Täältä voit lukea osan 1 blogistani Raha ei ole satu, "Myytti: Valtion lainaa ei tarvitse maksaa takaisin.

MYYTTI: LAINAN OTTAMINEN ON AINA KANNATTAVAA.

Suomen valtiolle lainan ottaminen ei ole aina kannattavaa.

Lainatun määrän on tuotettava enemmän kuin korkomenot. Jos valtio ottaa nyt uhatun 10 miljardia lisälainaa, sen on tuotettava nykykorkotasoilla siis yli 400 miljoonaa joka vuosi, kymmenen vuoden lainalle siis yli 4 miljardia.

Se on paljon tuottoa. Ja koska valtio ei sijoita varojaan siten, että niiden tuotot tulisivat nopeasti ja konkreettisesti näkyviin (muun muassa sosiaaliturvaan ja koulutukseen), kannattavuuden arvioiminen on vaikeaa.

Esimerkki: työttömyysturvan maksaminen lainarahalla voi olla kansantaloudelle tuottoisaa, jos toimenpiteellä varmistetaan työttömien saaminen takaisin tuottavaan työhön. Sijoitus työttömiin on hukkainvestointi, jos saamme tuloksena vain enemmän pitkäaikaistyöttömiä.

Tärkeä välihuomautus: Haluan korostaa, että hyvinvointiyhteiskunnassa on muitakin tärkeitä arvoja kuin taloudelliset. Työttömiä ja muita vähäosaisia tuetaan näiden arvojen mukaisesti. Talous ei oikeastaan edes ole arvo vaan väline jonkin toivotun asiantilan saavuttamiseksi. Tässä blogissa käyn kuitenkin – niin kylmältä kuin se ehkä lukijasta vaikuttaakin – vain lainan ottamisen taloudellista puolta läpi.

Raha ei ole pelkkää satua, ja taloutta on hoidettava realistisesti, menot ja tulot tasapainossa.

Meidän on pakko luottaa siihen, että poliittiset päätökset parantavat kansantaloutemme tilaa. Vuoden 2008 jälkeen kansantalous BKT:lla mitattuna ei ole edistynyt; tähän ovat poliittiset päätökset suurlta osin vaikuttaneet. Velan korot maksetaan viime kädessä BKT:n lisääntymisellä. Se on paras mittari pohdittaessa lainanoton kannattavuutta. Lainanoton kannattavuuden kannalta BKT:n kasvuun tähtäävät poliittiset toimet ovat tärkeimpiä, eivät mm. leikkaukset.

Seuraamme siksi jännittyneinä, miten hallitus aikoo kohentaa kansantaloutta positiivisilla toimilla.

Suomen julkisyhteisöjen varat ovat isommat kuin velat. Tämä ei kuitenkaan ole velkaantumisen kannalta oleellista, paitsi niiltä osin kuin omaisuutta voidaan myydä ja käyttää myynnistä saatuja varoja velan hoitoon. Myisimmekö sairaalat, tiet, koulut?

Julkisyhteisöillä on myös korkotuloja suunnilleen saman verran kuin korkomenoja. Tälläkin on selitetty, että lainanotto ei oikeastaan maksa mitään. Virheellistä ajattelua, sillä tosiasiassa valtion kokonaistulot ja kokonaismenot on laskettava aina yhteen – korkotuloja ei ole korvamerkitty velkojen koron maksuun, niillä voitaisiin myös maksaa esimerkiksi terveydenhoidon kuluja.  

Esimerkki: Lainavaroja käytetään terveydenhuollon kehittämiseen, teiden kunnossapitoon ja koulutustason kohentamiseen. Näemme vasta vähitellen, tuottiko sijoituksemme vai ei, ja parhaana tuoton mittarina on siis BKT:n kasvaminen. Voimme ehkä todeta, että kansanterveys, tiet ja koulutus ovat paremmalla tasolla kuin aiemmin, mutta meidän on myös mietittävä, onko näillä parannuksilla vaikutusta kykyymme maksaa korkoja?

BKT, kauppatase ja samantyyppiset euroilla ilmaistavat mittarit kertovat paljon lainanoton kannattavuudesta. Loppujen lopuksi kuitenkin korot (ja joskus lainan pääomakin) maksetaan riihikuivalla rahalla. Sen valtio saa ennen kaikkea maksamistamme veroista.  Jos talous ei kasva, verotulot eivät kasva (verojen korotuksesta myöhemmässä blogissani), ja lainanotto ja sen käyttö on tältä osin mennyt pieleen.

