keskiviikko, 13. lokakuu 2021

BOND SAA OLLA TYMPEÄ VALKOINEN MIES

Helsingin Sanomien uutisdeskin toimitussihteerin Essi Sutisen ”analyysi” eli asenne- ja tendenssikirjoitus uudesta Bond-elokuvasta on sellainen, että sen voisi oikeastaan repiä palasiksi lause lauseelta ja tuhota samalla jutun olemassaolon oikeutus. Bond-tyyliin, ruumiita ja räjäytyksiä ja sentimentaalista melodramaattisuutta kaihtamatta.

Tässä kuitenkin vain muutama kommentti.

Lehden analyysit ovatkin mielipiteitä

Hesarilla on epämiellyttävä tapa kutsua usein yksittäisen, asenteellisen toimittajan perustelemattomia mielipidekirjoituksia ”HS-analyysiksi”. Analyysiltä lukija odottaa paitsi erittelyä niin myös tutkijan asennetta, valaisua monelta kannalta, vaikka lopulta sitten yhteen ainoaan lopputulokseen päädyttäisiinkin.

Bond-kirjoitus on otsikosta lähtien pelkkää mielipidettä, ei analyysiä.

Elokuva ja todellisuus

Daniel Craig on mielestäni ainoa siedettävä Bond. Muut ovat hirvittäviä”, laukaisee milleniaali Sutinen, tietenkin sen enempää luonnehdintaansa perustelematta – paitsi kirjoituksen tendenssin mukaisesti Bond-hahmon epämiellyttävällä suhtautumisella naiseen.

Armollisesti vanhempia lukijoita kohtaan Sutinen kaivelee kuitenkin muinaisia elokuvia. Kymmeniä vuosia ennen hänen syntymäänsä julkaistusta elokuvasta löytyy mm. paha kohtaus, jossa Bond: ”pakottaa hoitajan suudelmaan ja useista kielteisistä signaaleista huolimatta tuuppaa naisen mukaansa höyrysaunaan.”

Koko mielipidekirjoituksen johtava teema on Sutisen ideologian mukainen valitusvirsi siitä, että Bond on aikamoinen sovinisti ja naisten esineellistäjä. Bondille ”naiset ovat esineitä siinä missä autotkin.”, kirjoittaja valistaa meitä.

Niin ovatkin. Lähestymme ydinkysymystä. Mitä elokuva, kirjat, taide, viihde saavat kuvata?

Jos elokuvan tarkoitus on edistää Sutisen ja kanssa-ajattelijoiden maailmankuvaa, James Bond ei tietenkään enää kohtele naisia esineinä, ei koskaan viettele naista suorasukaiseen tapaansa, eivätkä naisten polvet tutise agentin alkukantaisen gorillamiehekkyyden edellä.

Sutisen ihannemaailman elokuvissa kaikki miehet olisivat kohteliaita, feministisiä, sivistyneitä ja naista kunnioittavia miehiä. Sellaisia on tietenkin paljon, mutta saako elokuva tuoda esille myös niitä muita miehiä?

On ehkä hyvä muistuttaa artikkelin kirjoittajaa, että maailmassa on – halusimme tai emme – miehiä, jotka raiskaavat ja joukkoraiskaavat, sulkevat tyttöjä vuosiksi seksiorjakseen pieneen koppiin, tai pahempaa, kuten kenraali Custerin armeijan sotilaat, jotka viilsivät intiaaninaisten vatsan auki ja kaivoivat verenhuurussaan sisäiset sukupuolielimet esille kuin makaaberiksi voitonmerkiksi.

Saako näitä miehiä kuvata? Totta kai saa, ja usein pitääkin, ettei totuus unohdu. Ei taiteen ja viihteen tarkoitus ole esittää pelkkää siloteltua osatodellisuutta. Jos haluaa kaivaa teokseensa aineistoa todellisuudesta, on hyväksyttävä koko elämä ja maailma kaikkine vivahteineen pohjaksi ja sitten valittava siitä, minkä haluaa tuoda esille.

Vielä vähemmän näytelmäelokuvan tarkoitus on kieltää historia tai ihmisluonto kaikkine synkkinekin vivahteineen ja muuttua ikävystyttäväksi opetusvideoksi, jossa manipuloidaan katsojaa jonkin ryhmän maailmankuvan kannattajaksi.

Toisaalta, jos haluaa tehdä elokuvan sivistyneestä ja feministisestä miehestä – hyvä, sellaisiakin pitää esittää. Onhan sellaisia elokuvia. Siitä vain tekemään lisää. Kunhan elokuva on viihdyttävä tai taiteellisesti arvokas.

