perjantai, 1. marraskuu 2024

NAISISTA JA MIEHISTÄ

mies%20ja%20nainen.jpg

[tämä blogi on julkaistu myös bloggerissa]

Seurasin taannoin kiinnostuneena nyt jo vaimentunutta uutisointia herraklubista, joka ei hyväksy naisia jäseneksi. Sukupuolten tasa-arvo on aihe, josta riittää juttua mediaan vaikka kuinka paljon, ja miltei mikä tahansa poikkeama toimittajien olettamista tasa-arvovaatimuksista riittää raportoinnin kohteeksi. Niin tässäkin tapauksessa.

Nyt kohteena oli miesten yhteenliittymä, Helsingin Suomalainen Klubi, rekisteröity yhdistys, johon ei ole 1970-luvulta saakka ole otettu naisia jäseneksi. Lähes sata vuotta oli mennyt (yhdistys perustettiin vuonna 1876) ilman erillistä naisten jäsenyyden estävää sääntökohtaa – todennäköisesti siksi, että oli itsestään selvää, ettei naisen elämään yhteiskunnallinen kerho kuulunut.

Naisen asema on kuitenkin muuttunut, eniten ehkä juuri 1970-luvulta lähtien. Niinpä nytkin äänestettäessä naisten oikeudesta jäsenyyteen lähes 70 prosenttia Suomalaisen klubin jäsenistä olisi toivonut naisia klubiin. Tarvittava äänimäärä oli kuitenkin yhdistyslain perusteella 75 prosenttia. Kerho jatkaa siis miesten kokoontumispaikkana, ja naisten hyväksyntää jäseneksi kuin käärmettä pyssyyn ajanut yhdistyksen puheenjohtaja on eronnut tehtävästään.

Odotettu älämälöö alkoi. Joka paikan edistyksellinen Fatim Diarra (Vihr.), Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja, protestoi ja halusi samalla selittää, miksi Unionin jäsenet voivat olla vain naisia. Hän viittasi Unionin ja Suomalaisen klubin erilaisuuteen. Diarran mielestä on tärkeää, että on naisten ja miesten erillisiä yhteenliittymiä, joissa puhutaan ”sukupuolierityisistä kysymyksistä”. Unioni on hänen mukaansa tällainen, toisin kuin Suomalainen klubi.

Diarra puhui Suomalaisen klubin yleisluonteisuudesta ja sanoi Helsingin Sanomien jutun mukaan: ”On kummallista ajatella, että tarvittaisiin pallit, jotta olisi kykyä puhua näistä asioista”.

Fatimille on ehkä hyvä kertoa, ettei kerhon päätöksessä kyse ollut tietenkään kyvystä puhua tai edes puhumisen sallimisesta. Kyse oli vain siitä, haluavatko miehet ottaa naisia jäseneksi. Olen varma, että kysyttäessä jokainen jäsenyyttä vastustanutkin ymmärtäisi, että naiset osaavat ja saavat puhua aivan mistä tahansa.

Vastaavia kommentteja löysin useita. Teemana monilla oli: Miksi saa olla tuollaisia yhteiskunnallisia seuroja, joissa on yhteiskunnallista valtaa käyttäviä jäseniä – ja kaikki ovat miehiä? Tasa-arvon vastaista!

Huomasin myös kuuluisan sellistin Seppo Kimasen, Suomalaisen Klubin jäsenen, peruuttaneen esiintymisensä klubilla ja eronneen seurasta. Tarkkaavainen tiedon analysoija kysyy tietenkin välittömästi: Jos hän oli Klubin jäsen, hän on varmaan jo pitkään tiennyt, että jäsenenä on vain miehiä. Miksi hän ei eronnut jo aiemmin?

Vastaus on selvä: hän pelästyi kohua. Lähestymme taas vaarallista cancelointi-ilmiötä. Ellet ole tietyn, kovaa ääntä pitävän ihmisryhmän vaatimusten mukainen, he canceloivat ja häpäisevät sinut. Ja kuulemma monet eronneet ja julkisesti “väärin” äänestäneet ovat halunneet edes henkilökohtaisesti välttää canceloinnin. Nähtäväksi jää, canceloidaanko koko klubi, vai hautautuuko kohu monen muun tärkeämmän alle.

Tai sitten aletaan oikein urakalla canceloida miesten yhteenliittymiä. Niitä kun on monta muutakin.

Toivottavasti henkistä terrorismia muistuttava cancelointi-muoti menee pian ohi. Sitä odottaessa on hyvä muistaa pari asiaa.

Miesten seurat ovat siis tasa-arvon vastaisia. Entä naisten vastaavat?

Vain yhdelle sukupuolelle tarkoitettuja, yleisluontoisia yhdistyksiä on useita. Myös siis naisille. Oletko kuullut esimerkiksi 1930-luvulla perustetusta yhdistyksestä nimeltä Lyceum-klubi? Se oli alkujaan  tarkoitettu ruotsinkielisille naisille, sittemmin myös suomenkielisille, mutta edelleen vain naisille.

