En ole varma, ryssinkö nyt mahdollisuuteni vakavasti otettavana blogistina ja ajattelijana, mutta aion kirjoittaa tähän yhden ruotsin kielen sanan. Rysse. Kielitaitoni ulottuu myös ranskaan: russe, joka äännetään ryss. Huomatkaa kuitenkin, että en sano R-sanaa. Sanon siis venäläinen.

 

Wened oli vanha germaaninen sana, jolla tarkoitettiin Itämeren ympärillä asuneita slaavilaisheimoja. On esitetty, että jo aiemmin esiintynyt latinankielen sana veneti olisi samaa perua. Roomassa sana tarkoitti koillisen Italian illyrialaisheimoja. Nykyäänkin on käytössämme sana Venetsia.

 

Kielitieteellinen aineisto tuntuu näyttävän, että wened ei ollut haukkumasana - paitsi tietenkin, jos muinaiset germaanit pitivät slaaveja halveksuttavina.  Varmaa tietoa asiasta ei ole, mutta on muistettava, että keskiaikaisessa Euroopassa pienten kansojen ja heimojen sodat olivat normi eivätkä poikkeus. Ja vihollisuuksiin liittyy aina halu vähätellä ja demonisoida vastustajaa. Oliko wened germaanien R-sana? Mene tiedä, mutta mahdollista se oli.

 

Sana slaavi kuulostaa nykysuomalaisen - joka osaa suomen lisäksi vain englantia - korvissa orjaa merkitsevältä sanalta slave, eli siis haukkumanimeltä. Pienenä välimuistutuksena näille lähes kielitaidottomille maanmiehillemme: englannin slave tulee sekin latinasta (sclavus). 

 

Tosiasiassa sana slaavi tulee mahdollisesti vanhasta indoeurooppalaisesta sanasta, joka nykyään venäjässä on slava - kunnia. Slava Ukraini! toistetaan usein nykyään. Toinen esitetty vaihtoehto on slovo, joka tarkoittaa sanaa.

 

Kun yrittää ymmärtää suomen R-sanaa, on pidettävä mielessä kaksi asiaa. 

 

Suomessa ennen kaikkea ruotsin kieli mutta myös venäjän kieli ovat olleet 1800-luvulla paljon tärkeämmässä asemassa. Hallinto ja omistus olivat venäjää ja ruotsia puhuvien käsissä, ja suurin osa koulutuksesta oli pitkään ruotsinkielistä. Sivistyneistö joko puhui äidinkielenään tai osasi puhua erinomaisesti ruotsia. 

 

Niinpä ruotsin rysse sekä Ryssland ja venäjän sanat russkyi ja Rossija olivat sivistyksen ja/tai vallan merkkejä, eivät kiellettyjä pejoratiivisia ilmaisuja. Pikemminkin päinvastoin.

 

Toinen tärkeä seikka on, että Suomen perivihollinen oli aina Venäjä. Ei Ruotsi, muista maista puhumattakaan. Tällä hetkellä olemme taas varuillamme Venäjän suhteen. R-sana muuttui kaikkien niiden joilta maat vietiin, kaikkien sorrettujen ja tapettujen jälkeläisten suussa kirosanaksi.

 

Mielenkiintoinen teoria olisi, että R-sana on ollut osa suomenkielisten taistelua vieraskielisten ja vierasmaalaisten ylivaltaa vastaan. En ole nähnyt tätä teoriaa esitettävän, mutta tässä se on vihjeeksi jollekin historioitsijalle.

 

Jukka-Pekka Pietiäinen, historian kirjoittaja ja entinen Suomen tietokirjailijoiden toiminnanjohtaja, kulturelli ja tietäväinen mies, joutui Maunulatalon johtajan Ia Pellisen poliittisesti korrektin närkästyksen tulilinjalle käyttäessään R-sanaa. Pietiäisen Vihtori Kosolasta kertovasta kirjasta häntä haastatteleva toimittaja joutui saman kauhistelun kohteeksi. 

 

Kosola kunnon venäläisvihaajana käytti R-sanaa. Niinpä kirjailija ja haastattelija käyttivät samaa sanaa puhuessaan Kosolasta. Maunulatalon johtajan koko auktoriteetilla Pellinen puolestaan ryntäsi heidän kimppuunsa nostaen esiin yhden iskusanan, jota kulttuurista vallankumousta leikkivät käyttävät saadakseen lisää auktoriteettia hienolta kuulostavasta sananhelinästä. Turvallinen tila. 

 

En tiedä onko johtaja Pellisellä syväluotaavia näkemyksiä kulttuurihistoriaan tai kielten kehitykseen. Joka tapauksessa hän redusoi ajattelunsa erääseen vähemmisön poliittiseen virtaukseen. Turvallinen tila tarkoitti hänelle paikkaa, jossa suomen kieli ja Suomen historia ovat toissijaisia tai jopa kiellettyjä, jos ne sotivat erään juuri nyt vaikuttavan ihmisryhmän ahtaita käsityksiä vastaan.

 

Oman bloginsa aihe on, miten tällainen tukahduttaminen vaikuttaa kulttuurin kehitykseen, ja aiheuttaako Maunulatalon pakkovalta vain protestimielialaa.  Palataan aiheeseen.

