Ylen Kulttuuriykkönen podcastissaan 21.4. keskittyi muun muassa ”konservatiiviörmy Keskisarjan tiskihommiin”. Keskisarja oli kertonut YLE:n mukaan, ettei hän nykyisessä avioliitossaan ole kertaakaan käynnistänyt tiskikonetta tai pyykkikonetta tai käyttänyt imuria. Miten tällainen arkipäivän asioiden hoito parisuhteessa liittyy kulttuuriIn, on tietenkin kysymysmerkki, mutta kulttuuriahan on YLE:n ohjelmassa se, minkä toimittaja kulttuuriksi mieltää.  

Ja kulttuurista oli tällä kertaan kyse varmaan siksi, että  Teemu Keskisarja, historioitsija, on nykyään Perussuomalaisten kansanedustaja. Tästä hyvästä hän, oletan minä, ansaitsee kulturellin toimittajan antaman halveksuvan arvonimensä konservatiiviörmy. Siis nimenomaan örmy, ei pelkkä arvokonservatiivi tms. neutraalia.

Konservatiiviörmyn teilaaminen tällaisesta ilmiselvästä sukupuolten tasa-arvoa pilkkaavasta teosta, tiskikoneen kaihtamisesta, on monen toimittajan mielestä kulttuuriteko. Joidenkin mielestä se on ehkä pelkkää politiikkaa, mutta monenlaisia mielipiteitä saa tietenkin rehottaa. Olkoon se siis tällä kertaa kulttuuria.

Ei mennyt aikaakaan, kun aitoon iltapäivälehtityyliin Iltalehti samana päivänä otsikoi: ”Nyt puhuu Keskisarjan vaimo”.  Keskisarjan puoliso Jenna Piirto kertoi iltalehden mukaan, että ”Meillä kotityöt eivät jakaudu ehkä ihan perinteisesti, mutta kyllä ne menevät suunnilleen tasan. Teemu on huomattavasti suurpiirteisempi siisteydessä kuin minä, joten se on ihan loogista, että minä hoidan siivouksen, koska olen siinä yksinkertaisesti parempi.”

Jenna Piirto palautti keskustelun maan pinnalle, ja YLE:n epätasa-arvosensaatiolta putosi muutama sulka hatusta. Silti YLE:n  epätasa-arvovalvontakomissio jatkaa räpiköintiä kohti seuraavaa kauhistusta herättävää tapahtumaa jonkin parisuhteen elämässä, tai missä nyt herkäksi viritetty tutka milloinkin näkee epätasa-arvon nostavan päätään.

Joku julkaisi Facebookissa julkisesti linkin tähän Kulttuuriykkösen podcastiin. Silloin hyvin hereillä ollut nainen, tärkeä suomalainen runoilija, kommentoi asiaa pitkällä vuodatuksella. Ilmeisesti hän ei ollut tyytyväinen suoritukseensa (eikä se kovin runollinen tosiaan ollut), koska hän pyyhki sen myöhemmin pois. Valitettavasti en ehtinyt tekstiä kopioida, mutta suurin piirtein näin hän kertoili keskellä tekstiään:

”Patriarkaattinen katsantokulma löytyy myös luonnon tarkkailussa. Miksi mustarastaalle on annettu nimi mustarastas, vaikka vain urokset ovat mustia?”

Että mitäh?

Nyt oltiin jo kaukana siitä, tiskaako joku vai ei, mutta ehkä runoilijan luovuudella ja vapaudella keskustelun sai viedä uusiin sfääreihin. Mustarastas? Patriarkaatti? Mitä helvettiä, mutisin itsekseni. Mutta tällaista tekstiä syntyy, kun haluaa signaloida omaa poliittista hienostuneisuuttaan samoinajattelijoille. Meille muille hymy ja nauru ovat ainoat reaktiot.

Eivät minua varsinaisesti jaksa kiinnostaa tällaiset runoilijoiden käsittämättömät älynväläykset. Sen sijaan jäin miettimään kommunikaation merkitystä.

Omassa parisuhteessani kommunikaatio toimii kuten Keskisarjankin perheessä. Emme me keskustele patriarkoista emmekä naisten asemasta. Me vain hoidamme hommat ilman sen kummempia eleitä. Ja kommunikoimme. Meillä kumpi tahansa käynnistää tiskikoneen, kun se on täynnä, mutta muun muassa remonteista ja sisustamisesta olemme paljon keskustelleet. Kommunikaatiomme on paljastanut, että puolisoni on parempi värien valinnassa. Minä taas hallitsen paremmin tilankäytön. Kommunikoimme ideoitamme kunnioittaen toistemme erityisosaamista, ja saamme aikaan varsin hyviä lopputuloksia.