Jos lukee Lyceum-klubista yhdistyksen sivuilta, selviää, että kyseessä on monia aiheita kattava yhteiskunnallinen klubi, jonka useat jäsenet ovat vaikuttajia, monet maamme  huippukerrostumaa.

Sitten on tietenkin epävirallisia verkostoja. Monet niistä tähtäävät keskusteluyhteyteen vallankäyttäjien tai muiden tärkimöiden välillä. Riski vallan keskittymisestä ja tietoa sekä mahdollisuuksia jakavista hyvä veli – sekä hyvä sisar-verkostoista on siis suuri.

Mutta millä ihmeellä estetään epäviralliset, usein täysin salaiset verkostot? Ne ovat tasa-arvointoilijalle juuri salaisuutensa vuoksi jopa vaarallisempia kuin avoimesti toimivat yhdistykset.

Luin juuri korkealla valtionhallinnossa toimivasta naisesta, joka esitteli iloisena kokoonkutsumaansa “vaikuttajanaisten verkostoa”, kuten hän sitä kutsui.

Jään odottamaan puheenjohtaja Diarran paheksuntaa.

On tärkeä huomata, että enemmistö yhdistyksistä ja verkostoista on sukupuolesta riippumattomia, yhdistävänä tekijänä jokin muu seikka kuin sukupuoli. Esimerkkinä tästä on Pörssiklubi, jossa on nykyään sekä naisia että miehiä, joita yhdistää talouselämän palveluksessa oleminen.

Todellisuus nykyisessä Suomessa on siis tämä: Naisia on kohonnut ja kohoaa yhä tärkeisiin asemiin yhteiskunnassa. Siksi naisten verkostoja on syntynyt pilvin pimein, toisin kuin niinä aikoina, jolloin nainen pysyi kotona. Kukaan ei vastusta niitä. Miesten verkostot taas ovat Diarran kaltaisten militanttien feministien vihan kohteena, mutta toistaiseksi niitä ei ole sentään kielletty. Vain canceloinnin pelko saa jotkut reagoimaan.

Ja sitten on, varmasti ylivoimaisesti suurin osa, yhdistyksiä ja muita verkostoja, joissa sukupuolella ei ole merkitystä.

Ja eräs varsin tärkeä näkökulma vielä lopuksi.

Monet, niin naiset kuin miehet, ovat sanoneet minulle samaa: “Totta kai pitää olla erillisiä naisten/miesten ryhmiä. Keskustelu on aivan erilaista, kun miehiä/naisia ei ole mukana.”

Näin se vain on täällä reaalimaailmassa, sotaisan idealismin tällä puolen. Eläköön tuo naisen ja miehen pieni ero, joka luo nyansseja keskusteluihin. Ja ei ollenkaan eläköötä niille, jotka pyrkivät lietsomaan naisten ja miesten välistä sotaa.

sunnuntai, 20. lokakuu 2024

HEREILLÄ!

 

[blogi on luettavissa myös bloggerissa]

Amerikkalainen näkökulma on aina tärkeä seurattava. Ja kyllä sitä seurataankin. Ainoa lisätoiveeni on, että Suomessa voitaisiin – ja haluttaisiin - toisen jättiläisen, Kiinan, asioita seurata samalla intensiteetillä.

Olen halunnut jonkin aikaa itsekin työntää lusikkani tähän americano-soppaan.

Valtakunnan Virallinen Aviisi (eli Hesari) vei osittain sanat suustani kertoessaan Elon Muskin taistelusta woke-ajatusmaailmaa vastaan. Päätin nopeasti vaihtaa oman aiheeni ja kirjoittaa yleisemmin wokesta.

--

Onko woke pelkkä pelotesana? Onko se aito ideologia tai poliittinen liike vai pelkästään sattumanvarainen kokoelma yhteiskunnallisia asioita, joiden suhteen erityisesti vasemmistolaiset nuoret pyrkivät olemaan valveilla?

Woke tarkoittaa pyrkimystä muuttaa aktiivisesti sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyviä epäkohtia, mutta myös muita vääräsuuntaiseksi koettuja seikkoja. Siksi Yhdysvalloissa, sanan alkuperämaassa, niin rasismi kuin ympäristöasiat ovat woke.

Woke on aitoa huolta monista asioista, jotka vaikuttavat joko joidenkin sorretuiksi koettujen ryhmien tai meidän kaikkien elämään. On aina pohjimmiltaan hieno asia, että ihmisellä on sosiaalinen omatunto ja halu parantaa maailmaa. Tämä omatunto on varmasti monen woke-barrikadeille nousevan nuoren aikuisen primus motor.

