Elokuvien sopeuttaminen vallitseviin poliittisiin muoti-ilmiöihin alkaa lähestyä kiusallisen ja naurettavan lähimaastoa.

Barbie-elokuvasta voi löytää monta hyvää asiaa. On huumoria, hyvää näyttelemistä, mielenkiintoisia intertekstuaalisia viittauksia muihin elokuviin ja niiden tekijöihin ja niin edelleen, monelle erityyppiselle katsojalle kaikenlaista kivaa.

Miksi elokuvan pitää kuitenkin työntää väkisin päin kasvojamme moraalisaarnaa, miesten oletettua typeryyttä, naisen paremmuutta ja muuta joissain piireissä tarpeelliseksi katsottua feminististä politiikkaa?

Enempää en Barbiesta sano, siitä kirjoitetaan niin paljon tällä hetkellä, mutta minua kiinnostaisi tietää, kuinka paljon elokuvan käsikirjoittajat ovat olleet kaikesta sydämestään mukana tällaisessa haukotuttavan banaalissa, jo niin monesta tuutista samanlaisena tulevassa tosikkomaisessa opettajamaisuudessa, jolla pyritään näyttämään patriarkaalisen yhteiskunnan kuviteltuja vikoja, vaikka koko ajan on hauska tarinakin kerrottavana.

Hollywood on historiansa aikana aiemminkin sortunut poliittiseen liioitteluun. Muistellaanpa vain 1950-luvun kommunistivainoja. Ja muistellaan muutama vuosikymmen myöhemmin tullutta lähes huvittavaa ilmiötä, jossa sarjafilmien poliisipäälliköt olivat yhtäkkiä valtaosin mustia.

Poliittisia sanomia, joita ilman elokuva voisi paremmin.

Nyt on valmisteilla jo paljon kohua aiheuttanut Disneyn Lumikki-elokuva. Alkuperäinen tarina tulee Saksasta ja on muuttunut useita kertoja historian aikana. Se kertoo prinsessasta, jolla on lumivalkeat kasvot.

Tarinasta on useita satoja muunnelmia. Kääpiöt ovat välillä jotain muuta kuten eläimiä tai vanhoja naisia, Lumikin yrittää surmata hänen oikea äitinsä eikä äitipuoli. Prinssi herättää Lumikin suudelmalla tai vaihtoehtoisesti vie hänet lasiarkussa linnaansa, jolloin arkun liikuttelu saa kurkkuun juuttuneen omenanpalan irtoaman, ja prinsessa virkoaa.

On oikein sanoa, että Lumikista voi kertoa monta erilaista tarinaa. Meille on päähän iskostunut kuitenkin kaksi: Grimmin veljesten tarina ja Disneyn vanha elokuva. Disneykin sovelsi Grimmin tarinaa oletetulle herkälle (eli nuorelle) yleisölle: pahan äitipuolen rankaiseminen hehkuvan kuumilla rautakengillä, joissa hänen piti tanssia kunnes kuoli, oli liikaa Disneylle; äitipuoli sai luvan suistua hieman vähemmän karmivasti jyrkänteeltä alas.

Lienee varma, että aiemmat Lumikki-versiot eivät kuitenkaan ole poliittisen, ideologisen kaitsemisen etäispäätteitä, vaikka ne heijastelivat ympäröivää yhteiskuntaa ja tekijöiden ajatuksia.

Kohta, vuonna 2024, saamme nähdä elokuvan, joka kosiskelee osaa yleisöstä sillä, että Lumikki ei ole vaalea vaan woke-muodikkaasti ruskea, eli latinalaisamerikkalainen. Kääpiöt eivät saa olla kääpiöitä, koska kääpiöt eli lyhytkasvuiset voisivat pahastua. No, lyhytkasvuinen, Game of Thrones -sarjasta tuttu, ehkä maailman kuuluisin kääpiönäyttelijä Peter Dinklage on protestoinut, koska lyhytkasvuisia ei päästetty elokuvaan näyttelemään. Taidettiin siis olla liian korrekteja. Poliittinen korrektiuskin voi välillä mennä liian pitkälle.