 

Elokuva fiktiona

Mutta sitten on vielä yksi asia: Bond-elokuvat, kuten kaikki muukin fiktio, on muunneltua totuutta. Sitä kautta monet hahmot  - kuten Bondinkin – muodostuvat karikatyyreiksi, tyylitellyiksi hahmoiksi.

Sutinen siteeraa erästä elokuvaa ja kommentoi sitä:

” ’Minusta sinä olet seksistinen, misogynistinen dinosaurus’, M sanoo Brosnanin esittämälle Bondille elokuvassa 007 ja kultainen silmä’.

Tuo  repliikki muutti sen, miten Bond-instituutio suhtautui itseensä: omahyväisten veijariagenttien oli aika jäädä unholaan.”

Kirjoittaja on väärässä. M vain totesi, mikä Bond on, ei muuttanut Bond-instituution suhtautumista omaan itseensä. Bond oli tulevissakin elokuvissa samanlainen, vastoin kirjoittajan kateederiltaan jyrähtämää toiveunta.

James Bond on, kuten Sutinen aivan oikein kirjoittaa, ”ikuisesti jäykkä brittimies”, ja paljon muutakin suomalaisen nuoren feministin kannalta epätoivottua. Hän on kylmä ja tunteeton, mies joka katsoo elämää aivan toisin kuin - toivottavasti - yksikään Sutisen tai minun ystäväpiiriin kuuluva mies. Hän on tyylitelty sankari tai antisankari. Ja hänellä on oikeus olla sellainen – fiktiossa.

Toistensa kaltaisista, hyveellisistä, poliittisesti oikeaoppisista pikkuporvareista ei draamaa synny.

Kyllä me nuoret ja aikuiset, ehkä myös Essi Sutinen, osaamme olla sekoittamatta häntä todellisuuteemme, ja iloitsemme reaalimaailmassa siitä, etteivät kaverimme ole kylmäverisiä tappajia.

Paljon muutakin kiinnostavaa ”analyysissä” oli. Lyhyesti vain pari huomautusta.

”Hupsut räjähdykset ja efektit saavat muinais-Bondit näyttämään silmissäni entistäkin nolommilta”, Sutinen kirjoittaa.

Milleniaalin on ehkä vaikea sisäistyä elokuvan historiaan, eikä Essi Sutinen ole välttämättä aiheeseen viime vuosisadan puolelle saakka tutustunut. On siksi ymmärrettävää, että vanhemmat elokuvat efekteineen, ajatuksineen ja arvomaailmoineen eivät avaudu vaan ovat vain hupsuja (tai tuomittavia) asioita – vähän kuin pöytäpuhelimet ja c-kasetit. Voi olla, että eräänä päivänä tulevaisuudessa Sutisenkin ajatukset tuntuvat vain hupsuilta. Maailma - ja elokuva -  muuttuu, ja sitä on katsottava usein muustakin kuin tämän hetken perspektiivistä voidakseen tajuta, eläytyä ja nauttia.

Elokuva tekeekin onnistuneesti pilkkaa kehäraakista entispäivien agentista, mutta samalla se glorifioi mieshahmoa, joka vain suoriutuu loppuunpalamisen partaallakin.” Niin. Sellainen on Bondin hahmo. Ja samaan aikaan psykologit täällä todellisessa maailmassa puhuvat resilienssin tärkeydestä. Resilienssihän on se voima, joka johtaa suoriutumiseen vaikeissa tilanteissa ja elämän harmien ylittämiseen. Tässäkin Bondin hahmo on viety äärimmilleen, resilienssin karikatyyriksi saakka. Miksi ei? Hänen kauttaan voimme kuvitella olevamme superihmisiä. Mitä mieltä Sutinen mahtaa olla Marvel Universe -elokuvista todellisine supersankareineen?

Ei tule draamaa, ellei hahmoja korosteta vähemmän latteiksi kuin meitä tosielämän taapertajia.

Essi Sutisen ydinrepliikki taitaa olla tämä: ”Minulle James Bondin ei tarvitse olla nainen. Riittää, ettei hän ole ahdistelija.”

Upea myönnytys! Essi Sutinen on nyt armollisesti antanut keski-ikäiseksi, valkoiseksi, perinteiseksi, psykopaattiseksi mieheksi käsikirjoituksessa (ja alkuperäisissä kirjoissa) tyypitellyn miehen olla sitä mitä hän on. Saamme siis edelleen tehdä ja halutessamme katsoa tympeitä elokuvia vääräoppisista, moraalittomista, liian vanhoista miehistä. 

Tänä vuonna Suomen elokuvateatterit ovat eläneet tuon tympeän machomiehen tarinan seuraamisesta.

