perjantai, 31. joulukuu 2021

UUTTA VUOTTA, PIENUUTTA, SOPPAA SHAMPPANJAN KANSSA

Isä on surmattava, ennen kuin poika voi kasvaa aikuiseksi, sanotaan. Samaan tapaan vanha vuosi on poistettava aivoista kuona-aineena, jos haluaa päästä eteenpäin tulevana vuonna. Katson vuoden aikana kirjoittamiani blogeja, ja huomaan, että jotkin aiheet, jotka ovat minua kiinnostaneet, ovat kasvaneet ympäröivässä yhteiskunnassa. Parhaana esimerkkinä oli blogini lautapeleistä, jossa naureskelin sille, että ne olisivat jotenkin tasa-arvon vastaisia. Vasta paljon myöhemmin tuli julki käsittämätön Afrikan tähti -peliä koskeva uutinen, joka oli taas yksi helposti närkästyviä tuohduttava episodi. 

Ehkä joudun siksi jatkamaan samoistakin teemoista ensi vuonna. Toivottavasti en kuitenkaan täysin tautologisesti ja itseäni toistaen. 

Nyt kuitenkin julkaisen vuoden päätteeksi erään vuosia sitten kirjoittamani jutun, jonka päähenkilö on jo kuollut. Nyt hän olisi 98- eikä enää 90-vuotias. Mutta viisaiden vanhusten magia pysyy. Heitä kannattaa kuulla, heidän joskus haparoivankin puheen edessä hiljentyä.

Pari viikkoa sitten olisin voinut kirjoittaa luonani käyneestä toisesta ikäihmisestä, 94-vuotiaasta. Hän muisti kaiken, hän seurasi aikaansa ja kommentoi tämän päivän tapahtumia, hän kertoi menneisyydestä ja tuli siinä samalla antaneeksi näkemystä minulle, nuorelle. 

En halunnut tappaa häntä edes kuvaannollisesti. Toivoin, että hän eläisi ja opettaisi minua kokemuksellaan vielä satavuotiaanakin. Kun hän poistuu, suren hänen katoamistaan, mutta säilytän hänetkin elossa jossain aivojeni sopukoissa.

Mutta tässä siis kahdeksan vuoden takaa ajatuksia eräästä vanhuksesta, joka ei koskaan katoa elähdyttämästä minua. - Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni! Teitä on paljon, huomattavasti enemmän kuin aloittaessani noin vuosi sitten. Kiitos siitä.

 

PIENUUDEN SUURUUS, HERNEROKKAA JA SHAMPPANJAA

90-vuotias sanoi minulle jo ennen tuon maagisen ja hauraan ikänsä saavuttamista:  "On tärkeä että ihminen on pieni."

   Hän taisi sanoa tuon lauseensa ohimennen jonkin keskustelumme tiimellyksessä, eikä hän sitä sen enempää selittänyt. Minäkään en siihen enempää puuttunut, sillä jatkoimme nopeasti eteenpäin puheen pulputessa kuten aina istuessamme niitä unohtumattomia loppukesän iltoja, jolloin unohdimme sytyttää valot auringon laskiessa, koska olimme niin uppoutuneita keskusteluumme joka vei meidät syvemmälle ja laajemmalle kuin koskaan muulloin.

   Sittemmin opin, että olimme noina hetkinä flow-tilassa. Tuolloin ajattelimme vain, että pidimme hauskaa.

   Lause jäi mieleeni. Siihen aikaan halusin vielä yhä isompia asuntoja ja hienompia (tai tarkemmin sanoen korskempia) autoja ja keräsin rahaa pankkitilille. Ja vaikka kuvittelin olevani henkisesti riippumaton hankinnoistani, tosiasiassa niillä oli merkitys elämässäni, ja tein töitä niiden eteen ja mikä pahinta, pidin niitä itsestäänselvyyksinä, kuin ilmaa jota hengitin.