Oikeastaan on yhdentekevää, onko woke-aktiivi kiinnostunut yhdestä vai useammasta tällaisesta epäkohdasta. Jostain syystä ne kuitenkin kietoutuvat usein yhteen. En tiedä miksi esimerkiksi Black Lives Matter ja Extinction Rebellion (tai Elokapina) saavat samat ihmiset protestoimaan samoilla menetelmillä. Oletan, että kyse on kokonaisvaltaisesta nykymalliseen yhteiskuntaan kohdistuvasta protestista ja halusta muuttaa maailmaa, koska muutos koetaan aina hyväksi asiaksi.

Kyse on siis mindsetista, eli ajattelutavasta. Woke-kansa kokee turhautuneena, että vain ”aktivismi” eli suora kansalaisvaikuttaminen on tie eteenpäin. Siksi rauhallisempaa yhteiskuntakehitystä kannattavien woke-ihmettely ei saavuta kohdettaan. Woke-nuori kokee, että kadulla istuminen on paras tie kohti toivottua lopputulosta, ei tylsä ja hidas vaikuttaminen vaaleissa, joissa yksittäisen ihmisen panos on aina vain hyttysen pissa meressä.

Jos kannattaa woke-aatteita, joutuu kyllä suremaan tätä mindsetia. Banderollien heiluttaminen ja marssiminen kaduilla iskulauseita huutaen tuottaa tulosta vain, jos mennään pidemmälle: aitoon vallankumoukseen aseineen, verenvuodatuksineen ja totaalisine mullistuksineen. Suomen kaltaisessa maassa tässä ei kukaan ole vielä onnistunut – eikä oikein edes yrittänyt kansalaissotaamme lukuun ottamatta.

--

Woke on intohimoisen kannatuksen lisäksi myös kovan kritiikin kohteena, eikä aina ole kyse vain poliittisesta sapelienkalistelusta vaan aidosta yhteiskunnan kehittämiseen kohdistuvasta näkemyserosta.

Monet kokevat woken tarkoittavan ekstremismiä. Vaaditaan liikaa, ollaan ehdottomia ja jyrkkiä, harrastetaan sitä mitä voisi kutsua itsekeskeiseksi, moraaliseksi absolutismiksi: vain minä ja minun aatteeni juuri tällaisena kuin sen tuon julki on oikea tie; vain minun reseptini muutokseen ja minun aikatauluni muutokselle ovat oikeita.

Monet viisaat ihmiset näkevät maailman moniulotteisempana. Monet vähemmän viisaat ovat yhtä ehdottomasti täysin eri mieltä.

Ehdottomuus aiheuttaa cancelointeja, joilla tuhotaan yksittäisten ihmisten ura ja jopa elämä. Nämä toteutetaan ilman järjestäytyneen yhteiskunnan tarjoamia ratkaisuja kuten demokratiaa ja oikeuslaitosta. Rangaistaan tutkimatta, eikä rikosoikeudellisia perusprinsiippejä, kuten rangaistuksen oikeasuhteisuutta, mietitä.

Ennen Yhdysvalloissa kieritettiin tervassa ja höyhenissä, nyt paljon tehokkaammin some-myllyssä.

Cancel-kulttuuri herättää paljon vastustusta ja vie pohjaa woke-kansan suosiolta. Kriitikkojen mielestä ei jonkin ryhmän mielipiteiden vastaisuus ole riittävä syy antaa tuolle ryhmälle oikeutta jakaa rangaistuksia. Tämä kritiikki on helppo perustella moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Moraaliseen absolutismiin liittyy ”hyvesignalointi”, joka on sekin varsin itsekeskeistä. Juuri minä olen oikeassa, ja siksi minua ei saa kritisoida, ja juuri minä olen moraalisesti ylempi. Itsekeskeisyys on outo ilmiö liikehdinnässä, joka tähtää yhteisvastuuseen ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Nöyryys ja toisinajattelijoiden ymmärtäminen kuulostaisi kriitikkojen mielestä paremmalta.

Samaan ajatusmaailman jyrkkyyteen liittyy identiteettipolitiikka, jossa ihminen lokeroidaan woke-ajatusmaailman mukaisiin karsinoihin (rotu, sukupuoli jne). Tosiasiassa ihmiset voidaan luokitella varsin monin kriteerein. Identiteettiajatusmalli johtaa myös yhteiskunnan polarisoitumiseen.

---

Oma näkemykseni on, että kritiikki on oikeasuuntaista. Woke on liikaa nuoruuden innokkuutta ja ehdottomuutta sekä suoraviivaista, yksisilmäistä, usein varsin pinnallisesti läksynsä lukeneiden fanaatikkojen ja heidän seuraajiensa koheltamista.

Ja paljon tuhoa saadaan aikaan – niin yhteiskunnalle kuin omalle poliittiselle liikkeelle.

