Toimittaja Jussi Lehmusvesi vertaa tämän aamun Helsingin Sanomissa 80-luvulla menestynyttä hupisarjaa Pulmuset ja uutta 2020-luvun sarjaa Schitt’s Creek. Hän arvioi sarjoja tavalla, joka on juuri tällä hetkellä muodikasta, ainakin lehdistön sopulilauman keskuudessa – mutta ei ole aina näin ollut, eikä näin ole aina oleva.

Hän mainitsee Pulmusia analysoidessaan, että 80-luvulla ”lannistuneen kenkämyyjän lakoninen kommentointi oli ihastuttavan epäkorrektia”, mutta että ”nyt vanhoja kulttuurituotteita katsellaan uudesta näkökulmasta: Frendit on jo todettu lähes katsomiskelvottomaksi, Sinkkuelämää-sarjaa epäillään sellaiseksi.”

-- Tähän väliin heti pikakommentti: ei voi sanoa, että ”nyt kulttuurituotteita katsellaan”; pitäisi sanoa: ”nyt minä katselen…”---

Lehmusveden mukaan ”Bundyt vihaavat toisiaan. Vanhempien avioliitto on aidosti toksinen”. Hän toteaa, että ”sarjan hauskuus perustuu vahvasti vihapuheeseen.”

Kirjoittaja tarkentaa: ”Pulmusten huumoria saadaan, kun blondivitsikirja, naisen logiikkaa -sketsit ja Benny Hill Show työnnetään samaan kulhoon ja ravistetaan voimakkaasti.”

Lopulta hän pääsee ennalta arvaamiini päätelmiin: ”sarja onkin opettanut miljoonille pojille ympäri maailmaa, että naisia kuuluu kohdella heidän ulkonäkönsä mukaisesti. Ja yleensä huonosti. Tytöille se taas opetti, että mies on surkea otus, joka makaa sohvalla ja haisee. ”

 

Opettanut. Vai oliko sittenkin kyse viihteestä eikä opetusvideosta?

Totiset ryppyotsat haluavat nyt – kuten aina ennenkin – muuttaa maailman oman, juuri tällä hetkellä moderniksi katsotun (eli toisin sanoen muodikkaan) ajatusmaailmansa mukaiseksi. Ja muodillahan on aina seuraajia, joten moni yhtyy totisten julistajien matkaan. Mikäpä siinä, maailmaan mahtuu erilaisia ideologioita ja oppisuuntia, ja tosikot ovat aina tosikkoja, eli ihmisiä jotka eivät näe mitään huumorintajun lieventämänä kevyesti eivätkä laajemmasta perspektiivistä. Heitä kutsutaan äärimuodoissaan fanaatikoiksi.

Ja he kuvittelevat, että me opimme tv-sarjoista ja seuraamme viihdettä oppiaksemme. Ei, me saamme oppimme ihan muualta, ja osaamme kyllä heijastaa katsomaamme viihdettä reaalimaailmaan, josta muodostamme käsityksemme todellisessa elämässä, emme töllöttäessämme televisiota.

Lehmusvesi ja monet muut ajattelevat kuitenkin, että kaikki viihde ja taide ovat opetustilanteita (tai saanko sanoa propagadatilaisuuksia). Hän kavaltaa oman ajatusmaailmansa kirjoittaessaan tästä. On paha, jos hänen kanssaan eri mieltä olevat opettavat kansaa, tuota ymmärtämätöntä. Sen sijaan hän ja hänen kaltaisensa haluavat ITSE opettaa tyhmän kansan ITSENSÄ päättämille ja omaksumille tavoille.

Vaaralliseksi asia muuttuu, jos olemassa olevaa maailmaa pitää muuttaa milloin minkin ryhmän yksisilmäisten toiveiden mukaiseksi. Ja vielä pahemmaksi asia muuttuu, jos kaikki mitä maailmassa tapahtuu, halutaan alisteiseksi näiden ideologisten päämäärien saavuttamiselle. Ja ehkä kaikkein pahimmassa jamassa ollaan, kun historiaa aletaan muuttaa, kuten kiellettäessä vanhoja elokuvia tai kirjoja.