   En koskaan kysynyt häneltä, mitä lause tarkoitti. Opin sen kuitenkin muiden keskustelujemme ja hänen elämänsä kautta vähitellen ymmärtämään.

   Pienuus on enemmän kuin vaatimattomuus. Se on tietoista jättäytymistä monen asian ulkopuolelle. Se on kykyä olla riippumaton kaikista ulkonaisista onnistumisen merkeistä. 90-vuotias jättäytyi pois töistä jo 55–vuotiaana. Kysyin kerran miksi hän niin teki.  "Päätin että kuljen mieluummin rääsyissä kuin teen ansiotyötä", hän sanoi. "Elämässä oli niin paljon muutakin."

  Eräs ystäväni, ei vielä lähelläkään yhdeksääkymmentä vuotta, opiskeli yliopistossa muttei koskaan valmistunut. Hän jättäytyi, kuten sanotaan, vapaaksi taiteilijaksi. Useimmat hänen kaltaisensa ovat köyhiä, niin hänkin. Hänellä oli perinnöksi saatu pieni asunto, joten hän pystyi elämään vähällä rahalla. Ystävät tarjosivat ruokaa, joskus oli joitakin hanttihommia, hän harrasti soittamista ja esiintyi välillä häissä ja muissa tilaisuuksissa ruoka- tai pienellä rahapalkalla.

  Sitten verottaja kiinnitti häneen huomiota. ”Kukaan ei voi elää Suomessa noin pienellä rahamäärällä” verokarhu totesi. Ei auttanut kertoa että hänkin kulki rääsyissä, ei ostanut koskaan mitään muuta kuin välttämättömän ruoan ja hammastahnan, käveli joka paikkaan, ei omistanut mitään mistä olisi kuluja. Verottaja oli kylmän päättäväinen ja tölväisi häntä lisäveroilla. Tarinalla oli onnellinen loppu, sillä lääninoikeus purki verotoimiston päätöksen. Ystäväni päätti kuitenkin mennä töihin välttääkseen lisähankaluudet. Työn iloa kesti muutaman vuoden. Nyt hän on työtön ja saa valtiolta korvauksia, mutta verottajan mielestä yhteiskuntakelpoisempi kuin hänen ollessaan vaatimaton, hiljainen, pieni.

   Pienuus on enemmän asenne kuin tekoja. Se on riippumattomuuden, vapauden asenne. 90-vuotias on elänyt säteilevän onnellista elämää kaikki nämä vuosikymmenet. Muut ostakoot autojaan ja menkööt matkoille, nauttikoot koruistaan ja uusista turhista varusteistaan. Hän istuu kotonaan, käy kävelyllä, keskustelee nautiskellen pimenevässä illassa – ja antaa henkensä loistaa ja voittaa kaiken materian.

   Avasin juuri pullon shamppanjaa ja juon sitä kirjoittaessani. Siis en kuohuviiniä enkä elyseetä enkä jotain muuta litkua. Nautin hyvästä viinistä ja hyvästä ruoasta. En kieltäydy niistä.

   Silti elämäni ei hätkähtäisi jos jäisin loppuiäkseni ilman hedonistisia nautintoja. Olisi aina ajatukset, keskustelut, auringonlaskut, kävelyt metsässä, muita pieniä ihmisiä joiden kanssa seurustella, kyky rakastaa, halu toimia oikein, tarjouskahvit Lidlistä, totuuden etsintä, tuoksut, tuulen ääni puissa, näköala kauas ikkunastani… olisi elämää. Ja olisiko elämä sittenkään pientä, vaikka söisin joka päivä hernesoppaa ja joisin pelkkää vettä? 90-vuotias sanoisi: "On se pientä", ja nauraa heläyttäisi päälle kaivaessaan jääkaapista minulle Pirkka-kääretorttua teen kanssa syötäväksi.