Kun tutkailen omia ajatuksiani, huomaan, että olen monessa asiassa woke, mutta maltillisesti, varmistaen näkökantojani, pyrkien vaikuttamaan asioihin vaikeampia teitä, äänestäen ja keskustellen. Ja jos minut sitten joku luokittelee vanhaksi pieruksi tai konservatiiviksi, otan nimityksen iloisena vastaan. Juuri sellainen siis haluan olla!

tiistai, 15. lokakuu 2024

SAAKO IHMIS-SANNAA KUMMASTELLA? edit 15.10

 

general_strike.jpg

[tämä blogi on nähtävissä myös bloggerissa]

 

[Edit 15.10: Loppuun lisätty kirjoitusta tukeva linkki]

Entisestä pääministeristämme Sanna Marinista on ilmestynyt paljon niin artikkeleita kuin kirjojakin hänen väistyttyään mehevämpien hillotolppien ääreen. Itse kirjoitin hänestä melko usein hänen ollessaan lyhyen aikaa vallan kahvassa kiinni. Vaikenin osaltani sitten.

Palaan nyt asiaan, mutta yleisemmältä kannalta.

Marin on ilmiönä yhä minuakin kiinnostava. Ensin hän oli kansakuntamme johtaja, joka ei hyväksynyt rooliaan instituutiona eikä sitä, että pääministeri on joka tilanteessa ja joka vuorokauden aikaan ensisijaisesti johtaja, esimerkki, tukipilari kansalaisille – ei normaalia elämää viettävä nuori nainen. Kiivailevat kannattajat tukivat häntä: Kyllä Sannankin pitää saada bilettää jne jne.

Kaikki edeltävät johtajamme olivat hyväksyneet roolinsa ja sen, että muutama vuosi vierähtää kansakunnan palveluksessa viettäen erilaista elämää kuin muulloin. Heillä oli velvollisuudentuntoa riittävästi.

Sitten Marinissa tapahtui muutos, jonka yksityiskohtiin on turha tässä mennä; kaikki tietävät kääntymisen rahan perään, tingeltangel-asujen biletysmaailmaan, somen tähtöseksi ja pikkujulkkiseksi, joka tuntuu kokoaan isommalta julkimolta vain hänen taustastaan johtuen.

Mistä tämä johtuu? Miksi vasemmistodemarit joutuvat katsomaan ihmeissään hänen touhujaan? Miksi hän petti aatteen, joka vasemmiston äärilaidalla aina katsotaan varsin vakavaksi asiaksi?

Oikeastaan pitäisi kysyä, miksi hän teeskenteli vasemmistodemaria näinkin kauan.

Olen seurannut riittävän pitkään näitä aatteen palosta eläviä naisia ja miehiä, jotta olen huomannut erään heitä yhdistävän tekijän: heille on kaksi aivan eri asiaa, miten he haluavat nuhdella ja kouluttaa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä ja miten he itse elävät.

Puhdasoppinen vasemmistoideologisuus on kieltäytymistä niin kovin monesta asiasta. Pitäisi aina muistaa, että on itseä köyhempiä kanssaihmisiä. Pitäisi olla syömättä lihaa ja matkustamatta lentokoneella. Pitäisi vaatia lisää veroja, joilla rahoitetaan huono-osaisten elämää.

Lista on pitkä, ja kunnollinen aatteen veli ja sisar muistuttaa meitä opettavaiseen ja hieman halveksuvaan sävyyn kaikista näistä velvollisuuksista.

Mutta idealistiseen maailmaan tulee särö. Ideologisen vakaumuksen laatu ei muuta meidän kaikkien perustaa: ihmisyyttä. Meillä on kaikilla ihmisen itsekkäitä, hedonistisia ja järjellä vaikeasti selitettäviä toiveita. Ah mahtava ateria! Syönpä sen, vaikka tiedän jonkin näkevän nälkää. Ah etelän lämpöä Suomen marraskuun sijasta! Lennähdänpä sinne, vaikka bensaa palaa. Ah kuinka hyvä huutaa tuolle pölvästille! Teenpä sen, vaikka olenkin yleismaailmallisen rauhan ja rakkauden kannattaja.

Ihmisyys. Ja realismi. Paatuneinkin rauhanpuolustaja huomaa lopulta, että sota ei lopu rauhanmarsseissa. Jokainen eturyhmä tavoittelee omaa etuaan, ei altruistista onnelaa. Sosialismi on mahtava, tasapainoa lupaava unelma, mutta se sortuu käytännössä siihen, että ihminen on – ihminen.

Tasapainoinen ihminen on kyllä idealisti, mutta idealismia hillitsee realismi.

Tämän todellisuuden kanssa kukin vasemmistodemarikin, Sanna Marin mukaan lukien, joutuu elämään. Maamme on täynnä pikku-marineja, joista emme tiedä, koska he eivät ole julkisuuden valokeilassa. He porskuttavat kykyjensä ja tarpeidensa mukaan aivan kuten ei-idealistinen enemmistö, nauttien omasta yksityisestä ihmisen elämästään. Sitten he välillä nousevat barrikadeille vaatimaan meitä kaikkia olemaan ideologian mukaisesti.

