Haluaisin välttää kirjoittamista pääministeristämme, sillä häntä ovat tiedotusvälineet jo pullollaan, osin maailmanlaajuisesti.

Hän onnistuu kuitenkin osumaan yhteen herkkään kohtaan sisälläni kulovalkeana levinneellä sanaparillaan, jonka hän lausahti Australian ja Uuden Seelannin matkallaan.

Brutally honest.

Brutaalin rehellinen.

Rehellisyys on usein raakaa, ja pieni valhe tuntuu siksi välillä paremmalta ratkaisulta. Näin on usein, eikä politiikassa vähiten.

Ministeri Marinin rehellisyys vaikutti piristävältä ja oikeasuuntaiselta, ja ehkä ennen kaikkea sana brutaali jonka hän liitti sanomaansa. ”Minä en kaihda vaikeitakaan mielipiteitä, enkä varmaan siis vaikeita tekojakaan”, hän tuntuu sanovan. Kaikki pisteet rouvalle.

Ajatukseni kuitenkin liikkuvat eteenpäin, laajempaan kontekstiin. Pohdin Sanna Marinin niin rehellisesti julki tuoman asian sisältöä ja taustaa. Siteeraan BBC:n raporttia: ”I must be brutally honest with you. Europe isn’t strong enough now. We would be in trouble without the United States”. Eli lyhyenä suomennoksena: Eurooppa ei pärjää ilman jenkkilää. Kyse oli siis Ukrainan sodasta.

Pari asiaa kiinnittää huomiota.

Ensinnäkin, Marin ei sanonut mitään uutta. Jokainen vähän tilastoja tutkinut kommentaattori olisi voinut kertoa saman asian katsottuaan taloudellisen ja aseavun määriä. EU:n finanssiapu on ollut tärkeää, mutta sodat voitetaan aseilla, ja niiden lahjoittamisessa Yhdysvallat on – kuten siis kaikki tiedämme -  täysin vertaansa vailla.

Toiseksi, pääministerin lausahdus peitti taakseen toisen asian: eurooppalaisten valtioiden halukkuuden/ haluttomuuden tukea Ukrainan aseistautumista. Erityisesti katse kääntyy Saksaan. Vaatii ehkä vähän enemmän ponnistelua huomata saksalaisten haluttomuus auttaa ukrainalaisia – tärkeämmäksi tuntuu usein jäävän omasta energiavarmuudesta huolehtiminen.

Vähänkin valistuneemmalle nykymaailman seuraajalle Marinin lausahduksen tärkein sisältö oli juuri tuo oman brutaalin rehellisyyden korostaminen. Sanallinen selfie, niin sanoakseni. Ei asiasisältö.

En silti soimaa Marinia tästä, enkä naura hänen lausumansa heppoisuudelle. Todellisuuden analysointi on vaikeaa, ja usein saa lukea itsestään selviä lausuntoja. Tarkemmin sanoen lausuntoja, jotka nyt tuntuvat itsestään selviltä, mutta joita kukaan ei aiemmin osannut sanoa.

Miksi ihmeessä näin on?

Jo toisen maailmansodan päättymisen ja kylmän sodan alkamisen jälkeen oli selvää, että maailmassa oli kaksi sotilaallista supervaltaa, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Länsi-Euroopan valtiot muodostivat taloudellisen suurvaltakeskittymän, joka Euroopan yhdentyessä ja muuttuessa Euroopan unioniksi muodostui entistä selkeämmin yhdeksi suurvallaksi. Kiina tuli mukaan suurvaltakandidaatiksi myöhemmin, ja Neuvostoliiton purkauduttua Venäjä jäi jälkeen – ennen Kiinan nousua elettiin aikaa, jolloin vain Yhdysvallat oli suurvalta.

Eurooppalaisten johtajien näkemyksettömyys (vai oikeasuuntaisen toiminnan puute?) edellä mainittujen maiden suhteen on ollut käsittämätöntä. Vaikka suurvalta Neuvostoliittoa ei enää ollut, Venäjän asevoimat ovat olleet Neuvostoliiton purkautumisen jälkeenkin pelottavat. Jokin todennäköisyys on ollut – ja kasvanut – sille, että Venäjä on aggressiivinen myös Eurooppaan päin. Yhdysvallat on ollut Naton kautta liittolainen, mutta – kuten hyvin on tiedetty – Euroopan suheen lähes itseriittoinen maa, joten Eurooppa edes kauppakumppanina ei ole ollut niin merkittävä kuin Yhdysvallat Euroopalle. Sotilaallisesta merkityksestä puhumattakaan.  

