tiistai, 28. lokakuu 2014

viisaita ja viisastelijoita

Viime blogissani esiintyi arvio ystäväni Ramin viisaudesta. Yksi oli sanonut hänen teeskentelevän viisautta, toinen taas oli pitänyt häntä oikeasti viisaana.

Hänen kerrottuaan näistä kommenteista jäin miettimään viisauden olemusta. Ennen kuin syöksyin liian filosofisiin syövereihin, osasin hillitä itseäni sen verran, että en ruvennut liikoja viisastelemaan vaan mietin pelkkiä konkreettisia viisauden ilmentymiä. Taisin olla viisas kun niin tein, sillä viisauteenkin – tai kuvitelmaan viisaudesta – voi helposti upota, jos liioittelee omaa ymmärrystään ja käsityskykyään.

Mitä mahdoin tuossa edellisessä kappaleessakaan sanoa? Ei aavistustakaan, jos rehellisesti myönnän. Päätin joka tapauksessa miettiä vain julkisuudessa esiintyviä viisauden tai epäviisauden (kartan sanomasta tyhmyyden) ilmaisuja.

Ei, en voi karttaa sanaa tyhmä. Mieleeni tuli jostain syystä nimittäin ensimmäiseksi Big Brother –ohjelma. Sitä seuratessa ei voi puhua epäviisaudesta eikä epä-älyllisyydestä. On vain säälittävää, ammottavan tyhjän aukon jälkeensä jättävää tyhmyyttä. Luoja vieköön minut kauas Big Brotherista.

Ja sehän on tietenkin helppoa. Televisio kiinni ja seuraamaan mitä Eduskunnassa tapahtuu. Oletko koskaan seurannut Eduskunnan täysistuntoa nettisivulta? Siellähän kansakunnan kaksisataa edustajaa ovat niin viisaita kuin kykenevät.

Olen ollut elämässäni yhteensä parin alan asiantuntija, siis en ”asiantuntija” vaan siis ihan oikeasti oppinut työn puolesta tuntemaan asioita paremmin kuin useimmat. Ensimmäisen asiantuntijuuteni myötä opin seuraavaa: Useimmat poliitikot, niin kansanedustajat kuin korkeassa asemassa olevat ministerit, nuo kansakuntamme johtajat, pyörittelevät lausunnoissaan paria kolmea johtoajatusta jotka he ovat oppineet kaiken sen tiedon keskeltä jota heille virkamiehet, erilaiset kansalaislähetystöt, lobbarit, asiantuntija ja muut tyrkyttävät.  He taatusti teeskentelevät viisautta; heillä sitä ei ole hallussaan.

Mutta ovat he taatusti Big Brother –tasoa korkeammalla. Ja on toki muistettava, että kaikkialta löytyy viisaita ja ei-viisaita. Myös kansanedustajien joukossa on mallikelpoisia osaajia ja asioita oppineita, tunnollisia yhteiskunnallisen tiedon yrittäjiä, jotka kansanedustajavuosiensa aikana perehtyvät moneen asiaan ja muuttuvat asiantuntijoiksi. Heistä valikoituvat puolueiden vaikuttajat – onneksi.

Tapasin kerran vuosia sitten asiantuntijana ollessani muutaman kansanedustajan ja selitin heille juurta jaksain erästä asiaa. Kaksi tuntia kävin läpi oman alani yksityiskohtia. Vihdoin lopetimme, ja eräs heistä huokasi: - Onpa hienoa, vihdoinkin ymmärrän mistä tässä on kyse. Nyt vasta tajuan kuinka tärkeää työtä me kansanedustajat teemme.

Olin iloinen, sillä olin avannut erään tärkeän vaikuttajan silmät näkemään uusia asioita. Hän oli viisastunut, eikä hänen tarvinnut teeskennellä viisasta.

Ne poliittiset vaikuttajat, joille viisauden teeskenteleminen riittää, käyttävät toista taktiikkaa. Lobbareilla on tässä oiva tilaisuus saada jalkansa oven väliin. Kun poliitikolla ei ole asiantuntemusta eikä halua sitä kasvattaa, hänelle kelpaavat hyvin muotoillut lauseet, joita hän voi käyttää täysistunnossa tai pienemmilläkin forumeilla osoittaakseen oman viisautensa. Mutta voi ihmisparkaa, jos tulee ilmi, että hän on vain papukaijana toistanut jonkun hänelle syöttämää puppua. Sitä sattuu, ja usein, ja sitten onkin jo media kimpussa kuin hyeena.