—-

maanantai, 20. joulukuu 2021

JOULURAUHAA VAI JOULU-UHOA

Päiväni kääntyvät kohti rauhaa. Siitä on pitkä aika, kun joulun tuleminen vielä tarkoitti minulle hermostunutta valmistelua siivouksineen, kauppojen ruuhkissa ahdistumisineen ja loputtomine ruoanvalmistusmaratoneineen, joihin ei oikeastaan koskaan ollut aikaa. Ja kiireen lisäämiseksi töitäkin piti tehdä, jotta oli varaa ostaa kalliita joululahjoja ja vielä kalliimpaa muikunmätiä.

Nyt vietän adventtiaikaa mieluiten istuen illan pimeydessä kuuntelemassa jumalaista Johann Sebastian Bachia. Tai kirjoitan koneellani viisivuotiaalle joulunviettäjälle lahjaksi satua, jonka äänitän hänelle äänikirjkaksi vanhanaikaiselle CD-levylle. Sitä hän sitten toivottavasti kuuntelee laskelmoitujen, jatkuvia ärsykkeitä pienokaisten suggeroimiseksi tarjoavien televisio-ohjelmien sijasta.  Ärsykkeitähän tarvitaan usein, jotta lyhytjänteiset lapsukaiset eivät katoaisi seuraavien mainosten tieltä jonnekin muualle. Ei rauhaa lapsillekaan.

Rauhani tulee pysyvyydestä, hidastamisesta ja tavoitteettomuudesta. Sata ja kaksikymmentäkaksi vuotta sitten Thomas Mann julkaisi kuuluisan saksalaisen porvariselämän kuvauksensa Buddenbrookit. Kirjassa oli tällainen lause: ”Wer glücklich ist, bleibt am Platze”. Ken on onnellinen, pysyy paikallaan. Ehkä se on porvarillisen mukavuudenhalun ilmentymä, mutta varmasti myös rauhan etsintää. Vai sanottaisiinko nykyään hyggeä?

Tulkitsen kirjailijan ajatuksia, ja ajattelen, että lause toimii molemmin päin: Kun olet paikallasi, olet onnellinen; toisaalta, kun olet onnellinen juuri tässä ja nyt, et kaipaa muutosta. Olet rauhassa siinä missä olet.

Nykyään varmaan puhuttaisiin mindfulnessista. Sama asia. Älä säntää ostamaan ziljoonatta joululahjaa. Keskity tähän hyvään hetkeen, istu paikallasi ja luo itsellesi ja perheellesi todellinen joulu, tyyni suvanto, rauhan hetki, paikallaan pysymisen, keskittymisen, omistautumisen hetki.

 

Eräs ystäväni sanoi minulle kerran: ”Haluan tulla hyväksytyksi silloinkin, kun olen väärässä”. Lause jäi mieleen, koska siinä oli totuuden siemen. Vasta paljon myöhemmin mietin, että hänen ajatuksessaan oli samaa kuin Jeesuksen sanoissa ristiinnaulitsijoistaan: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät ” (Luuk. 34:34). Jeesus olisi voinut yhtä hyvin sanoa: ”Isä, he tekevät väärin, mutta hyväksy heidät silti”.

Ystäväni ei ollut ristiinnaulitsija, mutta varmasti hänkin olisi tarvinnut ympärilleen Jeesuksen kaltaisia ihmisiä – tai edes yhden lähimmäisen – joka olisi ymmärtänyt, että väärässä oleminen ja väärän tekeminen sokeasti on inhimillistä ja siksi anteeksi annettavaa. Ken on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.

Surullista Jeesuksen tarinassa oli, että Pontius Pilatus ei löytänyt hänestä mitään syytä, mutta ylipapit vaativat viattoman miehen teurastamista. Samanlaisista tarinoista olen joissain aiemmissa blogeissani kirjoittanut. Miehestä, joka ajetaan itsemurhaan valheellisten syytösten edessä. Vihasta joka kohdistuu toisinajattelijoihin. Canceloinnista, kanssaihmisten ahdistamisesta karsinoihin, joissa heitä on sitten helppo väärän värisinä, vääräuskoisina tai väärässä olijoina ruoskia.