Ja samaan aikaan he nauttivat juuri siitä elämäntyylistä, jota he näennäisesti vastustavat.

Omassa elämässäni on kiusallisen monta tällaista tekopyhää hurskastelijaa. En jaksa osoittaa heitä sormellani, sillä minussa ei ole ideologisen tosikon sormenheristämisviettiä. Katso, lukija hyvä, ympärillesi! Varmaan näet samanlaista. Ehkä jopa itsessäsi, jos satut olemaan pikku-marin.

Itse annan anteeksi Sanna Marinille. Enhän voi olla ihmiselle vihainen siitä, että hän on ihminen.

--

15.10.

Helsingin Sanomissa sattui olemaan tänä aamuna aatteen ihmisten tuplastandardeista kertova juttu. Edustaja Timo Harakka vaatii viestipalvelu X:n käytön lopettamista ja käyttää sitä itse mielin määrin.

 

maanantai, 7. lokakuu 2024

HYVINVOINTIA TOIMIMALLA VAI ISTUMALLA?

Sleeping-on-the-couch-cartoon-character-

[blogin on luettavissa myös täällä Bloggerissa}

 

En jaksa kuin istua sohvalla. Harmaa syksyinen aamu latistaa yleensä optimistiset ajatukseni skeptiseksi nykyisyyden ja tulevaisuuden pohdinnaksi. Katson ikkunasta masentavaa värien puutetta, jota aurinko ei tule pelastamaan. Tuultakin on luvassa.

--

Mielessäni risteilee kahdenlaisia ajatuksia. Olen juuri lukenut loppuun Mario Draghin, entisen Italian pääministerin ja Euroopan keskuspankin pääjohtajan ansiokkaan ja paljon tietoa sekä ajatuksia sisältävän raportin Euroopan kilpailukyvyn tulevaisuudesta. Mietin raportin ideoiden toteuttamiskelpoisuutta ja Euroopan menestysmahdollisuuksia globaalissa kilpailussa.

Raportti on tietenkin makrotasolla, koko taloutta ja maanosaa koskevaa.

Samaan aikaan muistelen joitakin lähiaikojen lehtijuttuja ja tapahtumia. Ne ovat mikrotasolla, kertovat yksittäisistä pienryhmistä tai henkilöistä.

Draghi kirjoittaa investointien tarpeesta, jotta pysyisimme tärkeimpien kilpailijoidemme, USA:n ja Kiinan tasolla. En voi käydä lyhyessä blogissa kaikkia raportin sisältämiä aiheita läpi, mutta mainitaan pari kuvaavaa esimerkkiä.

Vihreän siirtymän ytimessä on harvinaisten mineraalien ja muiden raaka-aineiden (kuten koboltin, litiumin ja nikkelin) saanti; niiden markkina on viidessä vuodessa kaksinkertaistunut, litiumin kysyntä jopa kolminkertaistunut ja hinta peräti 12-kertaistunut. Kiina hallitsee markkinoita, ja maa on osoittanut halukkuutta käyttää markkinaylivoimaansa omaksi edukseen. Tietenkin, voisi sanoa. Eurooppa on näiden raaka-aineiden osalta riippuvainen Kiinasta.

Digitaalisen kehityksen kovassa ytimessä puolestaan ovat puolijohdemarkkinat, joita pitävät käsissään muutamat suuret pelaajat Yhdysvalloissa, Koreassa, Taiwanissa ja Kiinassa. Eli ei Euroopassa. Eurooppa on riippuvainen näistä pelaajista.

Eurooppa – tai tarkemmin sanoen EU-maat – on monella kehityksen ydinalueella riippuvainen pahimmista kilpailijoistaan. Sen pitäisi kehittää omavaraisuuttaan.

Helpotukseksi tähän ongelmaan Draghi esittää valtavaa investointiohjelmaa: 800 miljardia euroa lisää vuosittain. Tällaisen toteuttamisessa on suuria ongelmia, eikä vähiten EU:n hajanaisuus ja kansallisvaltioiden halu toimia yksin ja pelata omaan pussiin, vaikka ainoastaan EU:n yhtenäisyys voisi luoda riittävästi vääntöä asettaakseen meidät samalle tasolle kilpailijoiden kanssa.

Mutta ilman investointeja ja työtä EU:n aseman parantamiseksi mitään ei tapahdu. Me kuihdumme, jäämme isompien jalkoihin.

--

Panin muutaman valon päälle, jotta edes sisällä asunnossani olisi viihtyisämpää. Valitettavasti mietteeni kääntyvät mikrotasolle: ihmisiin.