R-sana on suomeksi ryssä. Sen negatiivinen sävy johtuu niin historiasta kuin nykyhetkestä. Samalla tapaan esimerkiksi sanaa natsi (josta ei puhuta N-sanana) käytetään negatiivisesti, historiaan ja nykyhetkeenkin pohjautuen.

 

Venäläiset eli ryssät uhkaavat Euroopan rauhaa, tappavat vallanhimossaan ja sokeudessaan viattomia ihmisiä ja saavat meidätkin, rauhallisen Suomen kansan, levottomaksi.

 

Ei ole ihme, että ryssä-sana on saamassa salonkikelpoisuutta. Vihalle ei saa antaa valtaa, mutta useimmat suomalaiset tuomitsevat Venäjän nykytilanteen. Ei ole ihme, jos joillakin ryssä-sana purskahtaa kirosananomaisena esiin keskustelun lomassa. Vähän samaan tapaan kuin nuo turvallista tilaa haikailevat puhuvat vihaamiensa valkoisten miesten rasistisesta syyllisyydestä. He eivät lievennä lausumaansa lyhenteeksi VM. 

 

 

 

 

 

Tämä on neljäs blogi sarjassa "Raha ei ole satu", jossa kirjoitan taloutta koskevista myyteistä.

Aiemmat kolme osaa löydät näiden linkkien takaa

MYYTTI: VALTION LAINAA EI TARVITSE MAKSAA TAKAISIN.

MYYTTI: LAINAN OTTAMINEN ON AINA KANNATTAVAA

MYYTTI: RIKKAIDEN VEROJA VOIDAAN AINA KOROTTAA, JOTTA HYVINVOINTIYHTEISKUNTA PYSYY PYSTYSSÄ

 

MYYTTI: SUOMI ON RIKAS MAA, MUTTA SUOMESSA ON PALJON KÖYHIÄ.

 

Maan varallisuusasema perustuu kahteen asiaan: luonnonvaroihin ja niistä jalostettuun kertyneeseen varallisuuteen sekä kykyyn luoda tulevaisuudessakin lisäarvoa työllä tai asiantuntemuksella – tai useimmiten molemmilla.

Vaurautta mitataan usein BKT:lla, joka on hyvä taloudellinen mittari, vaikkei se kerrokaan koko totuutta maan hyvinvoinnista.

Luonnonvarojen arvo ja muu julkinen sekä yksityinen varallisuus on vaikeammin mitattavissa. Jos luonnonvaroja ei käytetä tulevaisuudessa tehokkaasti, ovatko ne varallisuutta? Jos ostan miljoonalla kalliin asunnon Helsingistä, olenko varakkaampi kuin Roomassa asuva, joka saa vastaavan asunnon halvemmalla?

Kertynyt varallisuus taas on syntynyt menneiden sukupolvien työllä, tai, kuten joidenkin maiden tapauksessa, toisten maiden järjestelmällisellä ryöväämisellä.

Voisin halkoa hiuksia valtion rikkauden määritelmästä monen sivun verran, mutta kaikilla mittareilla Suomi on eräs maailman rikkaista maista. Ehkä vähiten luonnonrikkauksien osalta; Suomen varallisuus perustuu enemmän työhön, koulutukseen ja jalostusasteeseen.

BKT:lla mitaten Suomi on rikkaiden joukossa, muttei kärjessä. Sija on jossain 20-40:n tienoilla, vuodesta ja laskutavasta riippuen. Muun muassa kaikki Skandinavian maat ovat meitä varakkaampia, mutta Saksa ja Ranska hieman köyhempiä. BKT ei kerro suoraan kansalaisten varallisuudesta. Suomessa kotitalouksien omaisuus on alle puolet siitä kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa.

Tiivistäen voisi sanoa: Suomi on rikkaiden maiden keskitasoa. Suomi ei missään nimessä ole köyhä. Suomalaiset kotitaloudet puolestaan eivät ole vertailuryhmässä järin varakkaita.

Kotitalouksien köyhyyttä mitattaessa on muistettava erityyppiset köyhyyden määritelmät. Puhutaan absoluuttisesta, suhteellisesta, subjektiivisesta ja moniulotteisesta köyhyydestä.

Absoluuttista köyhyys on, kun varat eivät riitä kunnon elämiseen, suhteellinen taas määritellään esimerkiksi prosenttiosuutena mediaanituloista (Suomessa käytetään 60 %:ia mittatikkuna). Tällä tavalla määriteltynä rikkaan maan köyhä voisi olla taloudellisesti varsin hyväosainen köyhässä maassa.

Subjektiivista köyhyys on silloin, kun on kyse ihmisen omasta käsityksestä varallisuudestaan. On vain inhimillistä verrata omaa elintasoaan vertaisryhmään. Jos sinulla on vain 20 m2 asunto ja kaikilla tutuillasi on 40 m2, tunnet itsesi köyhemmäksi.

Moniulotteinen varallisuusasema ottaa huomioon myös sen, mitä ennen kaikkea julkinen valta esimerkiksi terveyspalveluina koulutuksena, tulonsiirtoina ja infrastruktuurina antaa maan asukkaille.