Toivon, että näille väärässä (ehkä) oleville annettaisiin rangaistuksen ja häpeän sijasta anteeksi, uusi mahdollisuus ja oikeus olla rauhassa.

Joulu lähestyy, olen väsynyt, haluan hetken rauhaa kiivailijoista ja vihan lietsojista. Tuohtumuksesta, närkästyksestä, suoranaisesta vihasta, negatiivisten tunteiden kuohunnasta.

Siksi kirjoitan nämä suuren humanistin, Erasmus Rotterdamilaisen, sanat: ”Voiko sellainen ihminen, joka vihaa itseään, rakastaa toista? Voiko itsensä kanssa riitelevä ihminen sietää toista? Voiko kukaan, joka kokee oman minänsä harmillisena ja vaivalloisena, tuottaa toiselle nautinnon iloa?” (Tyhmyyden ylistys, 1508).

Ja kun olen nyt lähtenyt kääntämään ihmisten sanoja toisin päin, kajoan Erasmukseenkin. Eikö hän sanokin, että ihmisen toisiin kohdistuva viha (cancelointi, kateus, tuohtunut ja kiihtynyt arvostelu ihmisen vääräksi tulkitusta identiteetistä tai jokaisesta pikkuvirheestä…) saa alkunsa vihaavan ihmisen sisältä, hänen kyvyttömyydestään käsitellä omaa itseään rauhallisesti ja suvaitsevasti?

On muotia ruoskia valkoista ihmistä, erityisesti miehiä, sillä historian aikana naiset ovat olleet  paljolti syrjässä muusta kuin lasten sävyisästä kasvattamisesta. Miehet ovat siis tehneet kaiken pahan (minne hyvä aina unohtuu näiltä muotiajattelijoilta??). Heidän väitetään terrorisoineen niin naisia, muita kansoja kuin kaikkia ihmisryhmiä, jotka jäävät heidän oman patriarkaalisen valtakeskittymänsä ulkopuolelle.

Erasmus Rotterdamilainen oli valkoinen mies, suosittelen lukemaan hänen ajatuksiaan kaikessa rauhassa ja tulemaan sitten kertomaan hänen pahuudestaan.

Ja katsokaa Michelangelon  taidetta, kuunnelkaa Bachin musiikkia, muistelkaa tunnettujen ja tuntemattomien hyviä töitä ja myötätunnosta ihmistä kohtaan kumpuavia tekoja. Maailma – myös valkoisen miehen maailma – on täynnä hyvää. Ja ihmisiä, joilla on mahdollisuus vielä hyvään, vaikka he ovatkin joskus erehtyneet. Heillekin pitäisi voida antaa anteeksi.

Hyvyyttä, rauhaa, elämää, joka luo viisautta ympärille, on löytynyt ja löytyy tänä päivänäkin kaikkialta, kunhan vain osaa katsoa oikeaan suuntaan. Toivon, että jokainen lukijani pystyisi edes joulun kunniaksi unohtamaan koston, tuomitsemisen ja rangaistukset ja keskittymään rauhaan ja toivoon, rakentamaan muuta kuin vihan ja väärien tavoitteiden surullista rakennelmaa.

Oikein hyvää ja ennen kaikkea rauhallista joulua!

torstai, 9. joulukuu 2021

ITSEKKÄÄT ITSENÄISET MELLASTAVAT

Yritän parhaani pysyäkseni jonkinlaisella asialinjalla näissä blogeissani. Välillä tuntuu kuitenkin, että suoranaisten jästipäiden ja ylimielistä paremmuutta hohkaavien besserwisserien joukot piirittävät meitä tavallisia ihmisiä niin, että stoalaisinkin viilipytty alkaa menettää rauhallisuuttaan.