Taide ja viihde ovat aikansa lapsia. Pulmusten teilaaminen ”epäkorrektiksi” ja sitä myötä – jos totisia agitaattoreita kuunnellaan - kiellettyjen tai kuoliaaksi vaiettujen listalle on yksi jatkuvassa vastaavien teilausten virrassa. Ja joka ajassa luomistoiminta on erilaista – kuten tietenkin koko yhteiskuntakin.

Disney, maailman suurin viihdettä tuotava organisaatio, pelkää hyperaktiivisten ”aktivistien” tuomiota ja lisää varoituksen Muppetien vanhoihin jaksoihin ”ihmisten ja kulttuurien negatiivisesta kohtelusta”. Samainen yhtiö on lisännyt myös 1950-luvun Aku Ankka -lehden alkuun vastaavan varoituksen, sillä Aku Ankkojen kuuluisin piirtäjä Carl Barks suunnitteli 1950-luvulla tarinoita, jotka – oli suunniteltu 1950-luvulla.

Vladimir Nabokovin mestarillinen romaani Lolita on ihme ja kumma välttänyt sensuurin, vaikka se käsittelee keski-ikäisen miehen intohimoista suhdetta 12-vuotiaaseen tyttöön. Toki romaani esittää miehen naurettavassa ja negatiivisessa valossa, ja hän saa rangaistuksensa. Mutta kiihkeimmät fanaatikot eivät tuollaisesta piittaa: oleellista on vain, että tietyistä asioista kuuluu vaieta.

Esimerkkejä löytyy nykyään paljon, pelkästään liikkuvan kuvan alaltakin. Oleellista on, että niiden määrä kasvaa ja maailmankuvamme köyhtyy.

Näiden todellisuuden ja menneisyyden vääristelijöiden mielestä ei riitä, että tällä hetkellä heidän mielestään epäkorrektit teokset pitäisi haudata roskakoriin. He menevät askelen edemmäksi: jos nyt tehdään elokuva, siinä pitäisi olla sankari milloin mistäkin ”alistetusta” ryhmästä, kunhan ei ole ”etuoikeutettu” valkoinen mies. Entä jos joku haluaa tehdä elokuvan valkoisen keski-ikäisten miesten maailmasta?  En tiedä, vaadittaisiinko sellaisen kuvausprojektin hyllyttämistä jo aiheensa takia.

Suomessa, Taideteollisen korkeakoulun eräässä projektissa, eräs näytelmä herätti opiskelijoiden koekatseluissa pöyristynyttä kauhistusta. Näytelmä käsitteli pornoa, ja pornossahan nainen on usein alistetussa (tai alistuneessa) asemassa. Epäkorrektia! Ei saa esittää! Ei vaikka näytelmä tähtäisi kyseenalaistamaan pornon naisvihaa uhkuvan ja klisheisen asetelman.

Art pour art, taidetta taiteen vuoksi. Ovatko taide ja viihde ihmisten ilahduttamiseksi, viihdyttämiseksi tai jopa jalostamiseksi tehty esteettinen tai tarinallinen kokemus? Vai ovatko ne poliittisen propagandan väline, jonka tehtävä on muuttaa maailmaa sellaiseksi kuin joku jossain päättää, vaikka olisimme hänen kanssaan eri mieltä?

Propagandaan päin kallellaan ovat monet poliittiset liikkeet, tai vaikkapa yllä mainittu TAIK. Tai Neuvostoliiton aikaiset johtajat, natsit, kommunistit, diktaattorit, häikäilemättömät vallan tavoittelijat. Ja siihen ovat alistuneet jopa megakorporaatiot pelätessään näitä vihaisia ja äänekkäitä tosikkoja.

Minä olen eri mieltä. Onneksi en ole yksin.

Taide ja viihde saavat ja niiden pitää heijastaa ja kuvata, tarkasti ja objektiivisesti tai tekijänsä subjektiivisen kokemuksen kautta, todellista maailmaa, joka on välillä ruma, rikollinen – jopa niin ruma, että jotkut siinä todellisuudessa polttavat savukkeita ja kaikki poliisipäälliköt eivät ole mustia tai naisia. Ja on meillä oikeus nauttia hyvästä tarinasta tai esteettisistä elämyksistä ilman kaiken kattavaa poliittista ohjelmaa, eikö totta?

74D4A799-2CE7-4A54-9012-5E06BB4C2729.jpg