Kiitos Essi Sutinen, ilman myönnytystäsi elokuvateollisuus ei enää palkkaisi jatkossa miehiä päärooleihin. Myönnytys oli kuitenkin helppo tehdä, sillä uusi 007 oli jo musta nuori nainen, samoin Moneypenny, hieman vähemmän musta tosin. Felix Leiter oli yllättäen mies, joskin musta, mikä tuo kaivattu tasapuolisuutta roolien miehitykseen, tai siis henkilöitykseen.

Palaan vielä lopuksi tähän Sutisen arvioon: "Naiset ovat esineitä siinä missä autotkin”, Essi Sutinen arvioi Bond-maailmaa. No, nyt hänen täytyy olla tyytyväinen, sillä uusimmassa Bond-leffassa naiset potkivat, ampuvat ja juonittelevat kuten vain miehet ennen vanhaan. Mikä voitto äärifeminismille! Naisetkin ovat siis kammottavia väkivalta- ja moraalittomuuskoneita.

Kiitos Essi Sutinen, että ajattelit meidän puolestamme ja ”analysoit” elokuvataiteen tilanteen tältä osin. Olen pahoillani puolestasi, ellei toiveesi Bond-elokuvien vähemmästä tympeydestä toteudu.

Vielä enemmän olen silti pahoillani, jos taide ja viihde muuttuvat ideologisten kyklooppien uuspuritaaniseksi närkästymistantereeksi ja sormea heristäväksi poliittiseksi opistoksi.

perjantai, 8. lokakuu 2021

ELOKAPINA - KUOLLUT NAPINA?

Elokapina on saanut merkitykseensä nähden liikaa palstatilaa lehdistössä. Mutta menen sopulina mukaan, ja puutun omasta näkökulmastani aiheeseen.

Kävelin mielenosoittajien ohi muutama päivä sitten silmäillen uteliaana, minkälaisia ihmisiä kadulla istuskeli mitään tekemättä. Pysähdyin pari kertaa – myönnettäköön – töllistelemään. Yllätyksekseni sain vastaan useita avoimia hymyjä. Ei ollut jälkeäkään olettamastani vallankumouksen vaatimasta kiihkeästä totisuudesta. Yleiskäsityksenä minulle jäi, että kapinalliset olivat rauhallisia, sopuisia, vakavia mutta iloisia, ehkä siksi, että he tunsivat olevansa oikealla asialla ja kaltaistensa parissa.

Tällaisia pitäisi kaikkien vallankumousten olla, ajattelin. Kotona mieleeni kuitenkin hiipi pieni epäilys. Samalla lailla ystävällisiä ja harmonisia ovat Hare Krishnat yrittäessään myydä kadulla surkeaa aatettaan. Samanlaisia olivat skientologit, kun nuorempana ja naiivina suostuin menemään heidän ”luonnetestiinsä”. Testaajat olivat aurinkoisia sekä mukavia ja tarjosivat yrttiteetä. Testin tulokset osoittivat vääjäämättä, että olin puutteellinen ja tyhmä olento, joka tarvitsi skientologien opetusryhmiä. Kun pidin pintani, enkä suostunut saman tien allekirjoittamaan pumaskoja, sävy muuttui painostavaksi ja jopa uhkailevaksi. Karkasin takaisin kadulle.

Elokapina on ääriliike, se on muistettava. Kapinalliset määritelmällisesti eivät ole ystävällisiä. Jollain, mistä lie tulleella rahalla he pyörittävät kapinaansa (mistä ne kaikki lakanat ja banderollit oikein tulevat?). Poliittisesta historiasta muistamme, kuinka 1960-luvulla äärivasemmistoa tuettiin Neuvostoliitosta päin. Ja vanhemmat ihmiset muistavat tuon kapinaliikkeen edustajien maireat hymyt ja heidän pinnan alla kytevän kiihkomielisen jyrkkyytensä, jota niin moni sen ajan kapinallinen on sittemmin katunut.

Elokapinalliset haluavat tietenkin olla kapinallisia, ja jyrkkyyttä pitää olla ja häiriötä kuuluu aiheuttaa. Nythän tehdään vallankumousta!

Elokapinassa on kuitenkin mielenkiintoinen piirre, joka erottaa sen useimmista vastaavista liikkeistä. ”Ilmastohätätilan” vaatiminen ei ole todellista kapinaa vaan valtavirran mukana kulkemista, konsensuksen mukaista toimintaa – toki ehkä äärimmilleen vietynä ja monen ulkopuolisen mielestä älytöntä kohellusta, joka saattaa aiheuttaa varsinaista asiaa torpedoivan reaktion vähemmän vallankumouksellisissa kansalaisissa.

Mutta silti elokapinalliset edustavat valtavirtaa. He ovat nimittäin väärässä väittäessään, ettei Suomen hallitus ota ympäristö- ja ilmastoasioita riittävän vakavasti. Tosiasiassa ei ole yhtään yhteiskunnallista kysymystä, johon kiinnitettäisiin niin paljon huomiota, eikä vain Suomessa, vaan enemmistössä vauraita länsimaita. He tukevat konsensusajattelua.