Viisaus on taitolaji, ja olen samaa mieltä sen ajattelijan kanssa (anteeksi, en muista kuka oli kyseessä), joka sanoi että todella viisas on ihminen joka tunnustaa viisautensa rajat.

maanantai, 13. lokakuu 2014

tunteen, arvojen ja järjen välimaastossa

Minulle oli itsestään selvää, että Vihreiden arvomaailma hipoi omaani niin läheisesti, että voisin kannattaa puolueen presidenttiehdokasta ja olla edistämässä uudenlaisen, nykyaikaan sopivan poliitikon saamista Tasavallan Presidentin arvostusta nauttivalle paikalle.

Sitten alkoi höykytys. Ehdokkaani kannattajat vajosivat psykoosiin eivätkä löytäneet sopivaa lääkitystä vaan kailottivat kiihkeää propagandaansa koko maailmalle. Hurmoshenkiset puheet, agitaatio-jättikonsertit, aggressiiviset hyökkäykset niitä vastaan, jotka kehtasivat ilmoittaa äänestävänsä vastaehdokasta, herätystelttamaisen yhteishengen nostatus. Me haluamme homon presidentin, kuului kaiken alleen jyräävä huuto. Erehdyin tuttavien kesken vertailemaan ehdokkaita ja heidän ominaisuuksiaan. Minut tyrmättiin täysin. ”Miten sinä voit ajatella äänestäväsi sitä Kokoomuksen narria!” oli älykkäin vastakommentti jonka sain pohtiessani ehdokkaiden taustan antamia valmiuksia tehtävään.

Nykyisten punavihreiden toimintatapa on viidenkymmenen vuoden takaisen äärivasemmiston perillisiä. 1960-luvulla vasemmisto julisti ainoaa oikeaa totuuttaan ja uskonlahkotavoillaan eristi, solvasi, halveksui kaiken, mikä ei ollut heidän rakentamansa totuuden mukaista. Nykyiset punavihreät toimivat samoin. Kyllästyin tähän ainoan oikean totuuden julistukselliseen vaahtoamiseen enkä äänestänyt ehdokasta jonka alun perin olin toivonut voittavan vaalit vaan ”Kokoomuksen narria”.

Vihreiden ehdokas oli mielestäni yhä hyvä. Arvoni olivat entisellään. Olin heittämässä lapsen pesuveden mukana. Päädyin ratkaisuuni, koska voin olla uskovainen, mutta hihhulien kanssa en lähde leikkimään. Jätin Vihreiden ehdokkaan äänestämisen sikseen.

1960-luvulla äärivasemmiston oikeassa olijat monopolisoivat itselleen sanat ”edistyksellinen” ja ”älymystö” samaan aikaan kun he älyä varsin vähän käyttäen halusivat edistää Suomen muuttumista neuvostoliittolaiseksi totalitaariseksi yhteiskunnaksi. Tämä uusi ainoan totuuden julistajien kaarti kertoo myös olevansa ”älymystöä” ja vajoaa samalla sopivan hetken tullen joukkopsykoosiin.

Suomen ainoan suurkaupungin ”älymystöä” kutsutaan usein myös ”suvaitsevaistoksi”. Tosiasiassa he ovat suvaitsevaisuudesta yhtä kaukana kuin muutkin suomalaiset. ”Suvaitsevaiston” suvaitsevaisuus tarkoittaa lähinnä sitä että maailman kaikki suuret ongelmat unohtuvat heidän mielestään tärkeimmän tieltä: Me suvaitsemme homoja, siispä homoille on saatava avioliitto-oikeus! Tätä he yhdessä hokevat. Kuinka helppoa onkaan suvaita itsensä kanssa yhtä mieltä olevia ihmisiä ja ajatuksia. Mennään yhdessä marssimaan sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta! Me suvaitsemme, hei!

Sen sijaan ”suvaitsevaisto” ei suvaitse esimerkiksi sitä että demokraattinen valtio on tuonut pinnalle mm. Perussuomalaiset – tai vaikkapa Kokoomuksen suurimmaksi puolueeksi.

