Vuodatus ei vieläkään, usean kuukauden kuluttuakaan ole palauttanut tilastoja joista näkyisi lukijoiden määrä. Se on osoitus siitä, ettei blogialustan ylläpito toimi asianmukaisella tavalla.

Jatkan siis blogieni julkaisua Bloggerissa. Olen iloinen jos seuraat sinne lukemaan kirjoituksiani!

Täältä löytyy uusin blogini, KEVÄTVAALEISTA VILLASUKKIIN

*** Vuodatus ei ole pyynnöistäni huolimatta eikä pitkän ajan kuluessa palauttanut mahdollisuutta nähdä blogini lukijamäärät. Siirryn siksi jatkossa toiseen paikkaan julkaisemaan kirjoituksiani. Toivottavasti seuraat linkkejä ja luet edelleen blogiani! ***

Täältä Bloggerista löytyy

KIIHKOTONTA MINISTERINVALINTAA

Pride-päivän jälkeen tulee useita Pride-viikkoja, ja Pride-kuukausi on täydessä vauhdissa. Liput liehuvat, ihmiset marssivat, iloiset sateenkaarivaatteet hämmästyttävät esteettisesti pukeutuneita.

Olemme yhtä onnellista Pride-perhettä!

**-**

Mutta mennään syvemmälle Pride-toimintaan. On useita Pride- alkuisella nimellä varustettuja yhdistyksiä (kommunistisen liikkeen huippuaikoina vastaavia olisi kutsuttu soluiksi), tärkeimpänä ja isoimpana Helsinki Pride -yhteisö ry.

Erillinen kaikista virallisista ja epävirallisista yhdistyksistä on kansainvälinen Pride-liike. Oletukseen sen taistelusta ihmisoikeuksien puolesta on vaikea sanoa mitään, sillä se on vain ”liike” (vrt. kommunistinen maailmanlaajuinen nuorisoliike 1960-luvulla).

Huomautus: Tarkoitukseni ei ole edellä suluissa mainituista vertauksista huolimatta väittää Pride-liikkeen ja sen toimintaa järjestäytyneesti hoitavien yhdistysten olevan kommunistisia. Kaikkien tämänkaltaisten, itseään vallankumouksellisena pitävien systeemien toimintamuodoista ja organisoitumisesta löytyy yhdenmukaisia piirteitä. [edit: olen saanut luotettavalta taholta kuulla, että Pride-kulkueessa on huudettu "Valta meille, alas porvarit". Tämä saattaa viitata johonkin aatepoliittiseen ajatteluun, joskaan ei välttämättä juuri kommunismiin]

Vaikeammin on osoitettavissa vallankumouksellisen muutoksen intomielisten puolustajien samankaltaisuus toiminnan ilmenemismuodoissa ja kiihkeydessä. Ehkä varovasti voisi kuitenkin sanoa, että vankka annos idealismia on aina taustalla – siksi kaikkien ”aatteiden” takana on nuoria enemmän kuin vanhoja.

Ikä tuppaa tuomaan realismin maustamia, kokemukseen perustuvia näkemyksiä ajatusmaailmaan.

Helsingin Pride-yhdistyksen NDA (non disclosure agreement) eli vaitiolositoumus puhuu myös samaa salamyhkäisyyden kieltä kuin muidenkin samantyyppisten kerhojen. Mitä tapahtuu Priden hämärillä vallan käytävillä ei ole julkista tietoa. Jos siitä jotain paljastaa, joutuu maksamaan sopimussakkoa jopa kymmeniä tuhansia euroja.

**-**

Mieltäni askarruttaa kuitenkin enemmän toinen asia: Priden olemassaolon tarkoituksena olevan maailman tarkastelu ja kvantifiominen.

Katsotaanpa Helsinki Priden tavoitteita.

Yleisluontoisten tasa- ja eriarvoisuus -mainintojen sekä ennakkoluulojen vähentämisen rinnalla Helsinki Priden säännöt puhuvat eritysesti sukupuoli-identiteetistä, seksuaalisesta suuntautumisesta ja seksuaali- sekä sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten tukemisesta.

Nyt on oltava tarkkana. ”Identiteetti” voi tarkoittaa mitä tahansa, sitä Pride ei osaa määritellä. Ja kuten olemme saaneet lukea, Pride-aatteen mukaan sukupuoli-identiteetti on häilyvä ilmiö: se voi vaihtua, muuttua edestakaisin jne. Eikä se rajoitu mieheen ja naiseen tai näiden kahden välimuotoon.