--

Ajatukseni eivät suostu jättämään artikkelia, jossa kerrottiin Fuengirolaan muuttaneista suomalaisista. Eräs täydessä työiässä ja voimissaan oleva nuori mies kertoi syyksi muuttoon pitävänsä espanjalaisesta tyylistä, jossa ei ole kiirettä eikä tohinaa. Voidaan vain olla paikoillaan. Suomeksi sanottuna: ei saada kovin paljon aikaan.

Sitten muistelen viimeisimpiä Elokapinan yritelmiä iskeä suoraan järjestäytyneen yhteiskunnan hermoon: Eduskuntaan.

Elokapinalaisia kutsutaan välillä halveksuvasti ”kadullaistujiksi”. Elokapinan jäsenet sentään yrittävät kutsua itse itseään aktivisteiksi, Fuengirolan vätys ei edes väitä olevansa aktiivinen.

Mutta haukkumanimi kadullaistuja tulee nimenomaan ajatuksesta, että tällaiset mielenosoittajat eivät ole oikeasti aktivisteja. He vain istuvat, eikä mitään loppujen lopuksi tapahdu. Todellisuudessa yhteiskunta kehittyy niiden ansiosta, jotka tekevät ihan oikeasti jotain jonkin asian eteen.

En valitettavasti muista sen professorin nimeä, joka kirjoitti suunnilleen näin: ”Miksi lippuja heiluttavat iskulauseiden huutajat kutsuvat itseään aktivisteiksi? Todellisia aktivistejahan ovat muun muassa virkamiehet, jotka hoitavat pienellä palkallaan yhteisiä asioitamme.”

Mario Draghi on aktivisti. Hän on virkamies ja poliitikko, joka on omistanut elämänsä ja työkykynsä yhteisten asioiden hoitamiseen. Hän on viitsinyt ja jaksanut opiskella asioita korkeimmalla tasolla. Hän ei istu kadulla.

--

Pelkään pahoin, että makrotason uudistukset eivät onnistu, ja Eurooppa jää Yhdysvaltojen ja Kiinan jalkoihin, mikäli mikrotasolla ei tapahdu uudistumista. On liian paljon ”passivisteja”.

Syy vätysten ja kadullaistujien olemassaoloon on selvä: olemme saaneet nauttia rikkaudesta, edistyksestä ja maailman huipulla olemisesta niin kauan, että siitä on tullut itsestäänselvyys. Sen sijaan, että jokainen kynnelle kykenevä tekisi kaikkensa yhteisen maamme ja maanosamme kehittämiseksi, on liikaa niitä, jotka kuvittelevat menneiden rikkauksien olevan tae myös tulevasta elämän helppoudesta.

Kuvitelma ei ole todellisuutta.  Maailma on muuttunut.

--

Luen tänään lehdestä, kuinka oppositiopuolueet vastustavat ”vientivetoista palkkamallia” ja puolueiden edustajat puhuvat sairaanhoitajien pienistä palkoista ja naisten asemasta. He menevät samaa reittiä kuin kadullaistujat. Vaaditaan vanhojen taloudellisisten varantojen jakamista eikä huolehdita siitä, että niitä varantoja riittää myös tuleville sukupolville ja että varallisuuden kasvattaminen on useimmiten tärkeämpää kuin jakaminen.

Ei ole vain oikeuksia. On myös velvollisuuksia. Sairaanhoitajien palkka (eli oikeus) voi surkastua entisestään, ellei joku luo vaurautta (velvollisuus). Sitä Mario Draghi peräänkuuluttaa. Sen ajatuksen vaurauden ikuisuuteen tuudittautuvat ja kadullaistujat yksinkertaisesti ohittavat.

---

Viimeinen sammuttaa valot. Syksyn harmaus ja pimeys iskee kuin moukari. Taidanpa siirtyä takaisin sänkyyn vätystelemään.

sunnuntai, 22. syyskuu 2024

VENÄJÄ JA NATO - TOIVOA VAI TOIVOTON?

tankki.jpg

[tämä blogi on nähtävissä myös bloggerissa]

Iltapäivälehdet kertovat meille vähintään viisi kertaa viikossa etusivullaan Vladimir Putinin hirveyksistä: mahdollista tai oletetuista uhkakuvista tai joskus jopa oikeasti tapahtuneista.

Ikiaikainen keltaisen lehdistön driving force on ennallaan. Kolme kertaa k eli KKK. Kauhu, Kiima, Kuolema. Ne vetävät kuulemma lukijoita.

Ja lukijat saadaan kyyristymään sotapsykoosissa maailmanloppua odottamaan, elleivät he saa muuta tietoa.

Blogini teema ei ole KKK vaan TE = Totuuden Etsiminen, ja olen blogin etusivulla kertonut yrittäväni myös löytää historiasta osviittaa nykyhetken arviointiin.