 

Onko siis myytti, että Suomi on rikas, mutta maassa on paljon köyhiä?

Edellä kirjoitetun perusteella vastauksena voidaan sanoa epämääräisesti, että kaikki on suhteellista.

Virallisen suomalaisen määritelmän mukaan pienituloisia on noin 700 000. Tämä on yli 12 prosenttia koko asujaimistosta. Pienituloisuus taas tarkoittaa tuloja, jotka vaihtelevat yksineläjän 1 300 eurosta kuukaudessa liki 4 000 euroon (monilapsisessa perheessä). Täytyy kuitenkin muistaa, että tulonsiirrot tasaavat näitä lukuja ja siten vähentävät köyhyyttä.

Jos köyhyyttä katsotaan globaalilta tasolta, Suomessa on hyvin vähän köyhiä. Lähes kaikki asuvat lämpimässä asunnossa, eivät kuole nälkään ja saavat perusterveydenhoitoa ja muita yhteiskunnan palveluita, muun muassa koulutusta.

Jos pitäisi vastata muuten kuin epämääräisesti, katsoisin köyhyyttä juuri globaalilta tasolta enkä suhteellisten mittarien mukaan, ja ottaisin myös huomioon julkisen vallan taloudellisen tasa-arvon lisäämiseen tähtäävät toimet samoin kuin julkisen sektorin kaikille asukkaille tarjoamat palvelut.

Sanoisin siis, että Suomessa on huomattavasti vähemmän todellisia köyhiä kuin 700 000, käytännössä niin vähän, ettei voida sanoa että maassa on paljon köyhiä. Samalla voisi lisätä, että Suomessa on läheisiin verrokkimaihin verrattuna vähemmän rikkaita ja varakkaita. Suomi on taloudellisesti varsin tasa-arvoinen maa.

Köyhyydestä puhuminen saattaa olla jopa irvokasta, kun verrataan todella köyhiin ihmisiin ja heidän tulevaisuuden mahdollisuuksiinsa.

Entä jos pitää vastata kyllä/ ei: onko Suomi valtiona rikas?

Kyllä, Suomi on rikas. Suomi on ollut mahtava kehitystarina takametsien takapajulasta nykyiseksi vauraaksi ja järjestäytyneeksi valtioksi. Vaikka olisimme sijalla 20-40 maiden vauraudessa, olemme yhä lähellä huippua.

Valitettavasti Suomen asema maailmassa ei ole kiveen hakattua ja pysyvää. Suomi on jäänyt vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen jatkuvasti jälkeen taloudellisesti EU:n keskiarvosta. EU on tähän hiljattain kiinnittänyt vakavaa huomiota. Ei ole mitään estettä, ettemmekö voisi vajota huomattavasti alemmaksi vauraustikapuilla.

Voimme toki pysyä nykyisellä tasolla tai kohota. Tärkein este vajoamiselle olemme me itse: meidän yrityksemme, meidän suhtautumisemme yksityishenkilönä maamme kehittämiseen ja siihen vastuuseen, joka meillä kaikilla on. Apuna meillä on toivottavasti valtiovalta, joka luo suotuisan ilmapiirin yksityissektorin kehitykselle ja palkansaajien vakaille tuloille, osaa tukea talouttamme oikeanlaisilla maahanmuuttajilla ja pystyy saamaan töihin maan asukkaista kaikki ne jotka töihin kykenevät.

Hamasin iskettyä Israeliin viikko sitten lauantaina on keskustelu aiheesta Suomessa noudattanut ennalta arvattavaa kaavaa. Ensin pinnalle nousi kauhistus erityisesti viattomista siviiliuhreista ja Hamasin tuomitseminen. Sympatian osoitukset Israelille jatkuivat, mutta pienen viiveen jälkeen ilmestyivät kertomaan omia näkemyksiään ne, joiden mielestä kaikki – myös tämä Hamasin yllätyshyökkäys – on pohjimmiltaan Israelin, militantin valtion syytä. Ja lopuksi kristityt Israelin ystävät nostivat päätään lausuntoineen, ja sana ”juutalaisvainot” otettiin esille.

On ikävää, että jokainen niin kotimainen kuin maailman tilanne tuntuu kääntyvän sokeaksi keskusteluksi, jossa vasemmisto on toisella puolella ja muut toisella puolella.

Vasemmisto on puolustanut niin Palestiinaa kuin muitakin muslimien kansoittamia Lähi-idän valtioita siitä lähtien, kun alue oli suurvaltapolitiikan kohteena. Neuvostoliitto oli arabien puolella ja Yhdysvallat tuki Israelia. Maailmanpoliittinen tilanne on muuttunut noista ajoista, mutta yhä nykyään vasemmisto on Israelin vastustaja, varmaan siksi, että Yhdysvallat tukee yhä maata. Ja Yhdysvallat on joillekin piireille ikuinen pahan alkulähde.

IMPERIUMIEN HISTORIA

Tämän puoluepoliittisen ja useimmiten näköalattoman keskustelun sijasta Israelin ja sen naapureiden tilannetta on katsottava historian kannalta, jotta sen ymmärtäisi.

