiminnan – ja samalla työllisyyden – kehittämiseen. Tällainen verokevennys varmaan herättäisi vastarintaa aatteellisissa yritystoiminnan yleisvastustajissa. Sanon ”aatteellisissa”, sillä pragmaattinen ajattelija ymmärtää kyllä, että koko tuloverotus perustuu siihen, että on kehittyviä ja hyvin toimivia yksityisiä yrityksiä.

Närää on herättänyt varakkaiden pörssissä noteeraamattomien yritysten mahdollisuus maksaa omistajille osinkoja pienellä veroprosentilla. Mahdollisuus pieneen veroprosenttiin on kuitenkin monelle yrittäjälle eräs tärkeä syy halukkuuteen ottaa riskiä ja kehittää yritystään. Yhtiö ei nimittäin tule varakkaaksi sattumalta vaan kovan ja tuloksiltaan aina epävarman työn ja riskinoton kautta – tästä ei omistajien verotusta kritisoitaessa juurikaan puhuta.

Arvonlisävero on tietenkin erilainen kuin tulovero. Se iskee kaikkiin samalla tavalla, progressiivisesta verotuksesta ei ole tietoakaan. ALV:n tason alentaminen on taattu tapa lisätä yksityistä kulutusta, ja siitä on hyötyä niin varakkaille kuin vähemmän varakkaille.

Verotuksestakin riittäisi ajatuksia ja mielipiteitä moneen blogiin. Tässä oli niistä muutama. Lopetan tällä kertaa seuraavaan huomautukseen: Kun poliittisessa mielessä puhutaan ”rikkaista” ja heidän verotuksestaan, jää usein määrittelemättä, kuka on rikas. Jos otetaan oikein hyvin ansaitsevat, vaikkapa miljoonan vuodessa, on todettava, että heitä on sen verran vähän, että vaikka heidän veroprosenttinsa olisi sata, valtiontalous ei kohenisi merkittävästi. Keskituloisten verotus on ratkaisevassa asemassa valtion budjetin kannalta. Keskipalkka Suomessa lähestyy jo 4000 euroa. Nämäkin koetaan silti usein hyvätuloisina. Heidän verotukseensa koskeminen on oleellisempaa kuin todella paljon ansaitsevien. Mutta on ymmärrettävä, että puoluepoliittisesta demagogiasta huolimatta he eivät ole ”hyvin ansaitsevia” vaan keskituloisia.