Voimme ehkä olla koulutetumpia ja ajaa mukavammin hyvillä teillä ja jonottaa vähemmän aikaa syöpäleikkaukseen. Mutta lainanotto on eri asia. Ellemme kykene maksamaan velkojamme ja niiden korkoja, joudumme sopeuttamaan kaiken hyvinvointimme lopulta hyvin karulla tavalla. Pahimpia esimerkkejä voimme etsiä historiasta: Kreikka, Argentiina…

Vauras yhteiskunta on sellainen, jossa kaikkea edellä mainitun kaltaista hyvää voidaan hankkia lisää. Yksityissektori tuottaa silloin lisäarvoa niin paljon, että sen maksamilla veroilla voidaan ylläpitää niin velan korkoja kuin kansalaisten hyvinvointia. Tällä hetkellä Suomen ei mene kokonaisuutena kovin hyvin, ja velan otto on siksi riskialttiimpaa kuin hyvinä aikoina.

Inflaatio tunnetusti vähentää rahan arvoa, joten inflaation ollessa korkeissa luvuissa laina tavallaan muuttuu pienemmäksi. Inflaatio ei kuitenkaan auta velanottotilanteessa, se aiheuttaa valitettavasti myös, että kaikki on kalliimpaa, joten lainatulla rahalla saa vähemmän kuin alun perin oletettiin. Plus miinus nolla, ainakin jollain tarkkuudella.

Yhteenvetona voisi sanoa, että nykyisessä jäljessä laahaavassa taloustilanteessa, jossa pelkäämme niin stagflaatiota, korkeita korkoja kuin tulevaa taloudellista lamaa, olisi kiireesti pystyttävä nostamaan kansakuntaa jaloilleen eli toimimaan taloudellisen syklin vastaisesti. Valtion kannalta lisävelkaantuminen voi auttaa, jos se loppujen lopuksi tuottaa enemmän verotuloja. Tuottamaton lainanotto taas vie maatamme kohti suurempia vaikeuksia. Kieli siis keskellä suuta.

Julkaisen lähiaikoina muutamassa osassa ajatuksia eräistä valtion taloudenpitoon liittyvistä myyteistä. Tässä ensimmäinen.

MYYTTI: VALTION LAINAA EI TARVITSE MAKSAA TAKAISIN.

On pelkkä myytti, että valtion lainanotto olisi perustavalla tavalla erilaista kuin yksityisten yritysten tai ihmisten. Kunkin valtion lainanottokyky perustuu lainanantajien oletukseen tuon valtion tulevasta taloudellisesta kehityksestä. Tärkein mittari tässä on BKT. Ennen kaikkea sen kehitystä ja ennusteita seuraamalla ”rating agencyt” arvioivat kunkin valtion riskin. Suomella pitkäaikaisen lainanottokyvyn rating on nyt AA+, mikä on lähinnä korkeinta tasoa (AAA).

Usein unohtuu kuitenkin, että myös yritysten riskiä arvioidaan samalla tavalla. Lainanantajan näkökulmasta ei ole merkitystä sillä, että lainanottaja on valtio, vaan sillä, mikä koron- ja lainapääoman maksukyky on. Applen rating on sama kuin Suomen – AA+.

Poliittisessa keskustelussa unohtuu oikeastaan kokonaan lainanantajan puoli asiasta. Lainanantaja harkitsee sijoittamista johonkin kohteeseen. Samalla kalkkiviivalla Suomen kanssa ovat isot, vakavaraiset yritykset ja muut maat.

Miltä Suomi siis näyttää sijoittajan silmissä, kun sitä verrataan muihin sijoituskohteisiin?

Maatamme pidetään yhteiskunnallisesti vakaana ja demokraattisena, luotettavana maana. Sellainen kiinnostaa lainanantajia. Konkurssi tai vallankumous ei uhkaa heidän rahojaan.

Mutta: Suomen BKT ei kehity vakaasti ja positiivisesti. BKT henkeä kohtaan on samoilla tasoilla kuin vuonna 2008, toisin kuin useimmilla verrokkimaillamme. Suomella ei ole mennyt kansantaloudellisesti hyvin. Ehkä siksi korkomenomme ovat näillä korkotasoilla uusille pitkäaikaisille lainoille n. 20% enemmän kuin Saksalla. (Saksa n. 2,8%, Suomi n. 3,5%).