Ja tietenkin sokerina pohjalla miespuolinen prinssi ei voi esiintyä pelastajana. Eihän mies voi pelastaa. Vain uusi uljas ja vahva nainen pelastaa itse itsensä tilanteessa kuin tilanteessa. Voisi tietysti esittää viattoman kysymyksen: miksi prinssi ei voi ihastua prinsessan ulkonäköön ja pyrkiä pelastamaan hänet? Vastaan poliittisesti korrektilla tavalla: Ensinnäkin miehen ihastuminen naiseen on heteronormatiivista, ja toiseksi vaikka vaihtoehtona olisi naisen tukehtuminen myrkytettyyn omenapalaan tiedottomassa tilassa, on parempi kuolla kuin joutua patriarkaalisen yhteiskunnan uhriksi eli alistettuun asemaan miessukupuolen kanssa.

Ja eihän nainen voi etsiä miehen rakkautta, eihän? Siispä Lumikki etsii elokuvassa lähinnä omaa voimaantumistaan, omaa sisäistä ääntään, ja vapauttaan patriarkaatin vallasta.

Lumikin tarinan voi tehdä tällä uudellakin tavalla. Sitten voimme taas toivoa, että poliittinen julistus ei häiritsevästi tuhoa elokuvan muita arvoja.

Ehkä huvittavin tämän hetken leffapahastuminen on ollut juutalaisnenäskandaali.

Leonard Bernstein, säveltäjä ja kapellimestari, oli isonenäinen. Niinpä hänestä kertovan elokuvan päähenkilöä esittävälle näyttelijälle tehtiin tekonenä. Ei, ei, ei! huutavat ammattikauhistujat. Isonenäinen juutalais-stereotypia! Juutalaispilkkaa! Rasismia!

Kohu on ehkä hieman laantunut, kun sekä Bernsteinin perhe on kehunut elokuvan tekijän näkemyksen, ja juutalaisyhteisökin on antanut asiasta hyväksyvän lausuntonsa.

Mutta miksi tällainen reaktio edes oli tarpeen? Koska samat yli äyräiden omaa suvaitsemattomuuttaan pursuavat höyrypäät löysivät taas uuden kohteen sormen ja nyrkin heristelylleen.

Emmekö voisi vain naurahtaa kevyesti ja jatkaa elämäämme?  Ilmeisesti emme, valitettavasti.

Neuvostoliitossa oli tärkeää, että kaikki taide ja viihde pönkittivät yhteiskunnan pakotettuja arvoja. Samoin Natsi-Saksassa. Woke-hysteerikot ovat jollain kummalla tavalla saaneet aikaan sen, että suuret Hollywood-studiot pelkäävät heitä, vaikka he ovat todennäköisesti tälläkin hetkellä, muoti-ilmiön ollessa huipussaan, vähemmistönä.

Miltä nämä poliittisesti korrektit elokuvat näyttävät sitten, kun ilmiö on lopahtanut omaan mahdottomuuteensa? Ovatko ne klassikoita vai samanlaisia hieman hassun näköisiä kuin vanha vaatemuoti usein on?

Ei niin pahaa ettei hyvääkään. Woody Allenin uusin ja ilmeisesti viimeinen elokuva Coup de chance esitetään Venetsian festivaaleilla. Cannesissa Allen joutui boikottiin ”henkilöönsä kohdistuneen ristiriitaisuutensa” vuoksi. Tällä viitataan tietenkin niihin seksuaalisyytöksiin, jotka oikeus on kumonnut jo aikoja sitten, ja uusiin, täysin todentamattomiin vastaaviin syytöksiin.

Boikottiin vaan! Ei tutkita vaan hutkitaan. Ja vaikka olisi tutkittu ja syyttömäksi havaittu, hutkitaan silti.

Woke-liikkeen ja metoo-liikkeen höyrähtäneet äärilahkot saavat energiaa tästä jatkuvasta taistelusta mörköjä vastaan. Ja ilmeisesti riittää niitä, jotka jaksavat jatkaa omaa poliittista vehkeilyään pelkästään tällaisen epämääräisen, tarkoitushakuisen huhumyllyn perusteella.

Me tavalliset, mutta aivan älykkäät ja järkevät, elokuvanautiskelijat kärsimme tästä upean, moniulotteisen taide- ja viihdemuodon alennustilasta poliittisten agitaattorien aseena.