On muistettava, että koko ”hedelmällisen puolikuun” alue (eli alue Persianlahden pohjukasta Egyptiin saakka) on ollut lähes aina osa imperiumeja. Sumerit vallitsivat alueella 6000 vuotta sitten, ja sen jälkeen Babylonia, Assyria, Persia ja Kreikka ja Rooma ennen ajanlaskumme alkua. Kaikki ne, ja ajanlaskumme alun jälkeen Bysantti, Kalifaatit, sekä Ottomaanit olivat imperiumeja. Myös alueella hallinneet 1800-1900 -luvun Britannia ja Ranska olivat kolonialistisia, monikansallisia valtioita, eli siis imperiumeja.

Alueen asukkaat olivat laajalti nomadeja, kuten beduiineja. Vasta viime vuosikymmenien urbanisaatio on muuttanut tätä.

Näiden imperiumien alueella kohosi kulttuuriseen ja tieteelliseen kukoistukseen alueita, joita ei voda kutsua kansallisvaltioksi. Vasta 1900-luvulla perustettiin kansallisvaltioita, joiden rajojen määrittelyn suorittivat pitkälti kolonialistiset valtiot.

Historia ei kuitenkaan muuttunut. Lähi-idän kulttuurit olivat jo antaneet (toistaiseksi) tärkeimmän ja varsin suuren panoksensa maailman kehitykseen jo kauan aikaisemmin. Kun Israel perustettiin vuonna 1948 jäljellä oli islamin valta. Tieteellisen, taloudellisen ja yhteiskunnan kehityksen painopiste oli jo aikapäivää sitten siirtynyt Eurooppaan, Amerikkaan ja nyttemmin myös itäiseen Aasiaan.

Lähi-itään jäivät islamilaiset, sisäänpäin kääntyneet, osittain keinotekoiset valtiot, jotka olivat nopeasti muuttuneet paimentolaisten asunsijoista öljyrahalla yllä pidetyiksi maiksi, jotka eivät kyenneet pysymään länsimaiden kulttuurisessa kehityksessä mukana omista lähtökohdistaan.

ISRAELIN LYHYT HISTORIA

Ja sitten, vuonna 1948, tuli juutalaisten valtio, Israel. Uuden valtion alue oli ollut samanlaista paimentolaisten aluetta kuin muukin Lähi-itä koko historian ajan. Juutalaisten hajaantuminen erityisesti Eurooppaan ja heidän syrjivä kohtelunsa siellä vuosisatojen ajan yhtyneenä juutalaisuuden vahvaan oppineisuuden perintöön kohotti juutalaiset aivan uudelle sivistyksen ja vaurauden tasolle. Kun juutalaiset syrjinnän vuoksi saivat harrastaa vain tiettyjä ammatteja, kuten kaupankäyntiä, varallisuutta alkoi kertyä. Oppineisuuden kunnioittaminen on ollut osa uskontoon perustuvaa juutalaisten kulttuuria. Opin kertyminen on näkynyt monella tavalla, mm. viimeisen sadan vuoden aikana juutalaisten suhteettoman suuressa osuudessa Nobelin palkintoja.

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Lähi-idän islamilaisten valtioiden arabit olivat aivan toisella planeetalla kuin juutalaiset. Yhteisestä seemiläisestä menneisyydestä ei ollut jälkiä näkyvillä. Juutalaiset tulivat ei-toivottuina muukalaisina takaisin luvattuun maahansa.

Natsien vainon päätyttyä vallitsi monissa piireissä yksimielisyys juutalaisvaltion perustamisesta. Sionistit tähtäsivät koko ajan nykyisen Israelin alueeseen ”luvattuna maana”. Myös sellaisia paikkoja kuin Uganda, Kypros ja Madagascar ehdotettiin. Sionistien toive kuitenkin toteutui.

Juutalaiset kehittivät valtiostaan vauraan, koulutetun maan ja alueen ainoan todellisen demokratian. Valtio on myös suvaitseva eri uskontoja kohtaan. Noin 75 % asukkaista on juutalaisia, muslimeja on n. 18 %, kristittyjä n. 3 %.

Israelin valtion historia on ollut sotaisa. Heti itsenäistymisen jälkeen alkanut sota arabimaiden koalition kanssa johtui yksinkertaisesti Israelin perustamisesta. Sotia ja kahnauksia on ollut sen jälkeen useita, aina Israel yksin vastaan yksi tai useampia arabimaita.  

Juuri nyt, Hamasin hyökkäyksen jälkeen, on erityisesti mainittava 1980-1990 luvun ja taas 2000-luvun alun intifadat, eli palestiinalaisten kansannousut Israelin valtaa vastaan alueella, jonka palestiinalaiset katsoivat kuuluvan itselleen.

Ei Israelin historia ole kuitenkaan ollut pelkkiä sotia, on ollut myös rauhanneuvotteluita ja diplomaattisia yrityksiä selvittää tilanne, jonka pohjimmaisena syynä on kuvaannollisesti sanoen käenpoikasen saapuminen väärään pesään.