Kaukana ei ehkä ole se Pride-liikkeen vastustajien vitsi, jossa jonkun sukupuoli-identiteetti voi olla vaikkapa banaani.

”Biologinen sukupuoli” on eri asia. Siitä Pride ei puhu samalla vakaumuksella, mikä on varmaan hyvä asia. Katsotaanpa miksi.

Miksi meillä mm. lääketieteessä puhutaan edelleen miehistä ja naisista? Siksi että ylivoimainen enemmistö meistä on biologisia (eli siis eksaktilla luonnontieteellä määriteltäviä) miehiä ja naisia. Näiden kahden ryhmän välillä on monia mm. sairauksiin ja kehon kehitykseen ja elimistöön liittyviä eroja.

Näihin kovan tieteen (eikä siis esim. psykologian ja sosiaalitukimuksen) luonnontieteen perinteeseen perustuvalla auktoriteetillaan esiin tuomien faktojen kanssa ei voi pelleillä. Ne ovat hard facts ja vaikuttavat meihin kaikkiin.

Luonnontieteillekin on jo varsin pitkään ollut selvää, että biologisia poikkeuksia sukupuoleen on. Nämä johtuvat kromosomivariaatioista, hormonaalisista häiriöistä ja variaatioissa sukuelinten kehityksessä.

Ihmisiä, joilla on tällaisia selvästi epätyypillisiä sukupuoliominaisuuksia, on tieteellisessä kirjallisuudessa esitetyn pohjalta arvioitu olevan n. 0,02-0,05 %:lla väestöstä. Suomessa se tarkoittaisi 1000-2500 ihmistä.

Vähemmistöjäkin on monen kokoisia.

Ei-binääriset, joihin Pride keskittyy marsseillaan ja lipunheilutuksillaan, ovat suurempi määrä. Suomessa arvioidaan olevan muutamia tuhansia tai jopa parikymmentä tuhatta. Ei-binäärisissä kyse on siis biologisista miehistä ja naisista, joiden sosiaalinen tai identiteettikokemus on jotain kokonaan muuta, tai häilyvää kahden sukupuolen välillä.

Ei mikään kovin iso vähemmistö sekään.

Oma teesini:

• Miksi juuri näiden pienten vähemmistöjen puolesta järjestetään täysimittaisia karnevaaleja ja muuta hurlumheitä? Eikä kaduille pitäisi lähteä lippujen kanssa jonkin isomman, tärkeämmän ja enemmän kärsivän vähemmistön vuoksi? Miten olisi vaikkapa maaseudun syrjäytyneet pojat? Hylätyt vanhukset? Huumeisiin sortuneet? Raiskauksen uhrit?

Häilyvää lienee ei-binäärisyyden ydinsana. Biologian kannalta katsoen kehitys tapahtuu varsin aikaisessa vaiheessa eikä sukupuoli (tai sen harvinaiset variaatiot) sitten muutu, ja joissain tapauksissa niitä voidaan auttaa kirurgian tai lääkkeiden avulla.

Häilyvä kokemus omasta itsestä taas ei tarvitse apua samalla tavalla kuin pysyvä tila. Sehän voi muuttua vaikkapa huomenna.

**--**

Jossain takaraivossani on ajatus muodista. Kaikenlaisia myös sukupuolisuuteen liittyviä muoti-ilmiöitä on ollut ja tulee olemaan. Muistaako joku parin vuosikymmenen takaiset ”metroseksuaalit”?

Ehkä housun lahkeiden taas kavetessa perinteisistä sukupuolista poikkeava sukupuoli-identiteetti jää edellisen sukupolven omituiseksi kokemukseksi, ja Pridea (tai siis Ylpeyttä) koetaan pillifarkuista ja tavallisen tylsästä naiseudesta.

Haluatko säilyttää elämässäsi jotain pysyvänä vai muuttaa kaiken, siinäkin tapauksessa, että muutos olisi hyppy tuntemattomaan?

---^---

Politiikassa, ja siis tulevissa vaaleissakin, konservatismia pitävät sen vastustajat kaiken säilyttävänä ja siksi halvaannuttavana ajatusmallina. Progressiivisuuden taas vastustajat väittävät tarkoittavan edistystä, joka on aina hyvää - silloinkin kun se ei ole.