Siksi Elokapina on hieman naurettava. Ei vaarallinen, sillä he eivät vaadi muutosta vallitsevaan vaan pelkästään yhteisesti sovitun muutoksen toteuttamista juuri heidän vaatimallaan tavalla ja tempolla. Mikä tietenkin sopii nuorelle ja innokkaalle, yhteiskunnan pelisääntöjä vielä tuntemattomalle, mukavassa, yhdenmukaisessa seurassa leiriytyvälle porukalle, joka tuntee olevansa jotenkin ajan hengessä mukana ja samalla epämääräisesti vallan kahvassa kiinni istua nököttäessään kadulla hymyilemässä auvoisasti ja toistaessaan samoja asioita, joita kuulemme – kiitos vaan - joukkoviestinten informaatiotulvassa ja poliitikkojen lausunnoissa päivittäin.

Kapinallista olisi vaatia esimerkiksi demokratian purkamista ja siirtymistä anarkiaan, jossa maata johdetaan barrikadeilta. Kapina on tuhoon tuomittu, jos vain vaaditaan valtiota toimimaan hieman nopeammin ja vähän eri lailla, jooko, voisitteko olla niin kilttejä?

Jää nähtäväksi, sammuuko Elokapina Suomen talveen vai siihen, että todelliset aktivistit tekevät asian eteen sittenkin enemmän, ja kansa pitää lähinnä naurettavana ja kiusallisen hölmönä nuorten kisailua ja putkareissuja. Todellisilla aktivisteilla tarkoitan muun muassa virkamiehiä ja politiikan uurastajia. He ovat aktivisteja, sillä he tekevät oikeasti töitä – ja usein todella lujasti – sellaisten asioiden eteen, joita demokraattinen järjestelmä (eli me) pyytää ja vaatii heitä tekemään - myös ilmastoasioissa.

Useimmat kadullaistujat varmaan joko opiskelevat tai tekevät töitä. Jos he haluavat olla ilmastoaktivisteja, he toivottavasti opiskelevat sopivia asioita hyödynnettäväksi ympäristömme pelastamisessa: juridiikkaa, fysiikkaa, geologiaa, tilastotiedettä, biologiaa… pitkä lista tekemistä, siitä voi valita omansa.  Hitaampaa kuin vaativien lauseiden esittäminen kadulla, mutta meille, ihmiskunnalle, tärkeämpää ja tuloksekkaampaa.

                             ---     

tiistai, 28. syyskuu 2021

HANASTA TULEE VETTÄ EIKÄ RAHAA

Selailin sosiaalisen median keskusteluja. Silmiin sattui jonkin poliitikon aloittama Facebook-debatti, johon osallistui minulle tuntematon mutta nimenä julkisuudesta tuttu, älykkönä pidetty henkilö. Tämä mies osallistui innokkaasti väittelyyn.

Hän kirjoitti taloudesta. Hän puhui ”raharikkaista” ja siitä, kuinka rikkaiden on omaisuudestaan kiittäminen yhteiskunnan rakentamaa infrastruktuuria: niin tieverkostoa kuin digitaaliverkkoakin, terveydenhuoltoa ja sosiaaliturvaa, puhumattakaan koulutuksesta, jonka yhteiskunta järjestää ja jota raharikkaiden yritykset sitten työvoimansa kautta hyödyntävät.

Harjaantuneen lukijan oli helppo pian huomata hänen näennäisestä fiksuudestaan huolimatta toistavan latteuksia, kuin ulkoa opittua litaniaa. Ärryin tästä hieman ja aloin etsiä suurennuslasilla hänen tekstistään heikkouksia. Ja löytyihän niitä. Pieniä yksityiskohtia oli useita, kuten se, että hän puhui ”yhteiskunnasta” vaikka tarkoitti valtiota. Tähän erehdykseen toki monet muutkin sortuvat. Valtio ja muut julkisyhteisöt rakentavat teitä ja pitävät yllä peruskoulutusta. Yhteiskunta taas olemme me, kansalaiset yksityiset henkilöt, niin yritykset kuin ihmisetkin. Näitä kahta sanaa ei pitäisi käyttää toistensa synonyyminä.

Vaarallisinta oli kuitenkin hänen perusajattelunsa keskeneräisyys. Hän päätyi toteamaan, että älykkäät raharikkaat ovat ”iloisia veronmaksajia” ymmärtäessään hänen julistamansa ilosanoman, eli sen, kuinka ”yhteiskunta” (siis valtio) järjestää heille mahdollisuuden rikastua.