Ei tällainen ole mikään ideologinen asia, eikä sorron väline tai mitä nyt kunnon ultrafeministi keksisikään. Emmekä me, puolisoni ja minä, ole konservatiiviörmyjä. Me vain elämme elämäämme, ja todelliset ongelmat ovat jossain ihan muualla kuin missä vauhkoontuneet feministit väittävät niiden olevan.

Kerroin puolisolleni myös mustarastaasta ja sen nimen mukamas miehisen hegemonian osoituksesta. Sitten nauroimme, minä toisen ja hän ensimmäisen kerran.

KOKOOMUS

Kokoomus on ottanut itselleen raskaan taakan. Puolue haluaa tylsistyttää meitä taloudellisilla tosiasioilla. Varsinainen ilonpilaaja, jonka jorinoita kuunnellessa ikävystyy vannoutuneinkin konservatiivipuolueen kannattaja.

Eikä puolue edes viitsi kunnolla vastata, kun sitä syytetään rikkaiden puolustamisesta. Ylimielistä touhua. Oikeistolaista köyhien kuritusta. Vai että yrittäjillä, noilla verenimijöillä, saisi olla leveämmät olot kuin palkansaajilla! Taitaa olla peräti keskimäärin 10 000 euroa vuodessa enemmän kuin palkansaajilla.

Kokoomus haluaa kertoa meille siitä epämiellyttävästä seikasta, että kansakunnan varallisuus syntyy myös pääomien kertymisestä ja niiden tuottavasta käytöstä. Tylsää. Ja mihin pääomia edes tarvitaan, kysyy valveutunut äänestäjä. Työstähän varallisuus syntyy!

Kuinka monen äänestäjän ajatuksissa on esimerkiksi sellainen kaukainen asia, että maailmalla on liikkeellä biljoona taalaa toisensa jälkeen, ja jos Suomeen sijoitettaisiin edes murto-osa, meillä riittäisi varoja kaikenlaiseen kivaan.  

Ja aina ne kokkarit jaksavat kertoa, että ihmiset tekevät mieluummin ja enemmän työtä, jos siitä saa enemmän palkkiota, tai jos työttömyyskorvaus ei niin hyvin kompensoi työn tekoa. Verojakin voisi vähentää, koska verojen tuottojouston optimikohta ei ole aina siellä missä veroaste on korkein. Äh, kuka tuota edes ymmärtää!

Tällaisia Kokoomus jorisee, ja jaksaa vieläkin jauhaa kansainvälisestä kilpailukyvystä. Mitä se sitten on, äänestäjä haukottelee. Ja Kokoomus sen kun paasaa edelleen. Vientikauppaa ei synny, jos muut myyvät parempaa tai halvemmin – tai ovat parempia myyntimiehiä. Miten niin? Liian kaukana minun arjestani tuokin asia. Haluan vain itselleni elannon, mistä se sitten tuleekaan.

Tähän värittömään ja ultra-asialliseen tarinaan yhdistetään puheenjohtaja Petteri Orpo, jossa ei ole kerta kaikkiaan mitään mediaseksikästä. Puhuu vain asiaa ja hymyilee söpösti. Ei ole aggressiivinen, ei ole säkenöivä. Edes Kokoomuksen kiintiönuorinainen Elina Valtonen ei säkenöi kuten eräiden muiden puolueiden kiintiönuoretnaiset. Ja onhan hän jo yli 40-vuotiaskin.

On ihme, että Kokoomus on ykkösenä kannatusmittauksissa. Olisikohan niin, että Suomessa on kuitenkin äänestäjiä, joiden mieleen on tarttunut puolueen kaukonäköisyys Nato-kysymyksessä ja sitten kuitenkin on niitäkin, jotka jaksavat haukotella talousasiat läpi.

Tai ehkä osa äänestäjistä ei haluakaan pelkkää poliittista teatteria ja täyttymättömiä lupauksia.

Kokoomuksen pitäisi terästää sanomaansa, luottaa äänestäjän käsityskykyyn ja luoda itsestään kuva rehellisenä, maan hyvää pitkällä tähtäimellä ajattelevana puolueena.

Vai eikö Kokoomus ole sellainen? Onko se sittenkin vain rikkaiden asianajaja?

 

SDP

Joskus aikoinaan SDP:stä käytettiin nimeä sosialistidemokraattinen puolue. Sosialismi väistyi, mutta nyt Sanna Marinin johdolla puolue on vasemmistolaisempi kuin pitkiin aikoihin.

SDP:n ongelma on, että puolueen kannatus ei johdu puheenjohtajan äärivasemmistolaisista haaveista, ei puolueen linjasta, ei ryhdikkäästä ammattiyhdistysliikkeestä eikä liudasta varteenotettavia kansanedustaja- ja ministerikandidaatteja.