Israelin valtion lyhyt historia selittää pitkälti Israelin laajamittaista varautumista sodankäyntiin. Sotia on käyty niin Turkin, Egyptin, Libanonin, Syyrian kuin Jordanian kanssa. Irankin on sotkeutunut mukaan tukemalla Palestiinaa ja myös Hamasia. Israel on pieni, yksinäinen maa monen potentiaalisen – ja joskus todellisenkin - vihollisen keskellä.

Ehkä Israelin valtion oppiin ja vaurauteen perustuva menestys on myös hyvä alkusyy kateudelle sekä epätoivolle ja siksi myös halulle kurittaa Israelia.

TERRORISTIT JA SOTIJAT

Hamas on terroristijärjestö. Pahennusta herättäneet aidat, joita Israel on rakentanut palestiinalaisten varalta, ovat olemassa terrorismin varalta. On muistettava, että Israelin alueella sekä niin Länsirannalla kuin Gazan alueellakin elää täysin rauhaa rakastavia muslimeja.

Hamas kuitenkin käyttää tosiasiallista valtaa Gazassa. Ja järjestö on ilmoittanut tavoitteekseen Israelin ja israelilaisten tuhoamisen, eli siis kansanmurhan. On luonnollista, että tätä vastaan Israelin on suojauduttava kaikin keinoin, ja entistä enemmän viime viikkoisen iskun jälkeen, mikä osoitti, ettei uhka ollut pelkkää kuvitelmaa.

Israelin sotaisuus on kuitenkin todellista. Siksi Israel on hyökännyt ja vallannut alueita Libanonissa. Siksi kuuden päivän sodassa vuonna 1967 Israel hyökkäsi ”ennakkoehkäisevästi” Egyptiin, Jordaniaan ja Syyriaan. Aggressiivista politiikka siis, mutta vain seitsemän vuotta myöhemmin, vuonna 1973, Egypti ja Syyria puolestaan hyökkäsivät Israeliin (Jom kippur -sota).

Eikä voida väittää, että rikkaampi ja kaikin tavoin kykenevämpi Israel olisi tehnyt kaikkensa elääkseen rauhanomaisessa, tasa-arvoisessa rinnakkaiselossa Israelin ulkopuolisten palestiinalaisten kanssa.

Hamasin hyökkäys on sekä tuomittava että hyödytön, ehkä jopa katastrofaalinen Gazan asukkaille. Silti on muistettava koko Israelin historia alkaen sen sijoittumisesta vanhoille palestiinalaisisalueille samoin kuin sen haluttomuus jakaa vaurautta myös kaikille palestiinalaisille. Mutta toisaalta, olisiko se ollut edes mahdollista siinä vihan ilmapiirissä, jossa Israel joutui olemaan jo syntymävuodestaan lähtien?

ONKO PALESTIINAN TILANTEESEEN RATKAISUA?

Israelin hyökkäys- ja puolustussodat ovat eri ilmiöitä kuin Israelin ja Palestiinan suhde tulehtunut ja traaginen suhde. Tässä blogissa on mahdotonta mennä syvälle tuohon problematiikkaan. On kuitenkin todettava muutama asia lyhyesti:

1. Gazan tilanne on sietämätön asukkaiden kannalta. Yksityissektorin pieneminen vientikaupan tyrehdyttyä, paljon työttömyyttä, liikakansoitusta, köyhyyttä – ja Hamas.
2. Koska raja Israeliin on lähes kiinni, vain pieni osa gazalaisista voi käydä töissä Israelissa.
3. Alueella on jatkuva puhtaan veden kriisi.
4. Ei paljon luonnonvaroja.
5. Korruptiota, romahtanut yritys demokratiaan.

Listaa voisi jatkaa tästä. Lopputulos on kuitenkin selvä: kahden valtion politiikka (Israel ja Palestiina) ei ole toiminut.

Yksi tie eteenpäin, joka Israelin kovaotteisen nykyhallinnon aikana ei näytä todennäköiseltä on palestiinalaisten olojen helpottaminen niin Israelin sisällä (jossa heitä on lähes kaksi miljoonaa) kuin Länsirannallakin (yli kaksi miljoonaa). Samalla Israelin pitäisi edistää Gazan (vielä kasi miljoonaa palestiinalaista lisää) taloudellisen eristäytyneisyyden  poistamista.

Nykyisessä, pitkään jatkuneessa, toivottamassa tilanteessa Hamasin kaltainen terroristijärjestö saa tukea palestiinalaisilta, vaikka viimeviikkoisen kaltainen hyökkäys tuskin tuo toivottua tulosta.

---

Kansainvälisen yhteisön pitäisi tukea ratkaisua, ja tuki ei saa olla joko Israelin tai Palestiinan syyttämistä. Tuen pitäisi olla myös ehdollista: väkivallasta on pidätyttävä. Ja ratkaisua pitäisi niin palestiinalaisten kuin Israelin etsiä yhdessä. Tämä ei ole koskaan onnistunut, mutta iskeekö terrorismiväsymys jo nyt Hamasiin? Jos niin onnellisesti kävisi ja menneet voisi jättä taakse, ratkaisu olisi ehkä mahdollinen. Ehkä.

Täällä sarjan ensimmäinen blogi, aiheena myytti valtion velkojen takaisin maksusta.