Oikeassahan hän oli, tiettyyn rajaan saakka. Verovaroilla tosiaankin kustannetaan perusedellytyksiä talouselämälle ja sitä kautta myös vaurastumiselle. Argumentaatio jäi kuitenkin puolitiehen.

Ensinnäkin valtio myös estää vaurastumista, aivan erityisesti verotuksen avulla. Yksi omalla yrityksellä vaurastunut raharikas maksaa yrityksestään ja itse veroja enemmän kuin varattomampi. Eli verrattuna useimpiin muihin hän on enemmän verotuksen maksupuolella kuin saajana.

Toiseksi hän työllistää ja vähentää tätä kautta valtion työttömyyskorvauksia osallistuen tälläkin tapaa keskivertokansalaista enemmän valtion ylläpitämiseen.

Kolmanneksi ja ehkä tärkeimpänä on hyvä todeta, että ei valtio anna omia varojaan kenellekään. Valtiolla ei ole muita kuin lähtökohtaisesti veroilla kerättyjä varoja. Kaikki varat, joita verotuksella kerätään, ovat lähtökohtaisesti yksityissektorin toimeliaisuudesta peräisin. Ei auta sanoa, että maksavathan julkisen sektorin työntekijätkin veroja. Toki maksavat, mutta tavallaan kyseessä on tällöin varojen kierrätys: valtio kerää verotuloja ja maksaa niillä virkamiesten palkkoja ja perii heiltä osan palkoista taas veroina takaisin.

Tästä sidonnaisuudesta päästään eroon vain muodostamalla sosialistinen valtio, jossa kaikki tuotanto on valtion käsissä. Sitä harva haluaa nykyään.

Nykyisen kaltaisessa valtiossa ei ole siis valtion hyväntahtoisuutta maksaa verovaroilla infrastruktuurin kehittämistä, eikä valtiolla ole mitään omaa kukkaroa, josta varoja ottaa. Valtio käyttää meidän rahojamme tavalla, jonka me hyväksymme, ja josta me viime kädessä päätämme edustajiemme kautta. Valtion edustajat, poliitikot ja virkamiehet, ovat meidän palvelijoitamme. Olemme tavallaan palkanneet heidät suorittamaan tiettyjä asioita, koska monia asioita kannattaa hoitaa yhteisesti, ja valtio tai kunnat ovat siihen sopiva instrumentti.

Siispä voidaan kyllä sanoa, että verorahoilla saadaan paljon hyvää aikaan, ja siitä kannattaa olla kiitollinen – niin raharikkaiden kuin ennen kaikkea niiden, jotka saavat tulonsiirtoina varoja. Toisaalta kuitenkin julkissektorin edustajien ja poliitikkojen (sekä tulonsiirtojen saajien) pitäisi jatkuvasti muistaa kiittää, että on henkilöitä, ihmisiä ja yrityksiä, jotka saavat aikaan taloudellisesta aktiviteettia, ja tekevät siksi verotuksen ylipäätään mahdolliseksi.

Tätä ei julkisuudesta tuttu mies ottanut argumentoinnissaan huomioon.

Nimeltä tutun miehen kirjoitus oli sofistikoituneesti esitetty raakile. Hän sanoi monisanaisesti sen usein pilkatun ajatuksen, että rahaa tulee kuin vettä kraanasta, joten ei tarvitse kiinnittää huomiota tuloihin vain ainoastaan menopuoleen, miten jakaa kraanasta tullutta rahaa.

Ehkä on hyvä muistaa myös nykyisen, velkaa paljon ottavan hallituksen aikana, että valtion velkarahakin tulee yksityissektorilta, ellei suoraan niin mutkan kautta.   Näin oli jo 1500-luvulla Euroopan suurten pankkiiriliikkeiden syntyessä ja kasvaessa. Niin on nytkin, eikä loppua näy.

 

tiistai, 21. syyskuu 2021

LUEN LEHTEÄ, OLEN PIHALLA

Eilisessä Helsingin Sanomissa tärkeä kirjailija Jari Tervo julkaisi kolumnin, jossa hän vertaili Koijärviliikettä ja Elokapinaa. Varmaan useimmat tämän blogin lukijoista tuntevat Tervon, mutta sanottakoon niille, jotka eivät hänestä tiedä, että hän on tärkeä, koska hänen kirjojansa luetaan paljon.

Kolumnissa kirjailija pohti kansalaistottelemattomuuden olemusta. En toista hänen ajatuksiaan, mutta suosittelen lukemaan jutun.

Tervon kolumnin viimeiset lauseet kiinnittivät huomioni. ”Onpa hyvä, että lakia ei vain noudateta. Kun sitä myös rikotaan, se palvelee elämää ja yhteiskuntaa paremmin.”