Puolueella on vain näyttelijätär Sanna Marin. Hänen vahamaiseksi photoshop-filtteröity kuvansa yhdistyy tunnettuuteen ulkomailla, hieman mekaaniseen esiintymiskykyyn ja usein hyökkäävään käytökseen toisten puolueiden kollegoita kohtaan, jota hän annostelee itse sopivaksi katsomallaan tavalla – kuin näyttelijä.

Tämä ei ole sovitteleva, yhteistyöhakuinen demaripuolue. Tämä on Marinin laajan ihailijakaartin fan club, Sanna Marinin, joka vastoin yleistä käytäntöä torppasi yhden mahdollisen tulevien hallitusneuvotteluiden yhteistyöpuolueen, Perussuomalaiset, kaukalon laitaan.

Runttaava jääkiekko on kung-fun lisäksi urheilulaji, joka demaripääministeristämme tulee mieleen.

Äänestäjälle Marin-kultti on ongelma. Ihanaa ja pätevää Sannaa voi äänestää, mutta valitettavasti hänen takanaan on muitakin demareita. Ja kaikki eivät suinkaan ole mediaseksikkäitä ja tylyn puhevalmiita nuoria naisia ja ”kyllä nyt Suomi taas huomattiin” -ihastelua herättäviä teatterin ammattilaisia.

Äänestät demareita ja saat palautuspostissa ammattiyhdistysjehut, mm. Antti Rinteen. Hän ei ole Sanna Marin.

Kokoomuksen ja demarien talouspolitiikkaa kun analysoi rinnakkain, on hyvä pitää mielessä yksinkertainen oikeiston ja vasemmiston ero, joka määrittelee myös politiikan ratkaisut.

Vasemmiston, ja siis myös ihanan Sannan, perusdogmina on pitää rikkaita pohjattomana rahakaivona, josta voidaan ammentaa kuinka paljon tahansa varoja köyhempien ja vaivaisempien auttamiseksi.

Näin sitten kuulemma kansakunnan vauraus lisääntyy, taloudellisen tasa-arvon myötä.

Oikeistopuolue Kokoomus puolestaan vetoaa siihen, että rikkaiden mahdollisuuksista olla rikkaita (ja siis maksaa suuri enemmistö koko maan veroista) on pidettävä huolta, muuten rikkaudet kaikkoavat Suomesta eikä kukaan viitsi nähdä vaivaa ansaita sitä 10 000 euroa enemmän vuodessa. Kaivo ei ole pohjaton, sanoo Kokoomus.

Ja varallisuus kuulemma lisääntyy luomalla sitä lisää, ei siirtämällä varoja taskusta toiseen.

SDP ja muut vasemmistopuolueet ovat asiasta eri mieltä. Ja oikeassa ne ovat sikäli, että eihän köyhiltä voi mitään ottaa, heillä kun ei ole mitään. Vain rikkailta voi ottaa. Mutta olisi tietysti köyhille kiva, että rikkaat olisivat niin rikkaita, että heitä voi oikein kunnolla verottaa. Olisi kiva, jos pääomat pysyisivät Suomessa ja yrittäjät jaksaisivat riskeistä huolimatta yrittää, ja kaikki tämä tuottaisi niin paljon, että SDP-johtoinen hallitus voisi siirtää tuottoja niille, jotka eivät niitä itse pysty syystä tai toisesta luomaan.

Mutta SDP on eri mieltä kaivon tyhjenemisestä ja haluaa verottaa lisää, piittaamatta siitä tyhjeneekö kaivo vai ei.

Ja jos verotus ei riitä, lainataan lisää rahaa.

Ei ole kuin pari vuotta siitä, kun SDP ylettömän lainanoton selityksenä käytti vallitsevaa nollakorkoa. Eihän tästä mene korkojakaan. Näinköhän oli? Eikä lainoja tarvitse koskaan maksaa takaisin, sanoi SDP. Paitsi että tietysti niitä pitää uudelleenrahoittaa, koska kukin yksittäinen laina erääntyy, aivan kuin yksityishenkilönkin laina.

Ja jos Suomen luottoluokitus heikkenee, valtion uudelleen rahoitettujen lainojen korot menevät pilviin – tai käy kuten Kreikalle, homma romahtaa.

Jonnekin varsin taka-alalle jäivät myös taloustietäjien piipitykset siitä, että lainaa voi tosiaan ottaa paljon, mutta vain, jos se sijoitetaan tuottavasti, ei kuluihin eikä investointeihin, joiden tuotto on kaukana epämääräisessä tulevaisuudessa.

SDP lupaa kaikenlaista kivaa, mutta ei halua – ikävystyttävästi – muistuttaa siitä, että rahat pitää jollain tapaa ansaita.