Näin nuo aatesuunnat asetetaan vastakkain. Tosiasiassa vastakkainasettelu on usein keinotekoista; kuten niin usein, maailma koostuu eri asteisista harmaista, ei mustasta ja valkoisesta.

Vastaus kysymykseeni on sinullakin todennäköisesti: ”Kyllä, haluan säilyttää jotain, minkä olen hyväksi havainnut ja muuttaa sen, mikä on huonosti”.

Pidät mukavasta kodistasi. Jos sinulla on lapsia, rakastat heitä. Saatat olla jopa tyytyväinen työhösi. Haluat säilyttää edellä mainitut, ja vaihtaa metelöivät naapurisi, miehesi, joka on osoittautunut täydeksi vätykseksi, kiusallisen tapasi tuhlata viimeisetkin rahasi…

Pidät varmaan myös monista yhteiskuntamme piirteistä. Joitakin haluat muuttaa.

Olet yhtä aikaa konservatiivi ja progressiivinen omassa elämässäsi

--^--

Conservare on latinaa ja tarkoittaa ”säilyttää”. Et todennäköisesti käytä omasta elämästäsi sanaa ”konservatiivi”, vaikka haluat pitää kiinni elämäsi parhaista paloista. 

Toista on progressiivisuus. Se on arvolatauksellisempi sana, sillä se kuuluu vasemmiston omaan käyttöönsä kaappaamiin yleisiin sanoihin. Edistys on muka vain vasemmistolaisten päättämää edistystä.

Et ole vasemmistolaisen mielestä progressiivinen, jos haluat edistää hänen mielestään vääriä asioita, olivat ne sitten yksityisiä asioita tai toiveita yhteiskuntamme suuntaan. Kohtaat vasemmistolaisen halveksuntaa, jos olet progressiivinen esimerkiksi rikkaiden verotuksen vähentämisen osalta.

Umpikonservatiivit toisaalta pitävät sinua tyhmänä ja haihattelijana, jos haluat edistää kunnossa olevia asioita vain koska kaikkea pitää edistää.

1970-luvulla, jolloin vasemmistopuolueet Suomessa haaveilivat sosialistisesta yhteiskunnasta, termi progressiivinen oli vielä suomenkielinen. Silloin oltiin edistyksellisiä, mikä tarkoitti vain ja ainoastaan vannomista Marxin ja Leninin nimeen ja pyrkimystä sosialistiseen yhteiskuntaan. 

Edistystä ei ollut kunnon sosialistin mielestä Suomen itsenäistymisestä saakka (ja osin jo ennenkin) hyvin menestyksin toteutettu maamme jatkuva, asteittainen kehittäminen - koska kaikkea "porvarillista" ei ollut heitetty romukoppaan. 

Siinäpä se: niin konservatiivit kuin progressiivisetkin haluavat kehittää yhteiskuntaa ja valtiota. Menetelmistä ja muutoksen nopeudesta on vain eri mielipiteitä. Ja siksi asetelma ei ole mustavalkoinen; kompromisseille pitäisi löytyä tilaa.

Ehkä poliittisten päättäjien pitäisi toimia kuten me kansalaiset useimmiten omassa elämässämme: katsotaan kiihkottomasti ja ilman idealistista höttöä, mikä on hyvin ja mikä huonosti - ja sitten toimitaan vuoroin konservatiivina ja vuoroin progressiivisena.

--^--

Konservatismin historia alkaa oikeastaan Ranskan vallankumouksesta. Jo tuolloin konservatiivien ja progressiivisten (joskin tuota nimeä ei vielä silloin käytetty) ero oli samankaltainen kuin nykyään.

Silloin, 1700-luvun lopulla, jotkut yhdistivät edistykseen vallankumouksen. Eli toisin sanoen väkivallan ja muutoksen nopeuden.

Konservatiivien lausahdus olisi voinut vallankumouksen savuavilla raunioilla olla maltti on valttia. Monet maltilliset ajattelijat kannattivat vallankumouksen tavoitteita kuten tasa-arvoa. He kuitenkin pelkäsivät, että vanhan maailman nopea purkaminen johtaisi väkivaltaan ja kaaokseen. Kuten Ranskassa sitten kävikin, pitkäksi aikaa. Ja tasavallan jälkeen tuli keisarikunta ja lisää kuninkaita, kunnes lopulta päädyttiin taas tasavaltaan ja demokratiaan.