Tämä korkoero heijastaa sijoittajien halua sijoittaa mieluummin Saksaan kuin Suomeen.

Lähtökohtaisesti valtionkin pitää maksaa velka takaisin, kuten lainaehdoissa on sovittu, ja ennen kaikkea se maksaa vuosittain korot. Jos kaikki menee hyvin, voidaan ottaa uutta velkaa ja maksaa sillä vanha takaisin. Jos BKT ja muut indikaattorit eivät lupaa hyvää maalle, uuden velan korko on korkeampi kuin vanhan.

Pahimmassa tapauksessa uutta lainaa ei saa. Näinkin on valtioille käynyt, ja silloin on leikki kaukana; Suomen taloudellinen itsenäisyys on mennyttä. Ei ole siis itsestään selvää, että voimme aina uudistaa velkamme. Tällä hetkellä tuollainen tuntuu Suomessa kaukaiselta, mutta mahdotonta se ei suinkaan ole.

On pelkkä myytti ja asian yksinkertaistamista sanoa, että valtion ei tarvitse maksaa lainaa takaisin.

Julkisyhteisöillä on velkaa n. 140 miljardia. Ei voida naiivisti tuudittautua nollakorkoihin, kuten edellinen hallitus teki. Jos joutuisimme uudistamaan tuon lainamäärän juuri nyt, maksaisimme seuraavan kymmenen vuoden aikana korkoa yli 40 miljardia! Ja se on iso summa.

Katto lainanotossa järkevillä hinnoilla voi tulla äkkiä vastaan, jos kansantalous ei tuota tarpeeksi. Siksi tuottavuuden, viennin ja ulkomaisten suorien investointien pitää lisääntyä. Sen jälkeen voidaan miettiä uudestaan velan määrän lisäystä.

On silti hyvä verrata muihin Suomen kaltaisiin maihin. Alla oleva kuva on IMF:n ennuste Suomen velkaantumisen asteesta v. 2028. Suomi 82,1 % BKT:sta, Ruotsi 30 %, Tanska 32 %, Norja 37 %.. olemme matkalla eri maailmaan kuin Skandinavia tai mm. Saksa – ja huonommassa tilanteessa.

 

Sängylläni on lämpimän värinen villainen peitto. En kutsu sitä huovaksi tai viltiksi vaan filtiksi, koska sitä sanaa käytti sen edellinen omistajakin, isoäitini. Se on joskus lisälämmikkeenä, jos yöt ovat kylmiä, mutta useimmiten kääriydyn siihen päivällä, kun haluan hetkeksi rentoutua tai nukahtaa päiväunille.

Filtin historia on paljon pitempi kuin isoäitini elämä, joka päättyi jo vuosia sitten. Sen kutoi isoisäni isoisän äiti. Hän syntyi kaksisataa vuotta sitten 1820-luvulla ja kuoli 1910-luvulla. En tiedä milloin filtti hänen käsissään valmistui, mutta ehkä hän valmisti sen jo nuorena rouvana 1840-luvulla tai mahdollisesti vasta yli 90-vuotiaana kuusikymmentä vuotta myöhemmin.

Filtti on siis 110-180 vuotta vanha. Kun sen kutoja syntyi, ”ranskalaisten keisariksi” itsensä julistanut Napoleon Bonaparte oli ollut kuolleena pari vuotta, säveltäjä Ludvig van Beethoven puolestaan eli elämänsä viimeisiä vuosia. Minulle on kulkeutunut monen sukupolven kautta valokuva niin filtin kutoneesta esiäidistäni kuin hänen vanhemmistaan, jotka olivat vasta alun toisella kymmenellä, kun Ranskan vallankumous riehui Euroopassa 1789. Kuva on 1850-luvulta; katson välillä esivanhempieni tuimia, vakavia ilmeitä; valokuva oli tuohon aikaan vielä suuri harvinaisuus Suomessa.

He kaikki ovat eri maailmasta kuin minä, nykyajan lapsi. Mutta silti filtti lämmittää minua kuten edellisiä sukupolviakin. Tällaista villaista peittoa parempaa ei ole myöhemmin keksitty, ja se on kaunis sekä täysin kunnossa, kuin eilen kudottu.