Täällä sarjan toinen blogi, aiheena myytti siitä, että valtion lainojen kannattavuudesta.

MYYTTI: RIKKAIDEN VEROJA VOIDAAN AINA KOROTTAA, JOTTA HYVINVOINTIYHTEISKUNTA PYSYY PYSTYSSÄ.

Myytti ei pidä paikkaansa. Veroilla on omat rajansa – tietenkin. Silti on tähänkin myyttiin uskovia.

Liiketoiminnalla rikastunut ja kiihkeitä negatiivisia tunteita monissa vähemmän varakkaissa herättävä Björn Wahlroos oli pari päivää sitten haastateltavana. Hänen ajatuksiaan ei ole vähään aikaan valtalehdistössä nähtykään, ja nyt oli syynä vain hänen muistelmiensa toisen osan ilmestyminen, eivät hänen ajatuksensa taloudesta.

Hän näpäytti Suomen päättäjiä puhuessaan siitä, kuinka leikkauksilla ei maata johdeta menestykseen. Kuten itse kirjoitin edellisessä blogissani pohtiessani valtionlainojen takaisinmaksua, Wahlrooskin penäsi taloudellista kasvua. Tosiasiassa sitä kyllä lupaavat kaikki, ellei muussa niin työllisyyden kohentumisen muodossa. Totuus voi olla eri näköinen.

Samassa haastattelussa Nalle puhui myös verotuksesta.

Wahlroos mainitsi taloustieteellisen termin, joka ei kaikille ole suinkaan tuttu. Hän puhui Lafferin käyrästä. Termi kuvaa funktiota, joka osoittaa, että veroasteen kohotessa verojen määrä ensin kasvaa, mutta veroasteen kohotessa liian korkealle kerätyn veron määrä alkaa vähentyä.

Syy veron määrän vähenemiselle liian korkean verotuksen tilanteessa on oletus tuottavuuden, työllisyyden ja työnteon vähenemisestä.

Suomessa, korkean verotuksen maassa, joutumista Lafferin käyrän ”väärälle puolelle” on syytä tarkkailla – mikäli tuo taloustieteellinen teoria toimii käytännössä.

Valitettavasti veroasteen muutosten vaikutus on muuttunut puolue- ja aatepoliittiseksi kissanhännänvedoksi.

Vasemmiston kuuluu muistuttaa äänestäjiä, kuinka rikkaiden verotusta pitää korottaa, jotta voidaan maksaa ennen kaikkea sotemenoja mutta muitakin valtion menoja, joita vasemmisto kokee vankimman kannattajakuntansa – eli vähäosaiset ja vähäosaisia ideologisesti tukevat - haluavan lisätä. Oikeisto muistuttaa heti, että rahaa on helppo jakaa, mutta sitä pitää myös ansaita, eivätkä veronkorotukset ole varsinaisesti ansaitsemista. Ja jotkut siis tuovat esiin Lafferin käyränkin.

Oikeisto taas lähtee ajatuksesta, että kansakunnan tuottavimmista jäsenistä pitää myös pitää huolta, ei vain köyhistä. Ellei muuta syytä tähän ole, niin ainakin se, että vain tuottamalla lisää varallisuutta nimenomaan yksityissektorille voi tuottaa lisää työllisyyttä ja hyvinvointia koko kansalle. Vasemmisto syyttää välittömästi oikeistopäättäjiä rikkaiden suosimisesta ja siitä, kuinka köyhiltä viedään ja annetaan rikkaille.

Miten käy, jos tuloverotus kiristyy?

Useimmilla ei ole vaihtoehtoja. He tekevät työtä jonka osaavat, ja ovat riippuvaisia siitä, että löytyy työnantaja joka pysyy pystyssä ja maksaa edes jonkinlaista palkkaa. Varakkaimpien (sellaisten kuin Wahlroos) on nähty lähtevän maasta lievemmän verotuksen maihin. Mutta huonoiksi saavat olot mennä, ennen kuin Suomesta lähdetään epävarmoihin, vieraisiin oloihin. Verotuksella sitä tuskin saadaan aikaan. Jotta 1960-luvun kaltainen massiivisen maastamuutto toteutuisi, tarvitaan iso lama ja työttömyys – ja työttömyyskorvauksien väheneminen.

Provokatorisesti voisi sanoa myös, että valtio voi korottaa veroja kuinka paljon tahansa ja pitää kansalaisia panttivankina, koska kukaan ei oikeastaan halua jättää kotimaataan.

Tuskin veroja vain tämän vuoksi korotetaan. Oikea syy on hyvinvointiyhteiskunnan pystyssä pitäminen. Mitkä tuon hyvinvoinnin rajat ovat, on erillisen kolumnin aihe. Ei siitä sen enempää.

Lafferin käyrä kuitenkin kummittelee mielessä. Sehän on kuin tuotteen hinnan ja ostamishalukkuuden suhde. Eurolla ostat maitolitran, mutta viiden euron hinnalla vähennät maidon kulutusta. Käyrä näyttää, kuinka halukkuus ylitöihin tai paremmin palkattuihin töihin vähenee, ja työntekijät tekevät vain sen mitä vaaditaan eivätkä pyri eteenpäin tai parempaan.