Ja pääministeri kerää yhä irtopisteitä näyttävästi. Nyt hän on juuri sopivalla hetkellä käynyt Ukrainassa alistaen tuon maan hädän omaan poliittiseen peliinsä. Ja samalla hän on kertonut ukrainalaisille, kuinka Hornet-hävittäjien antamisesta Ukrainaan voisi keskustella. ”Mutta keskustelu on vasta aluillaan”, hän sanoo.

Hienoa, eikö totta, anteliasta ajattelua! Valitettavasti Tasavallan Presidentti joutui nopeasti kertomaan, ettei mitään keskustelua Suomessa ole aloitettu. Mutta varmaan taas muutama uusi äänestäjä liittyi fan clubiin.

Itseä korostava sooloilu ilman yhteispeliä voi tuoda joitakin ääniä. Yhteiskuntarauhaa se murentaa. Oli aikamoinen huti pääministeriltä puhua sitä sun tätä vieraan, sotaa käyvän, epätoivoisen maan pääkaupungissa – ilman että hän olisi edes jollain tasolla keskustellut asiasta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaavien henkilöiden kanssa.

SDP-parka. Puolueella on vain Sanna Marin, ja hän on välillä kuin norsu posliinikaupassa. Kokematon vai häikäilemätön?

Tässä YLE:n jutussa Irene Naakka -niminen nainen väittää, että naiset joutuvat kadulla väistämään miehiä enemmän kuin miehet naisia. Todistukseksi löytyy pari miestä jotka kävelivät häntä päin. Toimittajakin intoutui kokeilemaan. Ja tottahan toki Lahden Aleksanterinkadulla yksi vastaan tullut mies hipaisi toimittajan olkapäätä. Hui kauhistus tuota sortavaa sukupuolta, miehiä!

Ja tietenkin löytyi yksi tutkija, Hannele Harjunen, joka lateli näkemyksiään siitä, kuinka kadulla törmääminen johtuu ”sukupuolittuneista kasvatusmalleista” ja kuinka katutörmäily voidaan nähdä ”osana laajempaa keskustelua tasa-arvosta ja tilasta”.

Niinpä niin, tutkija yleistää hyvin keveästi yksittäistapauksia ja yksittäistä ilmiötä koko yhteiskunnan tasa-arvoistumisen tasolle. Alkeellinen metodinen virhe ammattitutkijalta, sanoisin. Tai toisin sanoen: höpö höpö.

Ainoan negatiivinen kommentin julkisuudessa tästä ”uutisesta” olen nähnyt Riikka Purran esittämänä. Tavallaan sääli, sillä sitä kautta uutisen esittämien väitteiden kritisointi saa helposti persuleiman.

Tosi asiassa omassa ja varmaan muidenkin kritiikissä on kyse vain terveen järjen käytöstä.

Vanha kunnon manspreading otettiin artikkelissa myös esille, eli tuo miesten anatomiasta johtuva ilmiö, jossa mies joutuu pitämään sääriä erossa toisistaan enemmän kuin naiset. Mutta siis sekin otettiin esille osana tasa-arvokeskustelua. Kas kun ei mansplainingiä otettu mukaan.

Mitään tekemistä manspreadingillä ei ollut itse jutun kanssa. Oli kuitenkin kiva mainita muitakin miesten konnuuksia.

Kirjoituksen voisi yksinkertaisesti teilata osaksi ultrafeministien käsittämätöntä propagandaa ja jargonia, jossa asiaan kuuluvat latteudet toistuvat ja jossa mitä tahansa ilmiöitä nähdään osana sukupuolten välistä taistelua.

Mutta katsotaan silti hieman analyyttisemmin ja yksityiskohtaisemmin.

Ei neiti Naakka, ei tutkija eikä toimittaja edes yritä tuoda esille mitään johdonmukaista tutkimusaineistoa, joka osoittaisi, että väitteessä on perää, eikä edes hypoteesinä mieti, voisiko törmäämiseen olla muitakin syitä kuin naisten sortaminen.

Joku viisas sanoi, taisi olla tutkija ja professori hänkin: ”On kiusallista nähdä, kuinka kaikki yhteiskunnalliset ilmiöt heijastetaan yhden ajatusmallin kautta”. Valitettavasti en muista lausujan nimeä.

Nytkin haluttiin tutkia sinänsä kiusallista ja mielenkiintoista sosiaalista ilmiötä, mutta monotonisen ikävystyttävästi naisnäkökulmasta (lue: ultrafeminismin näkökulmasta).