Herkistyn menneiden sukupolvien työlle, käsityölle, peltojen raivaamiselle, maan hyvinvoinnin ja kulttuurin edistämiselle monilla tavoin jo ennen kuin Suomi oli itsenäinen valtio. He rakensivat maatamme sotien, vallankumousten, nälänhätien, vaikeuksien keskellä.

Toivottavasti he näkevät nyt jostain pilven reunalta minut kiittämässä heidän työstään.

Jokaisessa nykyajassa on ”modernin projekti”, joka tarkoittaa uudistuksia. Ilman aiempia uudistuksia kuolisimme yhä nälänhätään, kurkkumätään tai lapsivuoteeseen. Onko meillä mitään opittavaa näiltä menneiltä sukupolvilta, jotka eivät olleet vielä moniakaan nykyelämän tärkeistä piirteistä saaneet aikaan?

On toki. He eivät olleet kuten me, jotka elämme maailmassa, joka on monella tapaa valmis. Kaikki oli rakennettavasta alusta lähtien. Ja toisin kuin me, he eivät olettaneet, että heillä olisi oikeuksia oikeastaan mihinkään, eikä heille ollut nykyajan monipuolisia mahdollisuuksia kuin tarjottimella ojennettuna.

Sen sijaan heillä oli kyky selviytyä omassa, raskaammassa maailmassaan. Heidän sisukkuutensa, resilienssinsä, työkykynsä ja vakaa, kohtalonuskoinen taistelunsa luonnonolosuhteita ja henkilökohtaisia vaikeuksia vastaan on meille tänä päivänäkin esimerkki siitä, miten meidän pitäisi katsoa maailmaa ympärillämme.

Liian harvoin puhutaan siitä, kuinka hemmoteltuja me nykyeurooppalaiset olemme. Eikä ulkoa tuleva hemmottelu saisi johtaa siihen, että koemme kaiken olevan valmista, laiskistumme yrittämästä ja tekemästä täysin voimin itse, tai että meidän ei pitäisi taistella jonkin paremman puolesta yhtä sisukkaasti kuin esivanhempamme.

Ja jos arvostamme eräänlaisena itsestäänselvyytenä sitä hyvää, jota meillä nykyään on, arvostavien katseiden pitäisi aina kääntyä menneisiin sukupolviin. Vuosikymmen ja vuosisata toisensa jälkeen aiemmat sukupolvet kehittivät ja tekivät sen mitä meillä nyt on – myös esiäitini filtin. Meidän tehtävämme on kehittää sitä, mikä meidän lapsenlapsiemme lapsenlapsilla on hamassa tulevaisuudessa.

Niin usein puhutaan nykyään itsestäänselvyytenä ihmisoikeuksista. Ja niiden lisäksi pidämme itsestäänselvyytenä monta muuta nykyajan elämän ominaisuutta, esimerkiksi toimivaa infrastruktuuria: sähköä, aurattuja teitä, nopeita junia, vesijohtoja, viemäreitä, kauppoja, elintarvikkeiden häiriötöntä toimitusketjua… lista on pitkä.

Ihmisoikeuksista puhuttiin jo Ranskan vallankumouksessa. Käytännössä 1800-luvun Suomessa konkreettiset – eikä vain ideatason - ihmisoikeudet olivat jatkuvan uurastamisen takana.

Filttisukupolvi matkusti mieluiten vesistöjä pitkin, sillä tiet olivat joko routaisia tai lumeen peittyneitä, ja rautatie ulottui vain muutamiin kaupunkeihin. Vesi oli kaivossa ja ruoka oli talvisin nauriskellarissa tai odottamassa teurastamista jouluksi. Lapsikuolleisuus oli valtavaa.

Silti he elivät ihmisen arvoista elämää. Ja kutoivat filttejä, jotka tuovat tyydytystä vielä 180 vuotta myöhemmin, rakensivat käsin puusta taloja, jotka kestävät sen jälkeenkin, kun Kalasataman korskat pilvenpiirtäjät joudutaan purkamaan. He kehittivät koulutusta ja sivistystä sen verran kuin kykenivät ja loivat pohjaa kaikelle sille, mitä meillä on. Kun Elias Lönnrot asui lähes kaksisataa vuotta sitten (kun filtinkutoja oli pikkutyttö) Kajaanissa, hänen ympärillään oli ihmisiä, jotka jaksoivat kuluttavan arjen ja epävarmuuden keskellä tehdä parhaansa tuodakseen Euroopan sivistyksen tuulahduksia paikkakunnalle, lähes luoksepääsemättömälle seudulle, niin kauas sivistyksestä kuin vain voi kuvitella. Onko Kajaanissa samanlainen draivi yhä vielä?