Ajelehdin nykyään poliittisesti. Arvomaailmani vaatii yhtä suuntaa, järki toista. Minäkin suvaitsen homoja ja haluan heille samat oikeudet kuin muulle kansalle. Minäkin olen huolissani ympäristöasioista. Mutta minä haluan samaistua vain porukkaan joka kykenee ajattelemaan rationaalisesti. Ei minusta siksi ole myöskään perussuomalaiseksi, demariksi eikä kokoomuslaiseksi - jokaisella on omat virheensä kun kokonaisnäkymää katsoo. Jokaisesta puolueesta voisin kirjoittaa kriittisen blogin kuten nyt kohdistaessani sanani Vihreisiin ja osittain Vasemmistoliittoon.

Älä siis erehdy luulemaan että tämä oli tiettyjä puolueita vastaan tähdätty blogi. Vastustan vain järjettömyyttä. Kirjoitin punavihreistä, koska he olivat sydäntäni lähellä pitkään.

Olen nykyään liikkuva äänestäjä. Olen huomannut, että joka puolueesta löydän viisaita ihmisiä. Etsin heitä, äänestän sitten ketä äänestän, puolueesta riippumatta, ja olen visusti hiljaa kun joudun seuraan, jossa kuvitellaan, että yksi yksittäinen puolue voisi oikeasti heijastaa täydellisesti kenenkään äänestäjän, persoonallisen ihmisen, ajatuksia.

Ja toivon, että järki voittaisi poliittisissa asioissa, ei vaahtoava tunne.

sunnuntai, 5. lokakuu 2014

kohtaamisesta jäähyväisiin kahdessa tunnissa

Eilen hississä, parin minuutin matkan aikana, ehdin ajatella saavani hyvän alun sarjalleni kohtaamisista. Niin sainkin, mutta samalla sain murskaavan lopun kertomuksiini jäähyväisistä. Toisin kuin aiemmassa blogissani kirjoitin, nyt on heti aika siirtyä eteenpäin, surullisten jäähyväisten kuvaamisesta elämää luoviin kohtaamisiin.

Kädessäni oli kaksi isoa kassia täynnä ostamaani tavaraa tullessani autolta rappukäytävään. Sain juuri ja juuri hissin oven auki ja itseni hissiin sisälle, kun näin tuntemattoman naisen juoksevan ulko-ovelta ja hihkaisevan: - Hyvä, ehdin vielä mukaan!

Työnsin kasseja hissin takaseinää vasten. Hän, parikymppinen kaunotar, jäi empien hissin ulkopuolelle.

- Mahdanko sittenkään mahtua sisään?

- Varmasti mahdut, sanoin ja tein hänelle tilaa. – Sitä paitsi hississä on yksinäistä, on mukavaa jos saan seuraa.

Hän tuli sisään ja seisoi aivan vieressäni, kuten pienessä, tavaroita täynnä olevassa hississä vain voi. Tilanne olisi voinut olla epämukava, ja olisimme katselleet noloina pitkin hissin seiniä, mutta alkurepliikit oli jo sanottu, joten tunsin pikemminkin olevani ystävällisessä, intiimissä tilanteessa – aivan kuin olisin tanssimassa jonkun kanssa.

- Mihin kerrokseen menet? kysyin hissiseuralaiseltani painaessani hissin nappeja. – Minä menen kuudenteen.

- Neljänteen… mutta voin tulla kuudennen kautta.

En tiennyt miksi hän halusi saattaa minut ylös saakka, mutta painoin vain oman kerrokseni nappia. Matkalla puhuimme hetken tavaroista joita kannoin mukanani ja sitten huokasin helpotuksesta ja naureskelin hänelle:

- Onpa hyvä että ei tarvitse matkustaa yksin!

Hänkin naurahti, olimme samalla aaltopituudella. Kun saavuimme perille, hän piti hissin ovea auki, jotta pääsisin helposti ulos. Lähdin kävelemään kohti asuntoani, mutta pysähdyin ja käännyin takaisn häneen päin.

- Kiitos avusta ja matkaseurasta. Voin tarjota palkkioksi lasillisen viiniä jos haluat.