Jos muutama mies kävelee naisia päin, syitä voi olla monia. Tässä yksi tärkeä:

Jokainen Suomen ulkopuolella asunut tietää, että suomalainen katukulttuuri on nimenomaan tilan antamisen suhteen aivan toista kuin monissa muissa maissa. Suomalainen kävelee huomattavan usein päin, sukupuolesta riippumatta. Ei ehkä osata väistää, sillä ollaan vielä sen verran metsäläisiä, ettei urbaani sivistys ole selkärangassa. Tokion kadulla kävellessäni kiinnitin huomiota, kuinka ihmismäärät olivat yli kymmenkertaisia verrattuna Helsinkiin, mutta jokainen osasi väistää vastaantulijoita. Törmäykseen johtavia erehdyksiä ei sattunut seuratessani tilannetta juna-asemalla, jonka läpi kulkee päivittäin miljoona matkustajaa isoina hyökyaaltoina.

Ja väistää osasivat niin miehet kuin naisetkin.

Ehkä suomalainen taipumus seistä kaukana toisesta joka tilanteesta on saman ilmiön kääntöpuoli: rauhanomainen lähellä oleminen ei ole osaamisemme ydinaluetta.

Jotain supisuomalaista on neiti Naakan jurnuttavassa nyrkit-pystyssä-asenteessa. En väistä, en väistä, en perkele soikoon väistä! Tätäkin asennetta olisi mielenkiintoista tutkia nimenomaan siltä kannalta, kuinka suomalaiseen kulttuuriin kuuluu toisten ihmisten kohtaaminen vihamielisesti ja pitäen tärkeämpänä omia oikeuksia kuin sovittelevaa asennetta – eli urbaanin sivistynyttä toimintaa.

Muilla mailla asunut tietää senkin, että monessa paikassa vastaantulijalle hymyillään ja monissa tilanteissa jopa tervehditään – ystävällisesti, törmäämättä.

Olen siis törmännyt niin miehiin kuin naisiin. Olen joskus oikein tehnyt testejä. Olen seisonut paikallani, jotta ohittamiseni olisi helppoa. Ei auta, lopulta joku kävelee päin. Mietin: käveleekö hän myös seuraavaa liikennemerkkiä päin?

Jos aihetta haluaa tutkia, olisi syytä tutkia myös, miksi suomalainen nainen tai mies ei kovin helposti pyydä anteeksi törmätessään. Perkele ja vittu kuuluu yhtä usein kuin anteeksi. Ja suomeksihan sana anteeksi on ohhoh.

Artikkeli myös kauhistelee poikien taipumusta ottaa leikkiessä tilaa enemmän kuin tytöt – tämäkin on muka jokin patriarkaattisen ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan ilmentymä.

Kas kummaa.

Tietenkin nämä ultrafeministit kuvittelevat ahtaassa mielessään, että pojat ja tytöt ovat keskenään samanlaisia. Me tavikset, jotka vain seuraamme elämää emmekä toteuta joka käänteessä ideologian vaatimuksia, tiedämme kuitenkin, että pojat ovat leikeissään erilaisia kuin tytöt - keskimäärin. Apinamainen liikunnallisuus on osa pojan elämää enemmän kuin tytön – toistettakoon, että keskimäärin. Tilaakin tarvitaan sitten kalliohyppelyihin ja liaaniheilumisiin enemmän.

Sukupuolittunut kasvatus? Epäilen, ettei yksikään vanhempi pyri kasvattamaan pojastaan ison reviirin omaavaa puoliapinaa samaan aikaan kun tytöistä kasvatetaan koulussa menestyviä ja koulukuriin sopeutuvia malli-ihmisiä. Ei tietenkään. Vanhemmat haluavat hyvää niin pojilleen kuin tyttärilleen; ja siihen kuuluu varmasti koulun läpikäyminen jonkinlaisella kunnialla.

Tämän kaltaiset jutut verorahoilla kustannetussa YLE:ssä pitäisi kieltää. Ne ovat täyttä hömppää. Propagandaa. Alkeellista manipulaatioyritystä.

Naurettavaa mutta samalla vakavaa, sillä joku ottaa tällaiset jutut ja niiden miesvihan tosissaan.

Ja sitten konfrontaatio miesten ja naisten välillä lisääntyy. Vaikka oikeasti miehen ja naisen pitäisi rakastaa toistaan ja elää sopusoinnussa.

--

Blogiani säännöllisesti lukevat tietävät, että on tiettyjä varoitussignaaleja, jotka saavat minut hereille ja tutkimaan tarkemmin mistä on kyse. Signaalit kertovat usein perimmäisen totuuden: taas ovat itseään edistykselliseksi kutsuvat voimat muuttamassa – tai kuten he itse sanovat, ”parantamassa” – maailmaa.

Tällä kertaa heräsin sanaan segregaatio. Sana on peräisin latinasta, jossa se kirjaimellisesti tarkoitti laumasta erottamista.