--

Kun kääriydyn filttiin ja katson esi-isieni kuvia ja ikivanhoja kirjoja, tiedän mikä osa minussa on konservatiivia: se aivojeni lohko, joka haluaa pitää ajatusteni lähellä niin nykyisen elämänmuotomme kuin vuosikymmenten ja -satojen takaisen elämän ja yhteiskunnan, joka näyttäytyi toisenlaisena kuin omamme, mutta jossa meidän kaltaisemme ihmiset pyrkivät saavuttamaan samankaltaisia asioita kuin me nykyään.

Ja kun pohdin näitä historiallisia näkemyksiäni, vähitellen minulle selviää, että on joitakin viisauksia ja inhimillisiä toimintatapoja, jotka elävät vuosisadasta toiseen, vain tarkentuen ja suuntautuen uudella tavalla tiedon määrän ja mahdollisuuksien lisääntyessä. Siksi kavahdan usein uusia vallankumouksellisia suunnitelmia, jotka pannaan nopeasti täytäntöön tarkasti testaamatta ja ottamatta huomioon vanhaa sananlaskua: ”Hiljaa hyvä tulee”, tai kuten Lönnrotin Kajaanissakin ehkä osattiin sanoa: Festina lente.

Ei ole sattumaa, että olen kirjoittanut juuri viime aikoina propagandasta (osa 1, osa 2, osa 3) ja vielä erityisesti propagandasta eräässä tärkeimmässä päivälehdessämme. Tiedossani oli, että lähiaikoina oli ilmestymässä Helsingin Sanomien uuden päätoimittajan Erja Yläjärven tämänpäiväinen pääkirjoitus Hesarissa.

Mainitun lehden kehitys kytkeytyy propagandan määrään yhteiskunnassamme.

Luettuaan kirjoituksen kukin voi itse yrittää arvata, mihin suuntaan lehti lähtee. Kuulin jo aikaisemmin Yläjärven tavoitteista. Olin tuolloin iloissani ja aloin odottaa paljon lehden tulevalta linjalta.

Yläjärvi puuttuu pääkirjoituksessa sosiaalisen median polarisointia ja pöyristelyä tukeviin algoritmeihin. On totta, että tuollaista ”algoritmien propagandaa” on paljon. On hyvä, jos Yläjärven päätoimittama lehti etsii keinoja välttää kansamme massapsykoottista vajoamista turhaan synkistelyyn. Hän voisi kuitenkin mainita, että samassa psykoosissa - tietoisesti tai tiedostamatta - ovat varsin monet hänen lehtensä toimittajat.

Ja, kuten aiemmissa blogeissani kirjoitin, juuri journalistien rooli on tärkeä kansalaisten tiedon saannissa. Media ei saa vajota synkistävään kauhisteluun ja epäkohtien reposteluun, erityisesti liioitellen.

Äskettäinen rasismikeskustelu on ollut tällaista ylimitoitettua. Suomessa on rasismia, ja sitä on ollut aina. Mutta ei sitä tällä hetkellä ole enempää kuin ennenkään, toisin kuin muun muassa Helsingin Sanomat on antanut ymmärtää. Voimme elää aivan yhtä rauhassa kuin ennenkin tämän melko pienen ongelman suhteen.

Sitten hänen tärkeä linjanvetonsa: Helsingin Sanomien on oltava ”uutismedia, jossa […] ajatukset näkyvät niin monin tavoin kuin mahdollista. Suoraan ja väitellen – mutta ilman ajassa vellovaa tarpeetonta kettuilua.”

Hieman epäselvästi hän jatkaa tärkeästä asiasta: ”Emme todellakaan tarjoa totalitarismista haaveilevalle läheistä lukukokemusta. Tämän kehyksen puitteissa ajattelun täytyy kuitenkin olla niin moniarvoista kuin mahdollista.”

On hyvä, että hän edes jotenkin ottaa esille ajatuksen lehden linjasta sellaisena, että se ei edistä vain yhden suunnan ajatusmaailmaa. Sananvalinnat tuossa sitaatissa eivät kuitenkaan paljasta, johtaako tämä ajatus siihen, että Helsingin Sanomat on jatkossa vähemmän kuin ennen ”oikeassa olevien” propagandakanava.