Miksi siis Eurooppa ei ole hoitanut omaa puolustustaan kuntoon? Onko vain puuttunut riittävästi vakuuttavia ääniä, jotka olisivat olleet brutaalin rehellisiä? Vai eikö ole löytänyt riittävän monia tilanteen tajuajia? Vai onko vain pantu pää pensaaseen ja toivottu parasta?

Kauppasuhteiden aiheuttama riippuvuussuhde oli toki Venäjään päin tärkeä, mutta Venäjän ainoa tärkeä vientituote, energia, on sekin ollut tiedossa pitkään. Laskemalla yhteen 1+1, eli Venäjän sotilaallinen arvaamattomuus + Venäjän energian merkitys läntisessä Euroopassa, olisi vuosia sitten voinut huomata, että riski tämänhetkiseen tilanteeseen on ollut olemassa. Muistan itsekin käyneeni näistä seikoista keskusteluja jo kauan sitten.

Johtavatko meitä epästrategiset, näkemyksettömät jästipäät, vai onko kyse uskalluksen puutteesta?

Vai johtuuko tunarointi kolmannesta asiasta? Olen taipuvainen epäilemään, että viisaampienkin päässä menevät usein toiveet ja tosiasiat sekaisin, ja se johtaa parhaimmistoammekin harhaan.

Muistan ajan, jolloin Perussuomalaiset tekivät ison jytkynsä. Kävin tuolloin dialogia varsin tietäväisen, älykkään ja nimenomaan yhteiskunnallisiin asioihin keskittyneen, yleisesti tunnetun ajattelijan kanssa. Hän ei halunnut uskoa väitettäni siitä, että yksi vaihtoehtoskenaario Suomen kehittymiselle olisi persuajattelun leviäminen yleiseksi trendiksi ja poispäin siitä sosiaalidemokraattisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, johon olimme tottuneet jo vuosikymmenien ajan.

Tuttavani kommentti sai minut haukkomaan henkeäni. Hän sanoi: Ei niin voi käydä, sillä progressiivinen, liberaali malli on jo voittanut.

Niinkö? Hänkin oli lukenut historiansa ja nähnyt, ettei historia pysähdy vaan välillä kierrättää vanhoja ajatuksia ja välillä tuo pinnalle uusia, usein tekniseen ja luonnontieteelliseen kehitykseen pohjautuvia malleja. Mutta ymmärsin jatkokeskustelustamme, että tosiasiassa hän ei tuonut esille todellisuuden analysointia; hän puhui omista toiveistaan ja omasta ideologiastaan. Hän oli sokea maailman monimuotoisuudelle ja arvaamattomuudelle. Eivätkä todennäköisyydet tai skenaarioiden laatiminen häntä kiinnostaneet. Hän oli sitoutunut tiettyyn ajattelumalliin, jota hänen ympärillään olevat samoinajattelijat tukivat. Seurauksena oli sokeus.

Ei maailmansodan jälkeen kehittynyt länsieurooppalainen mallikaan ”voittanut”. Se voi yhä tuhoutua, nopeastikin. Tällä hetkellä voimme laatia skenaarioita ja havaita, että on jokin todennäköisyys Kiina-johtoiselle maailmalle, tai maailmalle, jossa EU, Kiina ja Yhdysvallat ovat tasavahvoja pelureita, tai sille, että Eurooppa jää yksin ja venäläinen malli jyrää meidät alleen – kunnes taas toiset tuulet puhaltavat.

Erityisesti tällaisina maailman murroshetkinä, joita elämme juuri nyt, tarvitaan ihmisiä jotka ovat brutaalin rehellisiä, mutta jotka osaavat myös nähdä oman pienen horisonttinsa taakse ja pohtia kiihkottomasti eri skenaarioita ideologialle omistautuneiden vastustajien sokeudesta huolimatta. Vain tällaisella tosiasiapohjaisella ja avoimella yhteiskunnan tarkastelulla ja siihen pohjautuvalla kehittämisellä voidaan saavuttaa tuloksia nykyisessä, globaalisti verkottuneessa maailmassa.

Kiitos siis pääministeri Sanna Marinille suoraviivaisesta puheenvuorosta. Toivottavasti se herätti monta ihmistä.