Vasemmisto väittää tietenkin, että näin ei ole. Samaan aikaan kuitenkin hyväosaisetkin ihmiset haluavat parempia palkkoja – ja nimenomaan itsekkäistä syistä: ostaakseen asunnon tai jopa unelma-asunnon, kunnon auton tai vihdoin sen sähköpyörän, käydäkseen etelänmatkalla.

Vasemmisto väittää – varmaan poliittisista syistä – että tuloverojen alennus lisäisi vain köyhempien kulutusta, ja siksi varakkaiden tuloveron alentamiseen ei olisi syytä. Tämä ei pidä paikkaansa.

Eivät useimmat ihmiset oikeasti ajattele: haluan isomman palkan voidakseni maksaa isomman osan muiden ihmisten hyvinvoinnista ja yhteisistä asioista. Ajatus on liian abstrakti, liian etäinen.

Siispä tuloverotuksella on merkitystä motivaatiotekijänä. Ja nyt olen puhunut vain ihmisistä, en yrityksistä.

Yritysten verotuksella voidaan säädellä paitsi yrittäjien tulotasoa niin myös yritysten investointihalukkuutta. Yrityksen tuloveron alentaminen ja osinkoveron korottaminen olisi houkutin pitää varallisuutta yrityksessä ja sijoittaa sitä liiketoiminnan – ja samalla työllisyyden – kehittämiseen. Tällainen verokevennys varmaan herättäisi vastarintaa aatteellisissa yritystoiminnan yleisvastustajissa. Sanon ”aatteellisissa”, sillä pragmaattinen ajattelija ymmärtää kyllä, että koko tuloverotus perustuu siihen, että on kehittyviä ja hyvin toimivia yksityisiä yrityksiä.

Närää on herättänyt varakkaiden pörssissä noteeraamattomien yritysten mahdollisuus maksaa omistajille osinkoja pienellä veroprosentilla. Mahdollisuus pieneen veroprosenttiin on kuitenkin monelle yrittäjälle eräs tärkeä syy halukkuuteen ottaa riskiä ja kehittää yritystään. Yhtiö ei nimittäin tule varakkaaksi sattumalta vaan kovan ja tuloksiltaan aina epävarman työn ja riskinoton kautta – tästä ei omistajien verotusta kritisoitaessa juurikaan puhuta.

Arvonlisävero on tietenkin erilainen kuin tulovero. Se iskee kaikkiin samalla tavalla, progressiivisesta verotuksesta ei ole tietoakaan. ALV:n tason alentaminen on taattu tapa lisätä yksityistä kulutusta, ja siitä on hyötyä niin varakkaille kuin vähemmän varakkaille.

Verotuksestakin riittäisi ajatuksia ja mielipiteitä moneen blogiin. Tässä oli niistä muutama. Lopetan tällä kertaa seuraavaan huomautukseen: Kun poliittisessa mielessä puhutaan ”rikkaista” ja heidän verotuksestaan, jää usein määrittelemättä, kuka on rikas. Jos otetaan oikein hyvin ansaitsevat, vaikkapa miljoonan vuodessa, on todettava, että heitä on sen verran vähän, että vaikka heidän veroprosenttinsa olisi sata, valtiontalous ei kohenisi merkittävästi. Keskituloisten verotus on ratkaisevassa asemassa valtion budjetin kannalta. Keskipalkka Suomessa lähestyy jo 4000 euroa. Nämäkin koetaan silti usein hyvätuloisina. Heidän verotukseensa koskeminen on oleellisempaa kuin todella paljon ansaitsevien. Mutta on ymmärrettävä, että puoluepoliittisesta demagogiasta huolimatta he eivät ole ”hyvin ansaitsevia” vaan keskituloisia.

Täältä voit lukea osan 1 blogistani Raha ei ole satu, "Myytti: Valtion lainaa ei tarvitse maksaa takaisin.

--

MYYTTI: LAINAN OTTAMINEN ON AINA KANNATTAVAA.

Suomen valtiolle lainan ottaminen ei ole aina kannattavaa.

Lainatun määrän on tuotettava enemmän kuin korkomenot. Jos valtio ottaa nyt uhatun 10 miljardia lisälainaa, sen on tuotettava nykykorkotasoilla siis yli 400 miljoonaa joka vuosi, kymmenen vuoden lainalle siis yli 4 miljardia.

Se on paljon tuottoa. Ja koska valtio ei sijoita varojaan siten, että niiden tuotot tulisivat nopeasti ja konkreettisesti näkyviin (muun muassa sosiaaliturvaan ja koulutukseen), kannattavuuden arvioiminen on vaikeaa.

Esimerkki: työttömyysturvan maksaminen lainarahalla voi olla kansantaloudelle tuottoisaa, jos toimenpiteellä varmistetaan työttömien saaminen takaisin tuottavaan työhön. Sijoitus työttömiin on hukkainvestointi, jos saamme tuloksena vain enemmän pitkäaikaistyöttömiä.