Lehden muutokset näemme tämän syksyn aikana, ja eräänä testinä tulee olemaan raportointi presidentinvaalien alkunäytösten edistymisestä.

Itse aion olla valppaana seuratessani lehden kehittymistä.

--

Nyt kuitenkin tarpeeksi propaganda-aiheesta. Seuraavaksi lähden liikkeelle paljon yksityisemmästä, intiimimmästä aiheesta.

Lyhyenä kommenttina edelliseen propagandaa koskevaan blogiini:

Esitin blogissa kysymyksen, mahtaako Helsingin Sanomat repostella päivästä toiseen SDP:n puoluesihteeri Näkkäläjärven kissan kiduttamista ja murhaa ynnä muita nuoruuden tekosia. Epäilin jo tuolloin vastausta: tämän asian lehti käsittelee silkkihansikkain sekä nopeasti unohtaen. Vastaus oli oikea. Lehti keskittyy enemmänkin löytämään lausumia siitä, kuinka aiemmat synnit on jo sovitettu.

Ja niitähän tietenkin löytyy, erityisesti demarien joukosta.

Iltasanomat sen sijaan pitää asiaa vireillä ja muistuttaa tänään myös SDP:n puoluejohtajan Antti Lindtmanin muinoisista kuvista, joissa hänen ystävänsä tekevät natsitervehdyksiä. Iltiksen mukaan jopa brittilehti The Times on kajonnut asiaan. Ja tämähän on tietenkin paha, koska suomalainen yhä nykyäänkin miettii aina, että ”mitä ne meistä ajattelee”, erityisesti ulkomaalaiset.

“Finland SDP leader under fire over Nazi salute photo”, The Times otsikoi. Hesarin lukija taas tietää Lindtmanista lähinnä hänen hyvät puolensa, yhteistyökykynsä jne jne.

Tietääkö Hesarin lukija myös Riikka Purran kyvyistä? Vai jostain muusta, kuten vanhoista synneistä? Entä miten Iltasanomien lukija?

Analyysi tästä asiasta on yksinkertainen. Helsingin Sanomien toimittajat ovat kallellaan vasemmistoon ja Iltasanomien toimittajat taas poispäin vasemmistosta.

The Times, ennen todellinen arvolehti, puolestaan on brittilehdistön sensaatioita suoltavaa konservatiivilaitaa, joten Iltasanomat etsii samanlaisena lehtenä sieltä ja muista oikeistolehdistä tukea omalle kirjoittamiselleen. Helsingin Sanomat viittaa harvoin muuhun brittilehteen kuin The Guardianiin, joka puolestaan on maltillinen vasemmistolehti.

Vasemmistoon kallellaan oleva riippumaton media etsii Amerikasta aina New York Timesin tuekseen. Oletko huomannut koskaan, että YLE tai Hesari siteeraisi vahvasti Donald Trumpin puolella olevaa New York Postia? Oikeistoon kallistuva media taas löytää nopeasti Fox Newsin.

Yksinkertaista tämä propaganda, eikö totta? Aatetta suosiva lehti kirjoittaa aatteen puolesta, riippumatta siitä tekeekö aatteen kannattaja väärin tai oikein. Vastustajat taas kirjoittavat täsmälleen toisin päin.Totuudesta ei välitä kukaan.

Ja tueksi etsitään aatetta puolustavia/vastustavia ”asiantuntijoita”, kuten tässä tapauksessa sopiva ulkomainen lehdistö. Tästäkin valitettavasta asianhaarasta jo mainitsin aiemmissa propagandablogeissani. Suosittelen lukemaan ne, ellet jo lukenut.

Suomalaisen median propaganda on suhteellisen huomaamatonta vain siksi, että sitä suoltavat meille journalistit, jotka eivät virallisesti edusta valtiota, puoluetta tms. vaan riippumatonta lehteä - joka antaa heille oikeuden värittää jutut omilla mielipiteillään. Tai ehkä päätoimittaja luo lehden linjaa. Ken tietää, sitähän ei meille paljasteta.

Media ei ole samanlaisen demokraattisen kontrollin alla kuin poliitikot.

---

Vaikea on luoda oma, tosiasioihin perustuva maailmankuvansa. Itse en anna periksi.