Hän tuli sanaakaan sanomatta perässäni kotiini. Hän istahti vanhaan, rämään nojatuoliini kuin olisi aina istunut siinä ja katsoi uteliaana ympärilleen. Hän ihaili joitakin kirjojani, taulua seinälläni, vanhoja, kierrätyskeskuskuntoisia huonekalujani ja huokasi:

- Oi kuinka täällä on ihana tunnelma.

Joimme lasilliset, sitten kokonaisen pullollisen viiniä, keskustelimme, aiheet eivät loppuneet kesken: renessanssitaiteesta naisen parhaaseen ikään ja kaupunkimme ikävistä puolista hänen tulevaisuuden suunnitelmiinsa. Hän oli naapurini, mutten koskaan ollut tavannut häntä. Hän oli ihminen jonka kanssa olin ystävä ensimmäisestä hetkestä lähtien.

- Miksi tulit saattamaan minut kuudenteen kerrokseen asti? kysyin.

- Oli niin hassua, että valitit yksinäisyyttä hississä. Näin kohtalo järjestää mukavia yllätyksiä, viihdyn täällä.

Iltamme edistyi lämpimästi. Hän soitti ystävälleen jonka luokse oli luvannut mennä ja peruutti tapaamisensa. Keskustelumme pulppusi edelleen. Kerroin hänelle blogistani ja siitä, että olin kirjoittanut sarjan jäähyväisistä. Kysyin, oliko hänellä  tarinoita eroista, sellaisia joista hän voisi kertoa. Hän vakavoitui, empi hetken ja jatkoi sitten:

- En tiedä pitäisikö minun kertoa… Pari vuotta sitten tutustuin itseäni paljon vanhempaan mieheen. Hän oli varmasti yli neljäkymmentävuotias. Hän ihastui minuun ja toivoi suhdetta kanssani. En ollut kiinnostunut, sillä hän oli mielestäni aivan liian vanha, ja sitä paitsi hän oli naimisissa ja minulla oli poikaystävä. Lopulta meille kuitenkin jäi ystävyys; hänen kanssaan oli helppo keskustella mistä tahansa, vähän kuten sinun kanssasi. Tapasin hänet usein. Kerran menin hänen kesämökilleen iltaa viettämään, vaimo ja lapset eivät tietenkään olleet mukana, vaimo ei tiennyt minusta, vaikka suhteemme olikin viaton. Joimme aika paljon illan mittaan. Istuimme kuistilla pitkään, oli lämmin elokuun ilta. Aivan yhtäkkiä, kesken keskustelumme, kesken jonkin hänen oman kertomuksensa, hän veti taskustaan aseen ja ampui itseään leuan läpi päähän. Laukauksesta huolimatta en tajunnut heti mitä oli tapahtunut, ihmettelin vain miksi hänen päänsä retkahti. Ymmärrettyäni tapahtuneen sain juuri ja juuri kutsuttua apua, sitten vajosin shokkiin ja tärisin, itkin ja makasin mökin sisällä nurkassa.

Myöhemmin vaimo syytti katkerana minua tapahtuneesta. Itse en tiennyt mitään itsemurhan syystä, mitään ennakkovaroitusta ei ollut. Hän vain ampui itsensä kesken mukavan illanvieton. Näen vielä nykyäänkin painajaisia tapahtuneesta.

Hän vaikeni. Taustalla soiva musiikki kuulosti yhtäkkiä epätodelliselta, kaukaiselta. Iltamme jatkui, mutta nyt istuin hänen vieressään sohvalla. Hän oli nostanut jalat sohvan päälle ja piti polvistaan kiinni. Minä kiedoin käteni hänen ympärilleen ja toivoin kosketukseni edes jotenkin lohduttavan häntä hänen  yhä uudelleen kertautuvassa painajaisessaan.

Kun hän vihdoin lähti, olimme käyneet elämän valoja ja varjoja läpi, useampia niitä kuin moni vuosien ystävyyden aikanakaan. Suhteemme oli edennyt kahdessa tunnissa hassusta hissitapaamisesta synkimpään tragediaan. Syleilin häntä pitkään hänen poistuessaan kaksi kerrosta alemmaksi. Mutta miten jatkamme tästä eteenpäin?

sunnuntai, 28. syyskuu 2014

rehellisyyden ja valheen välissä

Tänään tarkoitukseni oli kirjoittaa vanhuksista, juhlistaakseni huomista käyntiäni 90-vuotiaan sankarini luona. Jääköön kuitenkin, olen vieläkin shokissa eilisistä tapahtumista ja ne on käytävä läpi niin ajatuksissa kuin kirjoittamalla.

