On jo teristäydyttävä ja liu’uttava kohti tulevia vaaleja. Vaalitenttejä on katsottava. Onneksi voin katsoa puolueiden puheenjohtajien haastattelua jälkikäteen YLE Areenalta oltuani pari viikkoa uppoutuneena täysin toiseen maailmaan – päivän politiikkaan verrattuna miellyttävämpään, mutta mikäpä ei olisi ajanvietteenä mukavampaa kuin raadollinen ja polarisoitunut ideologinen kamppailu, joka naamioituu haluksi hoitaa yhteisiä asioitamme.

Katsoin pääministerimme haastattelun kuitenkin suorana lähetyksenä eilen illalla. Olen erityisen kiinnostunut SDP:stä, koska olen kokenut puolueessa olevan historiallisesti paljon hyvää ja kauaskantoista, joiltain osin visionääristä ajattelua. Puolueessa on ollut myös useita maatamme menestykseen luodanneita henkilöitä.

--

Sanna Marinin ulkonäöstä ei saa puhua, enkä sitä missään nimessä halua tehdä. Ulkonäön ainakin pitäisi olla merkityksetöntä ja minulle onkin – paljolti siksi, että Marinissa oli niin paljon muutakin mielenkiintoista ja hyvää mihin keskittyä.

Mutta on todella mielenkiintoista ja hänen toimintansa analysoinnin kannalta myös tärkeää seurata hänen ilmeitään ja eleitään.

Pääministerin ilmeettömyys on silmiinpistävää, mutta pelkkiin mikroilmeisiinkin tottuu. Aivan erityisesti hänen kasvoistaan kuitenkin heijastuu hänen ylemmyydentuntonsa. Koko haastattelun ajan oli tunne, että hän oli opettaja ja haastattelijat lapsia luokassa. Tätä tunnetta tietenkin edisti toimittajien takeltelu lauseissaan ja Marinin kyky vastata nopeasti, tietävästi, vakuuttavasti ja empimättä kaikkiin kysymyksiin.

Tärkein ele, johon kiinnitin huomiota, oli hänen käsissään. Kuinka monta kertaa hän mahtoi puristaa kätensä nyrkkiin? Määrätietoisuutta esitetään usein jäykällä avokämmenellä, jolla tehdään ylhäältä alas jämäkkä liike. Nyrkkiin puristaminen on ehkä samaa, mutta kyllä siihen aggressiota sisältyy selvästi enemmän. Onko Sanna Marin koko ajan valmiustilassa taistelemaan?

Marinin, hyvän esiintyjän, puheet tuntuivat minusta ensin vakuuttavalta. Haastattelun päätyttyä jäi kuitenkin varsin epämääräinen olo. Hän puhui litaniaansa hyvin ja vakuuttavin äänenpainoin, mutta siitä puuttui elämänmakuisuus, intohimot. Oli kuin hän olisi lukenut suoraan paperista, tilanne, jossa puhuja on usein monotonisempi kuin vapaassa keskustelussa.

Verrattuna moneen hän on kuitenkin erittäin hyvä puhuja. Sellaisia tarvitaan, ja olen kiitollinen, että meillä on sellainen pääministeri.

Keksin lopulta hyvän vertauksen hänen esiintymisestään (ja tällä ei siis ole mitään tekemistä ulkonäön kanssa). Pääministeri Marin ei ole elegantti urheiluauto vaan traktori. Hän kyntää peltoa, hän ei assosioi vapaasti. Onko hänellä mielikuvitusta, jäi viimeiseksi ajatuksekseni.

 

--

 

Yritin keskittyä myös hänen sanomaansa. Hän vakuutti olevansa vasemmistolainen, ja sitä hän todellakin on. Mutta onko hän myös sosialisti? Ja onko hän vasemmistolaisempi kuin SDP keskimäärin? Joku oli käyttänyt vaalikonetta hyväkseen kokeillakseen, mikä puolue olisi vaalikoneen mukaan lähinnä Sanna Marinin mielipiteitä. Vastaus ei ollut SDP vaan Vasemmistoliitto. Ehkä hänen pitäisi olla Vasemmistoliiton puheenjohtaja?

Aitoon perinteisen sosialistin tapaan hän puhui julkisen sektorin rakentamisen tärkeydestä ja lupasi kasvattaa sitä, erityisesti sosiaalipuolella. Kuntavaalien yhteydessä on vaikea kovin syvällisesti puhua yksityisen sektorin tukemisesta. Mutta kun Marin niin moneen otteeseen maalaili vasemmistolaista arvopohjaansa, ehkä hän olisi voinut yleisemmin puhua yritysten tukemisesta. Nyt hänen kommentikseen jäi lähinnä kaavoituksen mainostaminen (ilmeisesti toimistoille ja tehtaille jne). Melko laihaa. Ehkei häntä kiinnosta koko asia.

Kaksi kohtaa hänen puheessaan särähti korvissani.

Ensimmäinen koski ajatusta siitä, että on epätasa-arvoista, kun jotkut joutuvat käyttämään julkista terveydenhuoltoa, kun toisilla taas on mahdollisuus työterveydenhoitoon. Tasa-arvoa ja pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa (johon Marin myös monta kertaa viittasi) on se, että rakennetaan hyvin toimiva julkinen terveydenhoito, ei suinkaan se, että kielletään ihmisiä hankkimaan itselleen julkisen palvelun lisäksi jotain lisäpalvelua, kuten parempaa terveydenhoitoa. Mutta joissakin vasemmistopiireissä tämä on yksi johtavia ajatuksia. ”Jos eivät kaikki voi saada, ei kenenkään pidä saada”. Juuri tällaisten ajatusten esittämisen yhteydessä monet puhuisivat kriittisin äänenpainoin tasapäistämisestä eivätkä tasa-arvosta. Ja ne ovat kaksi aivan eri asiaa.

Odotin pitkään, lupaako haastateltava vain kymmenen kaunista äänestäjille, vai viittaako hän jotenkin myös siihen, että homma pitää aina jotenkin rahoittaa. Ja tulihan hänen ajatuksensa esille.

Otetaan rikkailta! Hänen ajatuksensa siitä, että myös kunnallisvero olisi progressiivinen, on toki mahdollinen kuten mikä tahansa muukin verotusratkaisu. Mutta pätevä ja valveilla ollut toimittaja olisi esittänyt pari kysymystä Marinille. Eivätkö ”rikkaat” (sana joka jäi määrittelemättä tarkemmin) jo nyt maksa enemmän myös kunnallisverossa, koska he ansaitsevat enemmän verotettavia äyrejä? Eikö progressio toimi jo riittävästi valtionverotuksen kautta; valtioltahan virtaa rahaa myös kuntasektorille? Ja eikö ole selvä, että julkisen sektorin rahoitus kaatuu aina veronkorotuksineen keskiluokan eikä ”rikkaiden” päälle? Pienituloisemmilla ei ole mitään mistä ottaa, ja todellisia rikkaita ei ole tarpeeksi, että he voisivat ylläpitää julkisia menoja, ei vaikka kaikki omaisuus konfiskoitaisiin.

Kaiken kaikkiaan oli mielenkiintoinen ja paljastava haastattelu. Yhdestä Marinin lausumasta olin vankasti eri mieltä. Loppukevennyksenä Marin kehui kotikaupunkiaan Tamperetta maasta taivaaseen. Olen eri mieltä kaupungin ihanuudesta. Muuttaisin mieluummin moneen muuhun paikkaan kuin Tampereelle. Eikä se ole ollut minua kohtaan mitenkään erityisen vastaanottavainen.