Mietin usein Venäjää minäkin, sillä Venäjän julma sota Ukrainassa on nykyhetken todellisuutta eli totuutta. Ajatukseni karkaavat kuitenkin menneeseen.

****

Yhdysvaltojen ja Naton vastapainona kylmän sodan aikana toiminut Varsovan liitto ja Neuvostoliitto lakkautettiin vuonna 1991. Jo edellisenä vuonna Länsi-Saksa ja Itä-Saksa olivat yhdistyneet kommunistisen vallan murennettua keskisen Itä-Euroopan maissa. Toisen maailmansodan voittajavaltiot olivat nimellisesti olleet siihen saakka kummankin Saksan miehittäjiä, vaikka ne olivat vähitellen muuttuneet de facto liittolaisiksi erityisesti Naton (länsimaat)ja Varsovan liiton (Neuvostoliitto) kautta.

Neuvostoliitto oli länsivaltoja haluttomampi vetämään joukkonsa Itä-Saksasta ja yritti saada palkkioksi vetäytymisestään lupauksen, että Nato ei laajenisi enää tuumakaan itään päin.

Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker lupaili tätä neuvotteluissa. Presidentti George H.W. Bush toppuutteli kuitenkin ministeriään, joka joutui pyörtämään puheensa. Lopputuloksena neuvottelusta olikin, että Venäjä sai jotain, mitä se myös paljon tarvitsi: miljardiluokan summan rahaa. Naton laajenemiskysymys jätettiin kokonaan neuvottelun ulkopuolelle.

Tämä on tärkeä muistaa vielä nytkin, sillä yrittäessään oikeuttaa hyökkäyssotaansa Putin on vedonnut toistuvasti tuolloin muka luvattuun Naton laajentumattomuuteen.

Tämä harhaväite on Putinin tausta sille väittämälle, että Nato on laajennuttuaan aiheuttanut vaaraa Venäjälle. Putin ei mainitse, että ensinnäkin neuvottelu oli Neuvostoliiton, ei Venäjän kanssa. Lisäksi kyse oli vain Saksasta, ei muista maista. Ja tietenkin, lopullisessa sopimuksessa asiaa ei siis edes mainittu, ja Nato sai laajentua miten halusi.

1990-luvun puolesta välistä lähtien Venäjä näytti kehittyvän länsimaiden kannalta suotuisaan suuntaa, ja välit Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan olivat paremmat kuin kylmän sodan aikaan. Yksi merkittävimmistä askelista Naton ja Venäjän suhteiden kehittämisessä 1990-luvulla oli vuonna 1994 allekirjoitettu "Partnership for Peace" (PfP) -ohjelma, johon myös Venäjä liittyi.

Tuohon aikaan Suomella ja Ruotsilla oli Naton päämajan yhteydessä olevassa rakennuksessa huone – ja niin oli Venäjälläkin.

Samaan aikaan Nato kuitenkin laajeni. Yksi toisensa jälkeen entiset neuvostotasavallat ja Varsovan liiton jäsenet hakeutuivat Naton jäseneksi. Tämä on tärkeä yksityiskohta. Nato liittona ei pyrkinyt laajenemaan, vaan nuo maat halusivat liittoutumattomuuden sijasta sitoutumisen länteen.

Nato jätti myös sijoittamatta usean tyyppisiä vaarallisia aseita uusiin jäsenmaihin osoittaakseen Venäjälle, ettei tavoitteena ollut vastakkainasettelu Venäjän kanssa

Venäjällä oltiin kuitenkin varuillaan. Venäläiset johtajat, erityisesti presidentti Boris Jeltsin ja myöhemmin ulkoministeri Jevgeni Primakov, varoittivat toistuvasti, että Naton laajentuminen rikkoisi tasapainon Euroopassa ja loisi uusia jakolinjoja. Asiaa ei auttanut Balkanin tilanne vuonna 1999, jossa Venäjä oli jyrkästi eri mieltä Naton oikeudesta iskeä Serbiaan ilman YK:n turvallisuusneuvoston myönteistä päätöstä.

Erimielisyyksistä huolimatta Venäjä osallistui Kosovon sodassa Naton KFOR-ohjelmaan.

****

Naton laajenemisesta ja venäläisten huolista huolimatta vuonna 2001 9/11:n jälkeen Nato ei enää ollut tosiasiassa Venäjän aggressioiden varalta toimiva liitto. Suunta oli muualle: George W. Bush julisti sodan terrorismia vastaan.

Putin oli vuonna 2001 jo presidenttinä, ja hänen johdollaan Venäjä oli Yhdysvaltain ja Naton rinnalla terrorismisodassa antaen muun muassa oikeuden kuljettaa Venäjän halki amerikkalaisia aseita Afghanistaniin. Videot tuon ajan keskusteluista lännen johtajien ja Putinin välillä ovat rauhallisia, ystävällisiä, jopa huumoripitoisia.