Silloin tekee mieleni lähinnä hyppiä tasajalkaa, tai kiivetä puuhun kiljumaan.

Katson televisiosta itsenäisyyspäivän juhlintaa. Tasavallan presidentti istuu kuin puu-ukko sanomassa varovaisia itsestäänselvyyksiä, ja rouva vierellä toistaa yhä uudestaan banaalia selitystä, jota on varmaan harjoiteltu etukäteen paljon, sellaista millä saa lisää kansansuosiota niin itselle kuin aviomiehellekin.

Lavalla on torvisoittajia ja musiikkia, joka ei sovi oikein miltään kannalta itsenäisyysjuhliin. Onko kyseessä arvokas, juhlava tapahtuma vai karnevaali, jossa iloitaan? Musiikki ei auta kuulijaa kumpaankaan suuntaan.

Onneksi muutamalla tavallisella pulliaisella, eritoten vanhuksilla, on sanottavaa, joka tuntuu kumpuavan syvältä sielusta ja kokemuksesta.

Samaan aikaan irvokas mutta merkityksetön näytelmä kadulla. Mielenosoitus joka vaatii Helsinkiä ilman natseja. Keitä ovat nämä pellet kulkemassa pitkin katuja muka maailmaa parantamassa?

Miltä näyttää, hyvä lukija? Natsitko kaupungissa aiheuttavat kauhua tai edes harmia? Missä niitä oikein luuraa? Natseja pelkäävät mielenosoittajat ovat kuin jämeryyttään korostavat poliisit, jotka omaa tärkeyttään ja näkemyksellisyyttään osoittaakseen tuovat esille katujengien riskin. Helsinki on muka kohta Malmö, ja autot poltetaan ja lapsia ammutaan sohjoksi, joko maahanmuuttajajengien tai natsien toimesta. Valitse siitä kumpaa vihaat!

Tosiasiassa kauhua levittävät enemmän jopa rumat kuutiot selässään jäykkinä tikku-ukkoina skuuteillaan hurjastelevat Wolt-kuskit, joille ei mikään liikennesääntö ole pyhää. Onko miljardibrändiä kehiteltäessä mietitty ollenkaan, kuinka epämiellyttävältä ja naurettavalta nuo kiitävät ruokalähetit näyttävät? Sillä tasolla kuitenkin Helsingin kauhut nykyään ovat, vakavammat asiat ovat kuvitelmaa tai vain pieniä vähemmistöjä koskevia sattumuksia.

Ja sillä aikaa kun olemattomat natsit ja mamujengit muka mellastavat uneliaassa ja siistissä pikkukaupungissa pääministeri möhlii taas kerran itsensä kuin itsenäisyyttä etsivä teinityttö, iskää ja äiskää vain markkeeraavat (mahtaako hän edes huomata?) koko yhteiskunta ja valtiojärjestelmämme. Poliittiset vastustajat riekkuvat minkä ehtivät ja demarit vaikenevat häpeissään.

Kuinka moni meistä äänestäjistä haluaisi vakaan, kammiossaan poliittista historiaa ja globaalia talousjärjestelmää kuumeisesti vapaa-aikanaan opiskelevan ihmisen, jolla olisi innokkuuden ja esiintymiskyvyn lisäksi kokemusta ja kokemuksen tuomaa harkintakykyä? Tiedän että moni haluaisi ja on siksi tuskissaan. Mutta miksi pääministerin pitäisi erota? Tilalle ei löytyne parempaa.

Huokaisen ärtymyksestä ja luen itsenäisyyspäiväkolumneja ja -analyyseja. Kirjailija nimeltä Ville Hytönen laukaisee täyslaidallisen YLE:n sivuilla. Hänen mielestään eräiden kansakuntamme tärkeiden instituutioiden korostaminen on vastenmielistä. Epäselväksi jää, miten niitä korostetaan, paitsi kutsumalla dignitäärejä Linnan juhliin. He kuitenkin ”kohtelevat kansalaisia väkisinkin massana, ei yksilöinä. Tämä tekee virkavallasta käsitteellisellä tasolla epäinhimillistä.”