Nykyään sanaa käytetään lähinnä yhteiskuntaopillisena terminä, erityisesti joko sosiaalisen tai etnisen eriytymisen yhteydessä jollain maantieteellisellä alueella. Huonommin ansaitsevat eriytyvät omiin kaupunginosiinsa, jotka pahimmillaan ovat todellisia slummeja, rikkaat taas omiinsa.

Chinatowneja ja muita etnisten ryhmien asuinseutuja on lukuisissa suurkaupungeissa, eivätkä ne aina ole suinkaan sosiaalisesti yhdenmukaisia vaan perustuvat toisenlaiseen eriytymiseen – usein vapaaehtoiseen. Useimmat ihmiset haluavat seuraa, joka  ymmärtää samaa kieltä ja samanlaisia kulttuurikonventioita kuin he itse. Ihmiset etsivät tuttuja ja turvallisia yhteisöjä voidakseen olla aidosti yhteisöllisiä.

Sosiaalinen segregaatio ei ole pohjimmiltaan olleenkaan samankaltainen ilmiö kuin etninen eriytyminen.

Nyt segregaatio pulpahti julkiseen keskusteluun, kun poliittisesti nimitetyssä kasvatus- ja koulutuslautakunnassa käsiteltiin uudistusta, joka tähtää siihen, että Helsingissä kouluissa ei enää järjestettäisi painotettua opetusta luokkamuotoisena. Ongelma on kuulemma segregaatio: varakkaampien eli ”hyväosaisten” perheiden lapset ovat useammin näillä erityisluokilla, jotka painottavat monia eri alueita, mm. matematiikkaa, urheilua ja taideaineita.

Köyhät ja maahanmuuttajat jäävät paitsi näitä segregoituneita yhteisöjä, sanotaan.

Monet lapset (tai heidän vanhempansa) toivovat pääsyä painotetun opetuksen luokalle. Kyse on samanhenkisten segregaatiosta, ei sosiaalisesta eriytymisestä, vaikka näin väitettäisiin. Jokainen urheilujengissä, kuorossa tai muussa harrastusyhteisössä mukana ollut tietää, kuinka mukavaa on olla omankaltaisten, samoista asioista kiinnostuneiden seurassa. Ilmiö ei ole tuntematon hyvinvoivilla työpaikoillakaan, joissa ”segregoidutaan” mukavaan kollegaporukkaan.

Kyse ei ole siitä, että esimerkiksi somalilasta ei haluttaisi mukaan Beethovenin ja Mozartin tai lätkäpelin ihmemaailmaan. Päinvastoin, hän tulisi osaksi porukkaa yhteisen mielenkiinnon kohteen kautta. Kun soittaa jonkun vieressä orkesterissa viulua, rodut, kielitaidon puutteet, varallisuus ynnä muut unohtavat. Olemme molemmat viulisteja!

Tosiasiassa kyse on oudosta ylireagoinnista, jossa halutaan varmistaa, ettei saa olla asioita, joissa syystä tai toisesta eivät kaikki ole mukana. Eikä ennen kaikkea, jos voidaan tulkita että nämä asiat ovat perinteisen suomalaisen porvariston omaa aluetta. Pelätään, että ”eliitti” ja ”rikkaat” saavat jotain, mihin muilla ei ole mahdollisuuksia.

Tavoitteena segregaatiosta elämöivillä on pohjimmiltaan yhteiskunta, jossa kaikki elävät samanlaista elämää toiveista, taipumuksista, lahjoista, ahkeruudesta tai kyvyistä riippumatta.

Luokkasota nostaa päätään. Ja aitoon luokkasotahenkeen ensin katsotaan, että jokin on eliitin puuhastelua (kuten pianon pimputtelu), ja sitten halutaan lopettaa moinen. Eikä suinkaan haluta pyrkiä yhteiskuntaan, jossa annettaisiin mahdollisuus tasapuolisesti  kaikille päästä mukaan.

Tämähän on perinteinen oikeiston ja vasemmiston tasa-arvomääritelmän ero. Oikeisto puhuu mahdollisuuksien tasa-arvosta, vasemmisto haluaa, että kellään ei ole paremmin kuin toisella.

Samalla tavalla on yhteiskunnan ”parantajia”, jotka pyrkivät poistamaan kaikki etuoikeudeksi katsotut elämänmuodot joko verotuksen kautta tai muilla tavoin.

Moni vanhempi katsoo juuri tällä hetkellä, että hänen omien kullannuppujensa yhteisön lakkauttaminen ei edistä mitään tässä maailmassa vaan on ainoastaan taantumusta. Ei ole ihme, että vanhemmat tuohtuvat ja uhkailevat jopa asuinpaikan vaihdoksella. 