Paitsi että en voi niitä käydä julkisesti läpi, en edes tällaisessa nimettömässä blogissa.

Olen lähellä kahta eri ydintä. Olen matkalla kohti rehellisyyden, aitouden ja oikeudenmukaisuuden ydintä. Tavoittelen niitä tosissani, etsin eettisiä ratkaisuja joiden kanssa voin elää. Samaan aikaan olen lähellä – välillä liian lähellä – vallan keskuksia.

Valtaapitäviä haukutaan usein tietämättä oikeasti mistä puhutaan. On niin helppo sättiä ministereitä, yritysjohtajia, rikkaita. Minä puhun vain mistä tiedän, sillä olen riittävän lähellä niin poliittista kuin taloudellista valtaa että näen syvemmälle vallankäyttäjien toimintaan ja ajattelutapaan. En ole ytimessä, mutta kierrän sitä välillä sisemmällä, välillä ulkokehällä.

Hyvä lukijani, minkä ikäinen olet? Jos olet parikymppinen, voit hyvin ajatella vielä olevasi eräänä päivänä yksi niistä jotka päättävät valtakunnan kohtaloista. Ja voit tuoda oman rehellisyyden, aidosti hyvää edistävän panoksesi toimiisi. Mietipä asiaa näin: onko sinulla velvollisuus varmistaa osaltasi, että huipulla olevat ihmiset toimivat eettiseltä pohjalta eivätkä itsekkäistä, väärien vaikuttimien ohjaamista tarkoitusperistä lähtien: ahneudesta, kyynisyydestä, välinpitämättömyydestä.

Jos olet nelikymppinen, on ehkä liian myöhäistä saarnata velvollisuuksista, koska olet jo valinnut elämäsi tien. Ja myönnettäköön, kuka nyt oikeasti jaksaa miettiä vastuuta yhteiskunnasta, kun on hauskempaakin tekemistä? Valitettavasti.

Miksi ylipäätään kirjoitan tästä, vaikka en tunne itseäni opettajaksi enkä saarnaajaksi? Koska jouduin eilen taas kerran järkyttymään siitä mitä näin ympärilläni, vallan keskipisteen esikamareissa. Ja valitettavasti en siis voi sanoa enempää itse asiasta. Mutta sen voin kertoa, että ne valheelliset argumentit, joilla eilen näin edistettävän omia etuja yhteisen hyvän nimissä, olivat niin taitavasti kudottua seittiä, että et huomaisi mitään erikoista tapahtuneen, vaikka saisit tietoosi kaikki yksityiskohdat. Minä huomasin tällä kertaa, sillä yksityiskohtien tietämisen lisäksi ymmärsin niiden merkityksen, en sattumalta vaan koska olin perehtynyt niiden taustoihin. Tiesin mikä olisi ollut oikein, kohtuullista, eettisyyden huomioon ottavaa.

Lupaan sinulle, lukija hyvä, että eräänä päivänä kirjoitan näistä asioista tarkemmin, omalla nimelläni tai nimettömänä, samapa tuo. Nyt vain pyydän harkitsemaan, että olet mukana matkalla kohti samaa ydintä kuin minäkin, moraalin, etiikan, hyvyyden, oikeudenmukaisuuden ydintä. Sinunkin panoksellasi on merkitystä.

Kuulostan pessimistiseltä. Onneksi suinkaan kaikki vallankäyttäjät eivät ole epärehellisiä lieroja – on aivan rehellisiä, aidosti hyvää tarkoittavia vaikuttajia. Sitä tosiasiaa ei saa sumentaa, että on erilaisia mielipiteitä joita emme aina hyväksy. On kuitenkin liikaa niitä jotka käyttävät todellista valtaa ja vaikuttavat lukuisien muiden  ihmisten elämään välittämättä tuon taivaallista miten näiden käy.

Ollessani teini-ikäinen 90-vuotias – silloin siis nuorempi - puhui minulle paljon lapsuudestaan. Hän kertoi usein omista vanhemmistaan, henkilöistä jotka olivat syntyneet lähes 120 vuotta sitten. Monta kertaa hän toisti saman ihmettelyn: - He olivat niin rehellisiä! Kukaan ei ole enää niin rehellinen kuin he olivat, ja koko heidän sukupolvensa samoin. Moraali merkitsi todella paljon siihen aikaan.