Eräs tärkeä konservatiivinen ajattelija tuolta ajalta on Edmund Burke. Hänen teoksensa Reflections on the Revolution in France (1790) arvosteli vallankumouksen radikaaleja muutoksia. Burke ei suinkaan vastustanut muutosta sinänsä. Hän kutenkin toi julki monen maltillisen korostaman ajatuksen: yhteiskuntaa pitäisi uudistaa vähitellen kokemuksen pohjalta.

Hiljaa hyvä tulee, sanoo sananlasku. Vallankumouksellinen on eri mieltä. Kaikki säpäleiksi, ja savuaville raunioille kohoaa uusi uljas maailma. Jos se vain osataan pystyttää. Hajoittaminen on kuitenkin aina helpompaa kuin rakentaminen.

Esimerkkejä molemmista on nähty. Neuvostoliitto syntyi vallankumouksesta. Suomi on kehittynyt konservatiivisesti, hitaasti, suuria muutoksia pitkään ja kansanvaltaisesti pohtien.

Toinen tuhoutui, toinen sen kun porskuttaa.

--^--

On toki huomattava, että ei kaikki progressiivisuus ole vallankumousta tai kaiken mahdollisen muuttamista. Eikä konservatiivisuus tarkoita kaiken kuonan säilyttämistä. Progressiivisetkin ajattelevat ennen kuin toimivat, ja konservatiivit edistävät yhteiskuntaa tietämättä täysin varmasti lopputuloksen onnistumisesta, mikäli kokevat jonkin seikan epäkohtana.

Raja-aidat Suomen kaltaisessa maassa ovat silti nykyäänkin selvät. Progressiiviset pitävät perinteisiä konservatiivien arvoja arveluttavina, sellaisia kuin käsiterypäs ”koti, uskonto, isänmaa” tai pienempi julkinen sektori, vahva maanpuolustus, markkinatalous.

Konservatismikin on ajan myötä muuttunut. Eivät rojalismi tai aristokratian suosiminen tai sosiaaliturvan vastustaminen ole enää eurooppalaisten konservatiivien listalla kuten 1800-luvulla. Nyt kannatetaan laajalti demokratiaa ja hyvinvointiyhteiskuntaa.

Suhtautuminen yhteiskunnan ydinkysymyksiin vaihtelee maittain. Saksassa Kristillisdemokraatit kannattavat ”sosiaalista markkinataloutta”, kun taas Yhdysvalloissa Republikaanit ovat voimakkaan markkinaliberaaleja. Suomessa konservatiivipuolueissa on liberaalimpaa ja vähemmän liberaalia linjaa.

Suomen perinteinen konservatiivipuolue oli Vanhasuomalaiset. Sen ja Nuorsuomalaisten pohjalle syntyi Kansallinen Kokoomus, maamme johtava konservatiivipuolue.

On ainakin osittain väärin kutsua mm. 1930-luvun IKL:ää tai Perussuomalaisia konservatiivipuolueiksi, sillä niiden ohjelman lähtökohta ei ole konservatismissa. Muun muassa Perussuomalaisethan on varsin progressiivinen puolue – jos uskalletaan unohtaa vasemmiston halu varastaa sana pelkästään omaan käyttöönsä.

--^--

Oma väitteeni on, että suomalainen äänestäjä on pohjimmiltaan, omaa elämäänsä ajatellessaan ja yhteiskuntaa kehittäessään, konservatiivi, vakaa, maltillinen kansalainen. Hänen kääntämisessään (vasemmisto)progressiiviseksi tarvitaan paljon propagandaa ja siitä seuraavaa uskoa ruusunhohteiseen tulevaisuuteen.

Emme halua elämäämme vallankumouksen savuavia raunioita emmekä epäonnistuneita yhteiskuntakokeiluja. Voisi sanoa: emme tietenkään.

Väitän myös, että tuo konservatiivisuus – pitäisikö sanoa hötkyilyn välttäminen - on ollut tärkeä taustatekijä siinä, että Suomesta tuli menestystarina.

Toivotan lukijoilleni hyvää juhannusta! Itse vietän juhlaviikonlopun perinteisissä merkeissä, grillaten, saunoen, nauttien kesäyön hämärästä.