Yritin löytää noista virkkeistä jonkin itselleni sopivan opetuksen. En löytänyt. Todennäköisesti siksi, että ne jättivät monta kysymystä ja tulkinnan auki. Ja osittain nuo lauseet olivat minulle silkkaa hepreaa.

 

Analysoidaanpa hänen ajatuksiaan.

”Onpa hyvä, että lakia ei vain noudateta” tarkoittaa käsittääkseni sitä, että Tervon mielestä lakia pitää noudattaa ja olla noudattamatta, tähän viittaa sanan vain mukaan ottaminen lauseeseen. Milloin sitten pitää noudattaa ja milloin ei? Tämä jää avoimeksi.

Oletan, että Tervon mielessä on jonkinlainen äärisubjektiivinen käsitys asiasta: kukin saa itse päättää, milloin laki on OK ja milloin ihan persiistä. Tai sitten laajennettu subjektiivinen käsitys: asiasta päättää jokin viiteryhmä, ehkä jokin niistä kuplista, joissa nykyään kai kaikki leijumme; tai puoluetoimisto; tai sitten jokin trendsetter tai pahimmassa tapauksessa joukkopsykoosi, joka määrittelee sattumanvaraisesti mitä tapahtuu. Tai…

Oikeusperiaatteeseen tukeutuvassa valtiossa objektiivinen lähtökohta on, että lakia noudatetaan. Piste. Rangaistuksen tai muun seuraamuksen lisäksi moraalinen paheksunta kohtaa lainrikkojan. Kun tervot ja muut vastaavat ajattelijat päättävät, että lakia saa rikkoa, he asettuvat oikeusvaltion yläpuolelle. He saavat päättää, mitä lakeja on hyvä rikkoa, eivätkä arvosta sitä, että demokraattinen järjestelmä muuttaa tarvittaessa lakeja.

Entä jos syntyy jokin kreisi poliittinen liike, vaikkapa sellainen, joka katsoo asialliseksi ryöstää köyhiltä viimeisetkin rovot ja lahjoittaa ne myyrien suojeluun? Saavatko varastaa ja rikkoa lakia? Entä mamujen vihaajat, saavatko rikkoa lakia, joka kieltää tietynlaisen rotuun tai uskontoon perustuvan kohtelun, koska heidän päämääränsä on pitää Suomi suomalaisilla (mitä se sitten heille tarkoittaakaan)?

Tervot ja muut sanovat jyrkästi EI, eivät saa. Vain meidän oikeuttamamme lainrikkominen on sallittua.

Vai tulkitseeko joku muulla tavalla Tervon lauseen? En keksi itse parempaa.

Jälkimmäinen siteeraamani lause on niin hämärä, etten oikein löydä loogista selitystä sille. Ai että laki, kun sitä rikotaan ”palvelee elämää ja yhteiskuntaa paremmin”? Mitä?

No, yritetään. Ehkä tässä kirjailija ajaa takaa sitä, että laki osoittaa tarpeellisuutensa, kun joku protestoi sitä vastaan. Aika kaukaa haettu selitys tuo kyllä oli, myönnän sen.  

Tai ehkä oma ajatteluni vain on liian kaukana Tervon mietteistä.  Omasta mielestäni lakeja voidaan muuttaa, ja uskon demokratian voimaan. Yhteiskunta elää ja muuttuu ja lait sen mukana. Näin on ollut koko Suomen itsenäisyyden ajan, ja näin jatkuu toivottavasti tästä eteenkin päin, kadulla tai metsissä istujista huolimatta, eikä suinkaan aina istujien mielen mukaisesti, vaan kansan mielen mukaisesti, hyvin valmisteltuna ja toteutettuna – ainakin useimmiten.

Ideaali olisi yhteiskunta, jossa lakeja ei tarvittaisi vaan konsensus ja sivistynyt toiminta ohjaisivat päätöksiä. Näin ei tietenkään ole. Joko autoritaarinen väkivaltakoneisto ohjaa valtiota – tai sitten lait.

Lakien säätäminen palvelee yhteiskuntaa. Lakien rikkominen tähtää vain siihen, että aktiivisimman ja äänekkäimmän (eikä välttämättä monilukuisimman) ryhmän luoma (henkinen ja/tai fyysinen) väkivaltakoneisto johtaa meitä.

Mutta tämä on minun mielipiteeni. Tervolla on omansa. Menköön hän siis kadulle istumaan, minä taas äänestän vaaleissa ja toimin muutenkin edistääkseni yhteiskuntaa rauhanomaisin keinoin. Ja kirjoitan tärkeiden kirjailijoiden ajatuksista omat mielipiteeni. 

keskiviikko, 15. syyskuu 2021

ILMASTOMARSSI MUSKIA VASTAAN?