Että mitä? Voisiko joku selittää, miten saataisiin virkamiehet muuttumaan inhimillisiksi ja kohtaamaan meidät yksilöinä. Kuinka monta virkamiestä siihen tarvittaisiin? Vai saavatko valtiovallan edustajat yhä tehdä päätöksiä koko kansaa, kaupunkia tai muuta ”massaa” koskien?

Voisin kirjoittaa kokonaisen tutkielman tästä pölhöstä kolumnista, mutta annetaan Hytösen sanoa viimeinen sana: ”… kun huomaamme valtion käyneen tarpeettomaksi, voimme juhlia todellista itsenäisyyttämme…” Että sillä tavalla. Olen nyt sen verran analyyttinen, että sanon tälle kolumnistille: edustat ylimielisen individualismin äärisokeutta.

Onneksi olen saanut tavata vain järkeviä ihmisiä viikonlopun aikana, ja paeta välillä itseäni viisaampien kirjoittajien seuraan. On ihmeellistä, kuinka pelkästään lukemalla muutamia vuosikymmeniä sitten kirjoitettuja tekstejä huomaa, kuinka sokeaksi itse tulee nykyhetkelle. Kuin aivopestynä sitä omaksuu tämän päivän kohkaamiset: bilettäjäpääministerit, kreisit kolumnistit, muotisanat ja -käsitteet, maneerit, tavat ja tottumukset, juuri tämän päivän virheelliset näkemykset (joita ei ollut vain vähän aikaa sitten ja jotka katoavat kohta taas), tämän päivän tuohtumukset, hysteriat, päivittelyt, tuomitsemiset ja vihan kohteet.

Täytyy pitää vain päänsä pinnalla ja koettaa nähdä pidemmälle ja syvemmälle..

 

Lopetan blogini siteerauksen siteeraukseen. Katson Olavi Paavolaisen kirjaa Suursiivous, vuodelta 1932. Sen ensimmäisellä sivulla on siteeraus, jossa Camille Mauclair sanoo mm. näin: ”Kuinka alhainen täytyy aikakauden olla, jolloin havaitaan ´rohkeaksi´ niin yksinkertainen teko, että joku uskaltaa muotisuunnasta huolimatta lausua oman mielipiteensä.”

Niin, muoti. Monet jotka luulevat olevansa moderneja, seuraavat tosiasiassa vain alati muuttuvaa muotia.

 

torstai, 2. joulukuu 2021

VOODOOTA VAI ONNELA

Onko tämä voodoota, vai löytyykö totuus tätä kautta?

Metelin vähän laskeuduttua uskaltaudun osallistumaan Marja Sannikan  woke-ohjelman laukaisseeseen woke-ideologiakeskusteluun.

Paljon ovat rupattelevat luokat ehtineet puhua pälpättää, joten jotain uutta olisi pystyttävä kirjoittamaan, ettei vaikuta pahaisen sopulilauman säntäilevältä jäseneltä. No, koetetaan. Kirjoituksen ydin on loppupuolella, jossa siteeraan itseäni mittaamattomasti viisaampaa henkiolöä.

Tein eräässä työpaikassa uudistuksen tehtävien organisointiin. Kollegani kritisoi minua sanoen: ”En kritisoi uudistuksessasi sitä, mitä teet, vaan miten sen teet”. Hänen ajatuksensa oli hyvä, joten otin opikseni seuraavaa kertaa varten.

Wokessa on samaa. Ei mitä vaan miten.

Olen yrittänyt syväluodata muutoksia ja epäkohtia, joita woke-ideologit haluavat pitää esillä. Esimerkiksi tämä intersektionaalisuus. Olen aiemmin jo kritisoinut sanaa, koska kukaan ei sitä ymmärrä, ja se luo turhan raja-aidan ”tavallisen kansan” ja ”eliitin” välille.