Tasa-arvo ei voi olla parempaa elämää lapsilleen toivovien vanhempien pyrkimysten leikkaamista giljotiinilla kuin kyse olisi rikollisista.

---

Asia johon minun pitäisi palata myöhemmin tarkemmin on ajatus ”eliitistä”. Ne jotka metsästävät eliittiin kuulumattomien ääniä muistavat aina ruikuttaa siitä, kuinka eliitti on paha.  Oletko, hyvä lukija, kuullut yhteiskunnasta, jossa ei olisi jonkinlaista eliittiä? Jos hankkiudumme eroon yhdestä eliitistä, tilalle tulee aina jokin uusi – eikä välttämättä parempi kuin aiempi. Mutta tästä siis joskus myöhemmin.

Koululaitoksen sekamelskasta riittää myös kirjoittamista. Palaan varmaan siihenkin aiheeseen.

Aiheita kirjoittamiseen pulpahtaa mieleeni yhtä tiuhaan kuin kökköjä uudissanoja konsulttien puheisiin. Olen siksi ottanut käyttöön muistiinpanovälineen, jonne merkitsen kirjoitusideoita. Ongelmaksi jää vain, etten kaikesta ehdi kirjoittaa.

Toinenkin ongelma minulla on: joku sanoi, että voisin näin twitter- ja tiktok-aikana kirjoittaa lyhyemmin. Tästä olen eri mieltä, mutta jos lukija haluavat pätkää, niin ehkä yritän välillä tiivistää. Kommentteihin voit kertoa oman mielipiteesi. Mielestäni maailmasta puuttuu kuitenkin pitempää lukemista enemmän kuin lyhyttä. Haluan tarjota lukijoille sitä mitä ei ole, en sitä mitä jo on.

Tässä nyt sillisalaatti kolmesta aiheesta. Kolme kertaa lyhyempänä kustakin kuin yleensä kirjoitan.

---

NAISEN PUUTTEESSA OLEVISTA MIEHISTÄ

Väitöskirjatutkija Joona Räsänen kirjoitti Helsingin Sanomiin seksuaalisesta yksinäisyydestä. Tilastot olivat varmaan Räsäsen kirjoittaman mukaisia, eli monet nuoret miehet elävät puutteessa; naista ei löydy toiveista ja haluista huolimatta.

Hän meni kuitenkin sohaisemaan ampiaispesään kirjoittaessaan, että ”nuorten miesten katkeruus ja naisviha rehottavat […] siellä, missä kilpailu naisista on kovaa […]”.

Tästähän tietenkin huuto alkoi, ja taas olivat asialla intellektuellia teeskentelevät naiset, jotka käyttävät ideologista terminologiaa pönkittääkseen kuvitelmaa älyllisyydestään.

Outona mutta hienolta kuulostavana terminä oli tällä kertaa ”incelit”, joita puutteessa olevat miehet kuulemma ovat. Upea ja käsittämätön sana terminologiaan vihkiytymättömälle. Itse olen heti varuillani, kun asioita ”tieteistetään” höhlillä ja inkomprehensiibeleillä sanavalinnoilla.

Muun muassa sukupuolentutkija Martta Ojala oli sitä mieltä, että naisiin kohdistuva väkivalta ei johdu seksin puutteesta vaan naisvihasta. Hän on tietenkin oikeassa. Väkivalta edellyttää vihaa. Hän ei kuitenkaan ottanut huomioon, että näin Räsänen juuri kirjoitti. Miesten joukosta pulpahtaa esiin aggressiivisia ääritapauksia - näissä väkivalta johtuu naisvihasta, ja naisviha taas pohjimmiltaan torjutuksi tulemisesta.

Todellisuus on yksinkertainen. Suurin osa torjutuista, selibaatissa elävistä miehistä elää siivosti eikä tule naisvihaajaksi vaan enintään katkeraksi, vetäytyneeksi. Suurissa otoksissa ihmisiä on kuitenkin aina ääritapauksia. Heitä kutsutaan usein rikollisiksi. Niin myös, jos torjutuksi tuleminen johtaa vihaan ja viha vielä väkivaltaan.

Näin on kaikkialla yhteiskunnassa. On aina poikkeavia vähemmistöjä. Enemmistöä ei voi heidän takiansa arvioida tai leimata. Miehet ovat OK, myös katkeroituneet puutteessa elävät. Mutta, kuten Räsänen meitä valisti, jotkut miehet reagoivat vinoutuneesti puutteeseensa.

---

NATO-KANNATUKSESTA

Kaduille on ilmestynyt valkoisiin vaatteisiin ja huppuihin pukeutuneita NATO-vastaisia mielenosoittajia. Kaikki eivät ole Naton kannattajia vieläkään.