Ihminen on siitä erikoinen otus, että se tekee suurten aivojensa, luovuutensa ja pitkän ikänsä turvin varsin monenlaisia asioita. Siinä missä koira lähinnä haukkuu, syö ja pissaa, ihminen ilman koirakoulun suomaa pitkällistä koulutustakin keksii kaikenlaista tekemistä. Jotkut aikuiset miehet pukeutuvat aamuisin Peter Paniksi ja leikkivät Mikä-mikä-maata. Jotkut taas peittävät ihonsa tatuoinneilla näyttääkseen liskomiehiltä. Jotkut tutkivat innokkaasti yhden hyönteisen levinnäisyyttä, toiset laativat koko maapalloa koskevia yhteiskunnallisia suunnitelmia.

Kun ihmisen hämmästyttävän luovaan kykyyn toimia lisätään suuret ulkopuoliset resurssit, sitten vasta alkaakin tapahtua.

Toimittaja Fredrik Sonck kirjoitti Hufvudstadsbladetissa 9.9. Elon Muskin haaveesta koskien omaa Mars-ohjelmaa ja hänen Falcon 9 -rakettiaan.

Sonck teilasi niin Muskin kuin muidenkin miljardöörien avaruudenvalloitushankkeet, sillä hänen mielestään tässä vain tuhlataan tuhansien insinöörien ammattitaitoa turhuuteen ja miljardeja dollareja sananmukaisesti taivaan tuuliin. Hän vetoaa ilmastohaasteeseen, joka on akuutimpi asia ja paljon tärkeämpi ihmiskunnalle kokonaisuutena. Sinne rahat pitäisi panna! 

Näin on toki helppo argumentoida, ja tottahan hän kirjoittaa. Tosin, kyllä ilmastohankkeisiin jo paljon miljardeja pannaankin. Ja koska nyt kuuluu kirjoittaa – ainakin monissa piireissä – ilmastoasiat ad nauseam keihäänkärjessä, kaikki hengenheimolaiset varmaan nyökyttelevät päätänsä tyytyväisenä.

Vuonna 1967 Suomi täytti viisikymmentä vuotta. Sen kunniaksi järjestettiin Helsingin Eteläsatamassa suuri ilotulitus. Kun tästä tiedotettiin, alkoi kokonainen kansanliike, joka jupisi: ”Miksi rahaa syydetään taivaalle niin kauan kun Suomessa on vielä köyhiä ihmisiä?” Tuolloinhan ympäristötietoisuus oli vasta lapsenkengissä, joten siihen ei ymmärretty vaatia ilotulitusrahoja.

Ilotulitus toteutui, ja köyhät pysyivät muutaman raketin verran köyhempinä. Pari kysymystä jää kuitenkin mieleen. Olisivatko säästyneet rahat tosiaan menneet köyhien aseman parantamiseen? Oliko rahamäärä sellainen, että sillä olisi oikeasti voitu saada aikaan jotain konkreettista vähäosaisten aseman parantamiseksi? Olivatko valtio ja kaupunki jo tehneet vähäosaisten eteen jo tehty kaiken voitavan? No, pääasia oli ehkä, että jupistiin periaatteellisista syistä.

Maailmassa on ollut aina köyhiä. Niitä on tänä päivänäkin, vaikka globaalisti äärimmäisen köyhiä on vähemmän kuin koskaan ihmiskunnan historian aikana.

Kannattaa miettiä, mitä olisi jäänyt tekemättä, jos olisi odotettu, kunnes viimeinenkin köyhä maailmassa katoaa. Pitäisi ehkä vastata kategorisesti: kaikki olisi jäänyt tekemättä. No, tuo olisi liioittelua. En usko, että vuoden 1967 jupisijatkaan ajattelivat, ettei esimerkiksi terveydenhoitoon myös vähemmän köyhille olisi saanut panna paukkuja. Mutta moni tieteen (konsensuksen vastainen) kehitys, kulttuuri, viihde, kaurapuuroa gastronomisempi ravinto ja niin edelleen olisi jäänyt toteutumatta. Puhumattakaan Louvresta, Eiffel-tornista, upeista puistoista, risteilijäaluksista, turistimatkoista… no, lista on pitkä. Lopputuloksena olisi ollut köyhiä, joilla ei olisi ollut edelleenkään varaa mihinkään ja vauraampia ihmisiä, jotka eivät olisi saaneet hyödyntää vaurauttaan mihinkään. 

Eivätkä köyhätkään olisi päässeet Louvreen, koska sitä ei olisi ollut. Eivätkä olisi saaneet elantoaan Louvren rakentamisesta tai pääsylippujen myynnistä.

Kun Elon Musk halajaa Marsiin, hän tekee sitä, mitä ihmiset usein tekevät: tavoittelee uusia saavutuksia. Sillä tavalla, ja usein ihmeellisiä reittejä, ihmiskunta on mennyt eteenpäin vuosituhansia.