Kyseessähän on tosiasiassa hyvä ja jalo ajatus, josta on puhuttu iät ja ajat, ja jonka olemassaolo on tavallaan itsestäänselvyys: kärsimys kasaantuu. Tai monimutkaisemmin sanoen: ihmisen asemaan yhteiskunnassa vaikuttavat useat tekijät. Woke-ajattelijat ovat oikeassa, tähän pitää kiinnittää huomiota.

Homoille on naurettu, naisilta on estetty pääsy opiskelemaan ja useihin töihin, köyhyys periytyy, jos olet yhtä aikaa kouluttamaton ja seksuaalivähemmistön jäsen ja nainen, olet helpommin osa alempaa yhteiskuntaluokkaa. Selvä pyy. Ei tähän uudissanoja tarvita.

Tämän vääryyden suhteen (ja muidenkin, joita en käy tässä sen tarkemmin luettelemaan) woke-kansa on hereillä, tai valveutunut, kuten he varmaan mieluummin sanovat. Ja ne muut, jotka eivät ole valveutuneita samoista asioista, varmaankin ovat sitten unenhorteessa.

Tässä hyvää tarkoittava ajatus kääntyy itseään vastaan. Wokeen kohdistuva kritiikki on täysin oikea: mitä he ovat määrittelemään, mistä (ja miten) meidän kaikkien pitää olla huolissamme? Lukuisien aivan valveilla olevien, koulutettujen, älykkäiden ihmisten mielestä yhteiskunnan suurimmat ongelmat ovat jossain muualla, tai ratkaisut ovat toisen näköisiä. Ja nämä muut ihmiset ärtyvät woke-porukan komentelusta.

Kaikilla väitteillä on kääntöpuolensa. Yllä esitetty kritiikki on varmaan perusteltua. Mutta toisaalta, näytä minulle jokin ideologia, joka ei pyrkisi esittämään itseään oikeana ratkaisuna! Ei woke ole sen kummoisempi.

Mutta käännetään taas uuteen asentoon: eivät kaikki poliittiset liikkeet ole niin määrätietoisen jyrääviä vaatimuksessaan kuunnella vain ja ainoastaan heitä. Woke on kiihkomieltä, äärimmäisyyttä. Ja siitä kaikki eivät suinkaan pidä. Olemmehan kaikki ajattelevia ihmisiä, emme pikkuvauvoja, joita pitäisi kouluttaa.

 Toiset eivät siedä wokea, toiset nauravat. Miten voisi olla nauramatta Skotlannin tapahtumille. Vaaleanpunaiset balettitossut julistetaan pannaan, sillä ne sopivat vain valkoiselle ihmiselle. Esimerkkejä on paljon ja niitä tulee viikoittain lisää. Jotkin ovat traagisia, jotkut kuin huvinäytelmästä. Itse olen kirjoittanut blogissani brittikoreografista, joka ajettiin itsemurhaan.

Nauru on woke-liikkeelle vaarallisempi kuin vastustaminen tohkeissaan. Hyvä asia uhkaa peittyä ivanauruun..

Mutta sitten tärkein. Erästä asiaa on tuotu liian vähän esille.

Haluan tukeutua itseäni viisaamman sanoihin. Tästä linkistä löytyy Youtube-video, 1900 -luvun erään tärkeimmän filosofin, Bertrand Russelin  haastattelu vuodelta 1952. Kopioin tähän hänen sanansa suunnilleen videon kohdasta 26:46 lähtien.

One of the troubles of the world has been the habit of dogmatically believing something or other. And I think all these matters are full of doubt, and the rational man will not be too sure he is right. I think we ought always to entertain our opinions with some measure of doubt. […] If a philosophy is to bring happiness, it should be inspired by kindly feeling. Now Marx is not inspired by a kindly feeling. Marx pretended that he wanted the happiness of the proletariat but what he really wanted was the unhappiness of the bourgeois. And because of that negative element, that hate element, his philosophy produced disaster.”