Vuonna 2003 Yhdysvallat kuitenkin astui alueelle, josta sen olisi pitänyt pysyä poissa: Irakin sota ja Saddam Husseinin syrjäyttäminen. Näin ainakin Venäjällä mietittiin, ja Putin esitti vahvaa kritiikkiä Bushia vastaan. Välit heikkenivät.

Eikä mennyt aikaakaan, kun venäläiset joukot marssivat Georgiaan vuonna 2008. Jos Amerikka pullisteli lihaksiaan, sen osasi myös Venäjä tehdä.

Niin oli tämä eräänlainen liennytyksen aika ohi.

Putin pelkäsi Naton laajenemista myös Ukrainaan. Krimin valtaus ja nykyiset sotatoimet ovat jo vuonna 2003 alkaneen tilanteen jatkoa ja eskaloitumista.

Ja lopulta länsimaiden toive ”taloudellisesta keskinäisriippuvuudesta” Venäjän kanssa ei enää pätenyt. Muut arvot siirtyivät pinnalle Venäjän ulkopolitiikassa.

***

Venäjää arvioitaessa on aina pidettävä muistissa Venäjän halu olla imperiumi ja maan reaalipoliittiset tavoitteet. Venäjän politiikasta voidaan aina löytää muutakin kuin ”hullun diktaattorin” megalomaanisia tavoitteita tai ”huonon tsaarin” mielivaltaa.

Hiljattain edesmennyt professori Matti Klinge oli tunnettu Venäjän ystävä. Hän kirjoitti usein siitä, kuinka hyvä Suomella oli keisarinvallan aikaan 1809-1917.

Vaikkei yhtyisi hänen arvioonsa, on hyvä heijastaa Venäjän Suomi-suhde keisarikunnan reaalipoliittisiin tavoitteisiin.

Venäjällä koettiin Suomen kansan olevan keisarimyönteisiä, ja Venäjälle oli edullista antaa Suomen kehittyä rauhassa ja suhteellisen itsenäisenä, sillä myötämielisyys ja suvaitsevuus pitivät kansan tyytyväisenä Venäjän hallintoon. Oma raha, suomen kielen kehittäminen, koulutuksen edistäminen myös suomeksi, itsehallinto useimmissa asioissa, oma olympialaisjoukkue jne. Suomen autonomiaa edistävät toimet erityisesti Aleksanteri II:n aikaan pitivät Suomen ja Suomen kansan hyvänä ja uskollisena etuvartiona länteen päin – vaikka radikaalit fennomaanit pyristelivätkin kohti suurempaa itsenäisyyttä, ja sivistyneistö kävi jatkuvaa keskustelua Suomen asemasta osana Venäjää.

Tausta Venäjän toimille oli aina strateginen. Suomenlahti oli ja on yhä Venäjälle strategisesti tärkeä, sekä sotilaallisesti että kaupallisesti. Suomen sitoutuminen Venäjään takasi helpomman pääsyn Itämerelle.

Ja aivan kuten suomettumisen vuosikymmeninä, monet hyvät henkilökohtaiset suhteet pitivät toimivaa suhdetta yllä.

***

Katson historiaan päin, ja heijastan mennyttä tulevaan.

Venäjä on ollut Euroopan sisäisissä sodissa monessa roolissa. Toisessa maailmansodassa se oli länsiliittoutuneiden puolella. 1700- ja 1800-luvulla Euroopan maiden sodissa liittolaiset vaihtuivat usein, näin myös Venäjän osalta.

En mene sotapsykoosiin, vaan näen tulevaisuudessa mahdollisuuksia olla tasapainossa reaalipolitiikkaan palanneen Venäjän kanssa. Venäjä on ollut imperiumina vaarallinen naapuri monille maille, mutta ei ole itsestään selvää, että imperialistisen valtion on pakko olla tästä hamaan ikuisuuteen pahis ja roistovaltio. Se on pidettävä mielessä nytkin, sodan ja konfliktin laajenemisen pelon tullessa usein mieleen.

Suomi on kuitenkin aina katsonut länteen. Sen vuosisatainen suhde Ruotsiin on näkynyt kaikilla yhteiskunnan alueilla, muun muassa siinäkin, että maittemme sotilaiden läheiset suhteet ovat yllättäen pysyneet niin keisarivallan kuin suomettumisen aikanakin. Ruotsin kautta olemme monella tapaa kytkeytyneet Eurooppaan. Ja nyt tietenkin, Pohjoismaiden, EU:n ja Naton täysivaltaisena jäsenenä me olemme entistä enemmän osa läntistä maailmaa.

***

Minulla ei ole vastausta siihen, miten meidän ja koko kansainvälisen järjestyksen lähitulevaisuudessa käy. Olen kuitenkin yhdestä varma: haluaisin, että iltapäivälehdet lopettaisivat turhanpäiväisen ja täysin näkemyksettömän levottomuuden lietsonnan.