En tiedä, onko Fredrik Sonck kiinnittänyt huomiota siihen, että lukemattomia julkisten varojen miljardeja on jo käytetty niin Mars-ohjelmaan kuin Kuu-ohjelmiin ja muihin avaruuden tutkimuksen ja valloittamisen hankkeisiin, niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa, Venäjällä, Kiinassa… eipä niilläkään rahoilla siis ympäristöongelmia paranneta eikä köyhyyttä vähennetä. Erona Muskin rahoihin on tietenkin ollut se, että kyseessä on ollut julkinen rahoitus. Mutta kysyttiinkö veronmaksajilta, halusivatko he avaruustutkimusta vai leipää köyhimmille? Ei. 

Ihminen on myös sellainen, että se kadehtii. Sonckin artikkeli olikin enemmän osa alinomaista, jankuttavaa valitusvirttä siitä, että on olemassa rikkaita ihmisiä. On paljon helpompi kadehtia niitä, jotka jotain saavat aikaan kuin itse olla sellainen, siksi valittajia on enemmän kuin rikkaita silloinkin kun on tasavertaiset mahdollisuudet vaurauden .lisäämiseen.

Onhan meillä Suomessa poliittinen puoluekin, jonka koko käyttövoima on köyhyydessä. Vasemmistoliitto katoaisi taivaan tuuliin, ellei puolue pystyisi pitämään yllä illuusiota laajamittaisesta köyhyydestä. Mitä? Eikä enää siis olekaan köyhiä, vaikka juuri sanoin että aina niitä on? Pelkkä illuusioko?

On köyhiä, Suomessakin. Köyhyys lasketaan nykyään usein suhteellisena köyhyytenä, eli mitataan tulonsaajien keskiarvoja ja siitä johdetaan sitten köyhyyden määritelmä. Näin laskien on aina köyhiä, rikkaimmassakin maassa, kunnes täydellinen tulojen tasaisuus on toteutettu. Absoluuttinen köyhyys, sellainen missä on todellista pulaa elämän perusainesosista, on sen sijaan rikkaissa sosiaaliturvaa hyvin hyödyntävissä maissa varsin harvinaista. Ehkei riittävästi, että yksi Vasemmistoliitto saisi riittävän kannatuksen.

Siksipä puolue pitää yllä kuvitelmaa köyhyydestä ja lietsoo kateutta rikkaita (tai vähänkin varakkaampia) vastaan. Näin tulee ääniä, ja päästään vallankahvaan kiinni – ja saadaan mukava elinkeino puoluejehuille. Ja julkinen valta saa myös Vasemmistoliiton mielestä toteuttaa megalomaanisia hankkeita, koska, no, kaikki julkinen on hyvää ja yksityinen ellei pahaa niin ainakin epäluuloa herättävää.

Pitäisikö Muskin ja muiden rikkaiden Mars-hankkeet siis keskeyttää ja kerätä pakkoverolla (eli sosialisoida) heidän omaisuutensa ilmastohankkeita varten? Musk on ehkä huono esimerkki, sillä Tesla ja muut sähköautothan ovat ilmeisesti hiilidioksidipäästöjen vähentäjänä tärkeitä. Ainakin siihen saakka kunnes autoilu kokonaan kielletään, koska kaikilla ei ole varaa autoilla. Mutta no, ei olla pikkumaisia, voisi häneltä joka tapauksessa kerätä rahat pois, eihän sähköautoillakaan saa rikastua, sanoisi Vasemmistoliiton edustaja.

Kyllä, voitaisiin sosialisoida, jos tahtoa ja kykyä löytyisi. Ja siitä aivan pohjimmillaan on Sonckin kommentissa kyse. Vasemmisto haluaa julkisen sektorin laajentamista (tai kuten eufemistisesti sanotaan: demokraattisen kontrollin lisäämistä), oikeisto on sitä mieltä, että valtion ei pidä sorkkia jokaiseen yksityisen ihmisen puuhaan. Rajaa vedetään jatkuvasti. Tällä kertaa löytyi ääriesimerkki, turhuuksien turhuus, Mars-lento.

Mihin raja sitten vedettäisiin? Saako miljardööri ostaa yhä satojen miljoonien hintaisen superjahdin? Vai eikö? Saanko syödä sisäfilepihvin, vaikka joillain on varaa vain jauhelihaan? Saanko ylipäänsä syödä pihviä, koska naudat päästävät metaanipieruja ja lämmittävät ilmakehää?

Rajanveto on vaikeaa, enkä itse uskaltaisi panna rajaa minnekään. Mutta onneksi meillä on Fredrik Sonckin kaltaisia reporttereita, jotka ovat omaksuneet kansankasvatusroolin, ja kertovat totuutena omat mielipiteensä.