En tiedä ovatko asiat nykyään pahemmin kuin ennen tässä rehelliseksi ja korruptoimattomaksi kehutussa maassa. Sen kuitenkin tiedän, että rehellisyys on helppoa jos siihen tottuu. Valitettavasti myös itsekkääseen epärehellisyyteen on helppo tottua. Valitse siitä. Itse valitsin välillä kivuliaankin rehellisyyden tien, joka on aiheuttanut myös monenlaisia menetyksiä elämäni aikana. Omasta mielestäni voitan kuitenkin koko ajan enemmän.

perjantai, 19. syyskuu 2014

Politiikan umpelo seisoo suu auki

Tällainen kansainvälisen politiikan umpelo seistä tollottaa suu auki. Olisipa edes kauniit, isot hampaat ja leveä hymy joita väläyttää samalla, mutta kun hampaatkin ovat kellertävät niin näytän täydeltä pölhöltä. Ja änkytän.

Niinistön suku sukkuloi kansainvälisessä politiikassa mutta suuntaa ei ole kai sovittu sukukokouksessa. Sauli-herra suomettuu Venäjällä yrittäen pelastaa Ukrainan tilannetta, ja nyt veljenpoika Ville haukkuu kansainväliselle kapitalistilehdistölle Suomen hallitusta suomettumisesta ja kytkee luovalla tavalla ulko- ja energiapolitiikan.

Jotta oikeasti tietäisi mitä Niinistön suvussa tapahtuu ja kuka on oikeassa missäkin, olisi kai päätettävä onko suomettuminen pahaa vai hyvää. Viime kierroksella, 70-luvulla, kun termi keksittiin, kukaan ei olisi kuvitellutkaan puhuvansa lehdistölle suomettumisesta, sen verran sanaa hävettiin. Oli vain "aktiivista ystävyyspolitiikkaa", ja suomettuminen oli haukkumasana joka tarkoitti rähmällään olemista itään päin. Nyt sitten hallituksen edustaja, ministeri kertoo estottomasti medialle asiasta, vaikka se on tulenarkaa keskustelua EU:n sisällä. Ja toisaalla ihmetellään Kokoomuksen ja venäläisen ydinpommivalmistajan sopuisaa suomettuvaa keskustelua - jonka venäläinen käyttää hyväkseen.

Nyt ollaan eri tilanteessa kuin 70-luvulla, ja uskallanpa veikata, että eivät Niinistöt eikä maan hallitus voi olla täysin varma oikeasta politiikasta. Jokainen käyttää tilannetta oman asiansa ajamiseen ja tärkein, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, taitaa jäädä taustalle ajatuksissa. Ville N. intoutui suomettumishaukkuunsa, jota monet vanhemmat kansalaiset pitivät lähes maanpetoksena, keksiessään syitä hallituksesta lähtöön. Kokoomus ajoi venäläisen ydinvoimalan saamista ajaakseen omaa energiapolitiikkaansa. NATO-intoilijat saavat Venäjän tilanteesta uhkakuvia joilla osoittaa olevansa oikeassa. NATO-vastustajat pönkittävät myös omaa jähmeää kantaansa ihmetellessään miksi Suomen pitäisi osallistua NATOn ja Venäjän skismaan. Ja kukaan ei taida ajatella, että olemme aivan uudessa kansainvälisessä, tuntemattomassa tilanteessa.

Sosiaalisessa mediassa levisi demarien ex-kansanedustajan lausuma, jossa hän kehotti Vihreitä pysymään liito-oravien ja pyöräteiden kimpussa ja jättämään ulkopolitiikan muille. Kokoomusaktiivi puolestaan muistuttaa, että vuonna 2002 Vihreät kannattivat maakaasun - fossiilisen polttoaineen - ostamista Venäjältä. Vihreät kehuvat omaa Niinistöään, ja suuri osa Suomen kansasta on valmis nostamaan Tasavallan Presidentin valtiomiessarjaan.

Saanko luvan tollottaa suu auki vai osaako joku arvon lukijoista kertoa, kenen riveissä juuri tänään pitäisi seisoa?