Tärkeä välihuomautus: Haluan korostaa, että hyvinvointiyhteiskunnassa on muitakin tärkeitä arvoja kuin taloudelliset. Työttömiä ja muita vähäosaisia tuetaan näiden arvojen mukaisesti. Talous ei oikeastaan edes ole arvo vaan väline jonkin toivotun asiantilan saavuttamiseksi. Tässä blogissa käyn kuitenkin – niin kylmältä kuin se ehkä lukijasta vaikuttaakin – vain lainan ottamisen taloudellista puolta läpi.

Raha ei ole pelkkää satua, ja taloutta on hoidettava realistisesti, menot ja tulot tasapainossa.

Meidän on pakko luottaa siihen, että poliittiset päätökset parantavat kansantaloutemme tilaa. Vuoden 2008 jälkeen kansantalous BKT:lla mitattuna ei ole edistynyt; tähän ovat poliittiset päätökset suurlta osin vaikuttaneet. Velan korot maksetaan viime kädessä BKT:n lisääntymisellä. Se on paras mittari pohdittaessa lainanoton kannattavuutta. Lainanoton kannattavuuden kannalta BKT:n kasvuun tähtäävät poliittiset toimet ovat tärkeimpiä, eivät mm. leikkaukset.

Seuraamme siksi jännittyneinä, miten hallitus aikoo kohentaa kansantaloutta positiivisilla toimilla.

Suomen julkisyhteisöjen varat ovat isommat kuin velat. Tämä ei kuitenkaan ole velkaantumisen kannalta oleellista, paitsi niiltä osin kuin omaisuutta voidaan myydä ja käyttää myynnistä saatuja varoja velan hoitoon. Myisimmekö sairaalat, tiet, koulut?

Julkisyhteisöillä on myös korkotuloja suunnilleen saman verran kuin korkomenoja. Tälläkin on selitetty, että lainanotto ei oikeastaan maksa mitään. Virheellistä ajattelua, sillä tosiasiassa valtion kokonaistulot ja kokonaismenot on laskettava aina yhteen – korkotuloja ei ole korvamerkitty velkojen koron maksuun, niillä voitaisiin myös maksaa esimerkiksi terveydenhoidon kuluja.  

Esimerkki: Lainavaroja käytetään terveydenhuollon kehittämiseen, teiden kunnossapitoon ja koulutustason kohentamiseen. Näemme vasta vähitellen, tuottiko sijoituksemme vai ei, ja parhaana tuoton mittarina on siis BKT:n kasvaminen. Voimme ehkä todeta, että kansanterveys, tiet ja koulutus ovat paremmalla tasolla kuin aiemmin, mutta meidän on myös mietittävä, onko näillä parannuksilla vaikutusta kykyymme maksaa korkoja?

BKT, kauppatase ja samantyyppiset euroilla ilmaistavat mittarit kertovat paljon lainanoton kannattavuudesta. Loppujen lopuksi kuitenkin korot (ja joskus lainan pääomakin) maksetaan riihikuivalla rahalla. Sen valtio saa ennen kaikkea maksamistamme veroista.  Jos talous ei kasva, verotulot eivät kasva (verojen korotuksesta myöhemmässä blogissani), ja lainanotto ja sen käyttö on tältä osin mennyt pieleen.

Voimme ehkä olla koulutetumpia ja ajaa mukavammin hyvillä teillä ja jonottaa vähemmän aikaa syöpäleikkaukseen. Mutta lainanotto on eri asia. Ellemme kykene maksamaan velkojamme ja niiden korkoja, joudumme sopeuttamaan kaiken hyvinvointimme lopulta hyvin karulla tavalla. Pahimpia esimerkkejä voimme etsiä historiasta: Kreikka, Argentiina…

Vauras yhteiskunta on sellainen, jossa kaikkea edellä mainitun kaltaista hyvää voidaan hankkia lisää. Yksityissektori tuottaa silloin lisäarvoa niin paljon, että sen maksamilla veroilla voidaan ylläpitää niin velan korkoja kuin kansalaisten hyvinvointia. Tällä hetkellä Suomen ei mene kokonaisuutena kovin hyvin, ja velan otto on siksi riskialttiimpaa kuin hyvinä aikoina.

Inflaatio tunnetusti vähentää rahan arvoa, joten inflaation ollessa korkeissa luvuissa laina tavallaan muuttuu pienemmäksi. Inflaatio ei kuitenkaan auta velanottotilanteessa, se aiheuttaa valitettavasti myös, että kaikki on kalliimpaa, joten lainatulla rahalla saa vähemmän kuin alun perin oletettiin. Plus miinus nolla, ainakin jollain tarkkuudella.

Yhteenvetona voisi sanoa, että nykyisessä jäljessä laahaavassa taloustilanteessa, jossa pelkäämme niin stagflaatiota, korkeita korkoja kuin tulevaa taloudellista lamaa, olisi kiireesti pystyttävä nostamaan kansakuntaa jaloilleen eli toimimaan taloudellisen syklin vastaisesti. Valtion kannalta lisävelkaantuminen voi auttaa, jos se loppujen lopuksi tuottaa enemmän verotuloja. Tuottamaton lainanotto taas vie maatamme kohti suurempia vaikeuksia. Kieli siis keskellä suuta.