Juhannus on tärkeä asia. Niin ovat myös joulu ja kaikki muut säännölliset tauot normaalirutiineihin. Kirkolliset pyhät ovat siksi tärkeitä myös uskonnottomille, ja on sääli, että joitakin entisiä pyhiä on vesitetty siirtämällä niitä viikonloppuun. Mutta saman asian ajavat myös Vappu ja monet muut rituaalin kaltaiset juhlahetket. Jotkin niistä ovat yhteisiä kaikille tai laajalle joukolle kansalaisia, jotkin saattavat olla perheen, suvun tai ystävien keskeisiä: perinteisiä rapujuhlia, syntymäpäivän viettoja, kesäretkiä.

Entiseen maailman aikaan tällaiset poikkeukset rutiiniin olivat vielä tärkeämpiä kuin nykyään. Ne katkoivat jatkuvaa ja liiallista työn raskautta maaseudun raskaissa oloissa. Markkinapäivät, sadonkorjuujuhlat, isot monipäiväiset häänvietot, aina oli jotain odottamassa muutaman päivän, viikon tai kuukauden kuluttua. Niiden odottaminen antoi voimaa jaksaa.

Mietipä sellaista vanhaa traditiota kuin joka sunnuntainen kirkossa käynti. 

Maallistuneessa yhteiskunnassa kirkon valtaa kammoksuvat ryhmät ja kaupalliset toimijat ovat jo pitkään taistelleet kirkkoa ja uskontoa vastaan – ja samalla sunnuntaista lepopäivää vastaan.

Tosiasiassa perinteinen sunnuntai oli tärkeä.

Kirkossa käynti, kauppojen kiinni oleminen, arkisen työn keskeytyminen, hiljaisuus, keskittyminen johonkin mihin arkena ei ollut aikaa, usein henkiseen kasvamiseen tai rauhalliseen seurusteluun ihmisten kanssa, ne antoivat ihmiselle jotain, mitä ei nykyään ole saavutettavissa kuin suurella tahdonlujuudella.

Nyt juoksemme sunnuntaina kaupoissa, sillä lauantaina emme ole ehtineet. Perinteiset sunnuntaivierailut ovat muuttuneet tai kadonneet. Sunnuntaikirkkoon liittyvä aivan erityislaatuinen ihmisten kohtaaminen ja hiljentyminen jonkin suuremman äärellä on useimmille meistä pelkkää historiaa.

Ja missä välissä istumme vain paikoillamme ajattelemassa? Ja milloin vedämme niskaan pyhävaatteet korostaaksemme symbolitasolla arjen ja pyhän eroa?

Jos itselläni olisi mahdollisuus ja tahdonlujuutta tarpeeksi, julistaisin sunnuntain itselleni sellaiseksi kuin se aiemminkin oli, päiväksi, jolloin kokoaisin itseni ja suoristaisin ajatukseni ojennukseen loppuneen viikon sinne tänne säntäilevistä, hermostollisesti ja älyllisesti ja joskus fyysisestikin rasittavista puuhista.

Julistaisin täysin kielletyksi kaiken torailun ja kiihkeät keskustelut. Käyttäisin aikaa lukemiseen. Pukeutuisin siististi. Kävisin sunnuntaikävelyllä – enkä hikijuoksulenkillä kuntoa kohentamassa. Nukkuisin hyvin, sillä huolet olisivat edellisessä viikossa tai tulevan viikon murheita. Alkaisin ehkä käydä kirkossa.

Muistelen lapsuudenkotiani. Isäni touhusi töissä ja asioita hoitamassa maanantaista lauantaihin. Sitten lauantai-iltana rytmi muuttui, ja sunnuntai jäi lapsenkin mieleen erilaisena, jollain tavalla – käyttääkseni sellaista vanhaa sanayhdistelmää, jota isänikin olisi voinut käyttää – ylevöityneenä rauhan tyyssijana.

Jokainen pyhäpäivä, juhlapäivä, sesonki, on erilaisensa. Jotkin on tarkoitettu rauhaa varten, jotkin iloitsemiseen. Kaikki ne yhdessä luovat tasapainon levottomalle normaalielämällemme.

On sääli, että mahdollisuuksia sellaisiin eläviin ja elämää ylläpitäviin hetkiin on vähennetty ja että niistä on monille tullut vain pakkojuhlia tai yleisiä ryyppäyspäiviä tai miten sitten itse kukin on niitä omalta osaltaan tuhonnut.

---