Kirjoitin edellisessä blogissani sanoille annetuista – tai varastetuista – merkityksistä. Jatkan aiheesta, sillä erääseen sanaan olen törmännyt monta kertaa viime päivinä lukiessani eri tekstejä.

 

        Konservatiivinen

 

Sana konservatiivinen tai konservatiivi on liitetty politiikassa viime vuosina hörhöoikeistoon, taipumattomaan kansallismielisyyteen, fundamentaaliseen kristinuskoon (ei niinkään muiden uskontojen fundamentalistisiipiin), ydinperheen korostamiseen (ja samalla oletukseen muiden perhetyyppien alempiarvoisuudesta) ja muihin niin kutsuttuihin perinteisiin arvoihin.

Näin on luotu vastakohta-asetelma liberaali-konservatiivi, joka jollain tarkkuudella täsmää jaon vasemmisto-oikeisto kanssa.

Näin ei ole konservatiiveja aina määritelty. Eikä tarvitse määritellä nytkään.

Kannattaa aina muistaa, mistä sana tulee. Conversare on latinaa, ja se tarkoittaa säilyttämistä. Kun avaat hernekeittopurkin, avaat konservoidun sopan, säilykkeen. Pahimmillaan konservativismi on juuri tätä: muuttumattomaksi säilöttyä, ummehtunutta ja tuoreutensa menettänyttä, vaikkakin tuoretta imitoivaa mössöä, jota käytämme, koska emme paremmasta tiedä - emmekä välitäkään tietää. Ja tölkkikeitto on aina samanlaista, tai tasalaatuista, kuten meille halutaan kertoa, jotta olisi edes jotain millä kehua tuotetta.

Mutta harva sekoittaa keskenään säilykepurkin ja yhteiskunnallisen konservatiivisuuden. Ja yhteiskunnallisessa keskustelussa sanan merkitys on muuttunut, vaikka hernesoppa on pysynyt ennallaan.

 

Viisikymmentä vuotta sitten Suomessa konservatiivi tarkoitti ihmistä, joka halusi kehittää maatamme siltä pohjalta, jolle sitä oli rakennettu koko itsenäisyyden ajan, ja joissain suhteissa jo paljon ennen itsenäistymistä. Tämä kehittäminen ei tarkoittanut vanhan säilömistä ja muuttumattomuutta vaan yhteiskunnan kehittämistä rauhallisesti, jo saavutetut parannukset mukana pitäen, ilman vallankumousta.

Vallankumous 1960-1970 -luvulla Suomessa tarkoitti siirtymistä sosialismiin. Konservatiivit estivät tätä tapahtumasta. (Tästä aiheesta eri näkökulmasta edellisessä blogissani)

Sosialistinen vallankumous ei tähdännyt edistykseen vaan nimenomaan VALLAN kumoukseen. Kansallistamalla pankkeja, vakuutusyhtiöitä, lääkeyhtiöitä ja muuta suurpääomaa sekä valloittamalla koulutuslaitos ja sitä myötä sivistys haluttiin murskata vanha valta ja pystyttää tilalle uusi, Marxin, Engelsin ja Leninin oppien mukaisesti, dogmaattisesti.

Samalla luonnollisesti vaivalla luodut rakenteet yksityiskohtineen olisivat joutaneet kaatopaikalle. Tilalle olisi tullut teoreettiseen ja idealistiseen kuriin ja järjestykseen perustuva uusi uljas yhteiskunta – joka olisi pitänyt luoda monelta osin alusta lähtien uudestaan, sillä vallankumouksestahan oli kyse, ei konservatiiven tarkoittamasta maltillisesta yhteiskunnan ja valtion kehittämisestä. Alusta lähtien, ei konservatiivisesti vanhan päälle rakentaen ja aiemmista ratkaisuista oppia hakien. Ja tietenkin uusien, sosialististen valtiaiden johdolla.

Konservatiivit – jotka uhkasivat jopa jäädä vähemmistöön – halusivat säilyttää sen mitä silloinen ja edelliset sukupolvet olivat saaneet aikaan ja jatkaa rakentamista. Mitä meillä sitten oli, jolle voi rakentaa? Esimerkkejä riittää, tässä muutama: kirjoitustaito, toimiva koulu- ja yliopistolaitos, itsenäinen maa joka oli kasvanut nopeasti köyhyydestä kukoistukseen, toimiva lakien laadinta- ja toimeenpanojärjestelmä, oma kieli ja raha, kehittyvä lääketiede… lista on pitkä, ja konservatiivinen (sen ajan sanan selityksen mukaan) yhteiskunta oli sen kaiken saanut aikaan.

 

Mutta nyt siis yhtäkkiä se ei ollutkaan enää hyvä tie. Piti tehdä vallankumous. Miksi sitten, jos asiat olivat hyvällä mallilla?

Vallanhimo on vahva halu. Ja tavoitteena ei ollut kansalaisten paras vaan vallan siirtäminen Suomea kehittäneiltä voimilta niille, jotka sitä itselleen halusivat. Vallankumouksellisesti.

Porvariston (eli eliitin) valta romutettava! kaikui huuto. Eräs asia unohtui mainita: valta päätyy eliitille jokaisessa yhteiskunnassa ja valtiossa. Ei ole koskaan eikä missään valtiojärjestelmässä totaalista demokratiaa, koska kaikesta ei voida järjestää kansanäänestystä. Ja jos yksi eliitti tuhotaan, sen tilalle tulee uusi eliitti, kaikissa valtioissa, kaikenlaisissa järjestelmissä. 1970-luvun Suomessa tämä olisi monien haaveiden mukaan tarkoittanut sosialisteja, todennäköisesti vasemmiston ääripäätä.

Nyt kun sanalle konservatiivi on annettu uusi merkitys, kannattaa muistaa, että myös tällä hetkellä vanha merkitys on olemassa. On voimia, jotka haluavat jatkaa rauhallista kehitystä ja vastavoimia jotka haluavat purkaa nykyisen järjestelmän. Tämän hetken konservatiiveja sanan vanhemmassa merkityksessä ovat kaikki maltilliset keskitien kulkijat, jotka kaihtavat ääriliikkeitä.

On toki sitä jähmettynyttäkin, hernesoppakonservatiivisuutta. Winston Churchill  lausui kerran: ”A fanatic is one who can’t change his mind and won’t change the subject”.

Fanaatikot eli ääriliikkeiden edustajat ovat äärikonservatiiveja omien ajatustensa suhteen. He eivät vallankumouksellisia ajatuksiaan muuta. Me tavalliset ihmiset – vaikka meitä konservatiiveiksi voidaan kutsua - olemme valmiita muutokseen, järkevässä tahdissa, pragmaattisesti, hitaammin tai nopeammin tilanteen mukaan. Emme heitä lasta pois pesuveden mukana vaan haluamme pitää vanhasta sen mikä on hyvää ja löytää uuden, joka tekee vanhan paremmaksi.

Churchill lausui myös: “The farther backward you can look, the farther forward you are likely to see”. Konservatiivi oppii nykyisestä mutta myös menneestä ja katsoo eteenpäin siltä pohjalta. Siksi on hyödyllistä miettiä viidenkymmenen vuodenkin takaisia tapahtumia ja esittää itselleen kysymys: ”Suomi jatkoi ilman vallankumousta, konservatiivisesti. Onko maamme kehitys ollut hyvä näinä vuosikymmeninä?” Jos vastaus on kyllä, vallankumousta uusine vallanpitäjineen ei tarvittu, ja konservatiivisuus oli hyvästä.