Kuitenkin Iltasanomien tutkimuksen mukaan Natoon liittymisen kannattajia on 82 prosenttia ja vastustajia vain 8 prosenttia. Jopa Vasemmistoliiton kannattajista on enemmistö (62 %) Nato-myönteisiä.

Erääseen asiaan yllä linkattu artikkeli ei kiinnitä huomiota. On puolueita, joiden kannattajien keskuudessa Nato oli vuosikymmenet mörkö, johon ei saanut tikullakaan koskea, kunnes sokeimmankin silmät vasta viime vuonna avautuivat.

Jotkut eivät ole vieläkään reagoineet. Siksi Vasemmistoliitossakin on vielä 18 prosenttia Naton vastustajia. Venäjä on heille yhä Neuvostoliitto, ja Neuvostoliitto taas on ikihyvä onnela. Kaikilta eivät silmät aukea koskaan. Varmaan psykologinen este: jos he näkisivät totuuden, koko heidän menneisyytensä ihanteineen romahtaisi. Kuka sellaisen kanssa voisi elää?

Vaalit lähestyvät. On hyvä huomata, että on ehdokkaita ja puolueita, joissa silmät ovat olleet auki jo pitkään. Jos haluat ehdokkaan, jonka viisaus ei tule ilmi vasta kun asioita rautalangasta väännetään, löydät kyllä sellaisen.

Ei kannata unohtaa, että pääministerimmekin vielä vuosi sitten toitotti, ettei hänen pääministerikaudellaan Natoon mennä. Kuinka monta asiaa häneltä jää tällä hetkellä näkemättä?

Nato ei ole poikkeus silmien kiinni pitämisen suhteen. Saman tyyppinen suunnanmuutos isoissa asioissa on esimerkiksi se, kun Vihreiden silmät vihdoin avautuivat, ja ydinvoima ei ollutkaan puolueelle enää sama peikko kuin se vielä muutama vuosi sitten oli. Vihdoin he tajusivat sen, mikä oli terveellä järjellä pitkään nähtävissä: tarvitaan energiavarmistusta niille päiville, jolloin ei tuule. Ydinvoima vai hiilivoimala? Ja silmät avautuivat.

Takinkääntämiseksikin sitä kutsutaan. Ja äänestäjien kosiskeluksi. Itse olen sitä mieltä, että ideologia tai ehdollistuminen johonkin ajatusmalliin tai vertaisryhmäpaine aiheuttavat näitä kummallisia sokeita pisteitä.

Todellisuus on yksinkertainen. Olet sitten kiinnostunut turvallisuudestamme tai energiapolitiikasta, kannattaa muistaa, että jotkut ovat olleet jo pitkään kaukonäköisiä ja pragmaattisia politiikan harjoittajia. Toiset sitten taas eivät ole.

---

KORAANIN JA RAAMATUN POLTTAMINEN

Koraanin polttaminen mielenosoituksessa Ruotsissa aiheutti epämiellyttävän kiistan Ruotsin ja Turkin välille. Suomessa Uusi Suomi on kartoittanut eduskuntapuolueiden kantaa uskonnollisten kirjojen polttamiseen.

Kyselyssä selvisi, että enemmistö puolueiden eduskuntaryhmien puheenjohtajista ilmoitti puolueen kantana, että pyhien kirjojen polttaminen on syytä pitää kriminalisoituna. Eri mieltä olivat vain Perussuomalaiset ja Vihreät.

Nämä kaksi polttajapuoluetta luovat mielipiteensä varsin eri pohjalta. Eikä ihme, nehän ovat tyystin erilaisia.

Persut ovat lähellä koti-uskonto-isänmaa -arvoja. Ilmeisesti heidän islamvastaisuutensa kuitenkin ohjaa sallimaan Koraanin polttamisen. Vastausta ei artikkelissa löydy sille, saako persujen mielestä tosiaan myös Raamatun polttaa.  

Vihreät taas ovat enimmäkseen ateisteja. Vihreillä on taipumus olla ymmärtämättä muita kuin omia uskonnollisvivahteisia ajatuksiaan; kaikkien muiden aatteet ovat lähinnä pilkan kohde. Uskonto ei heidän mielestään tarvitse lain suojaa; Vihreiden ideologiset ajatukset sen sijaan tarvitsevat.

odellisuus on yksinkertainen. Näin kaksi suvaitsematonta ääripäätä kohtaavat toisensa aivan eri lähtökohdista. Taustalla on tietenkin vanha sanonta: ”Ei kukaan kuollutta koiraa potki”. Uskonto – on kyseessä sitten islam tai kristinusko – on yhä vaarallinen vastustaja, joka täytyy yrittää nitistää. Muutenhan omat usein uskonnollistyyppisen mystiset ja ideologiset aatteet voivat jäädä jalkoihin!