Marx ja marxistit tavoittelivat valtaa ja vallankumousta, ja dogmaattisuus ja viha tekivät heidän ajatusmallinsa sietämättömäksi – ja tappavaksi!

Myös marksilaisten nykyajan perillisillä – kuten woke-kansalla -  on sama ongelma: näennäisen hyväntavoittelun keskellä onkin halu ajaa ilman sisäistä epäilyä omaa doktriinia eteenpäin, kumota jokin vanha valta ja vihata joitakin ihmisryhmiä.

Woke-idealistit kuvittelevat olevansa aina ja ainoina oikeassa epäkohtien luettelossaan, ja tuntevat vihaa valkoisia miehiä näiden oletetun – ja usein myös todellisen - etuoikeusaseman vuoksi.  

Woke tarkoittaa tuon vallan poistamista ja oman dogmaattisen oikeassa olon nostamista jonkin toisen oikeassa olon tilalle.

Historiaa tunteva tietää, että jokainen valtatyhjiö täyttyy. Ei tule koskaan idealistien valheellisesti markkinoimaa ihannemaailmaa, jossa kaikki vain sulassa sovussa olisivat toisilleen mukavia. Ei, tulee uusi valta, uusi eliitti. Esimerkiksi woke-eliitti?

Ja kuka tietää, onko se parempi vai pahempi kuin nykyisen kaltainen valtarakenne? Lukija miettiköön itse eri vallankumousten ja -vaihdosten seurauksia. Paraniko maailma aina? Vihalla ja dogmaattisuudella?

maanantai, 15. marraskuu 2021

KOREOGRAFI KUOLI, MITEN KÄY MONTY PYTHONIN (päivitys klo 21:25)?

Pienenä jälkikommenttina aiempaan blogiini Liam Scarlettin surullisesta tapauksesta julkaisen tässä linkin asiaa koskevaan eiliseen uutisointiin. Miehen kuolema on vahvistettu itsemurhaksi, ilmeisenä syynä metoo# -liikkeen ajojahti. Surullista.

Metoo# -terroristien mielivalta tuotti aiemman oletukseni mukaisesti yhden turhan uhrin, kuinka monennen, sitä emme tiedä, sillä useimmat tapaukset ovat vain uran ja ihmissuhteiden tuhoutumista, eivät koko elämän katoamista nuorelta mieheltä.

Mielivalta on fasismia. Tuomitseminen ilman todisteita on diktatuurien asevalikoimaa. Ihmisten kylmä tuhoaminen joukkopsykoosissa muistuttaa meitä keskitysleireistä.

Mutta ei enempää siitä aiheesta tällä kertaa. Paitsi ehkä tämä BBC:n julkaisema taannoinen uutinen Terry Gillianin  (Monty Pythonista tutun) hyllyttämisestä tärkeässä ja kunnianarvoisessa Old Vic's -teatterissa - tämäkin tapaus siis Lontoossa.

[edit klo 21:25. Cancelointi-hulluus jatkuu ja lisääntyy päivittäin. Katso tämä YLEN uutinen Cambridgen yliopistosta. ]

Tässäkin huomataan sama kaava: perustelemattomia, heppoisia, muutaman ihmisen esittämiä perusteita, jotka johtavat mölyvän ja aggressiivisen tuomitsijalauman tottelemiseen siinä pelossa, että mainehaitta on liian suuri, ja teatteria aletaan boikotoida.

Lue itse uutinen  tarkasti niin näet millaista epämääräisyyttä taas syydetään yhden taiteilijan niskaan, jotta hänet saataisiin tuhottua..: "Jotkut henkilökunnan jäsenet olivat surullisia"!!! 

Ei muuta siis tällä kertaa, mutta tarina jatkuu - valitettavasti.

'