Joulu on traditio. Ja kuten kaikkien traditioiden kanssa, toiset tuhahtelevat halveksuntaansa ja toiset uppoavat ihastuneina syvälle sen hitaasti muuttuvaan ihmemaailmaan.

Minulle tämä aika vuodesta, kuten jotkin muutkin, rytmittää tärkeällä tavalla, juhlimalla, elämän kulkua. Katson silti kauhistuneena hyllyssäni olevaa vanhaa ”Gentleman’s Handbookia”, jossa on juomareseptejä, juhlienjärjestelyohjeita 1920-luvun Amerikan-malliin – ja lista vuoden päivistä, joista jokaisesta on kerrottu, mitä sinä päivänä voi juhlia.

Näytelmäkirjailija Noël Coward kirjoitti: ”Work is more fun than fun”. Usein näin onkin, ja erityisesti loman jälkeen, kun kaipaa jo tavallista arkea. Kauhistun ajatusta jokapäiväisestä juhlasta. Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen – ei kiitos. Mutta uppoan silti kiitollisena jouluun kuin pehmentävään kuumaan kylpyyn.

--

Samaisella 1920-luvulla Egon Friedell, itävaltalainen monitaituri, kirjoitti persoonallisen, usealle tulevalle sivistyneistösukupolvelle tärkeän teoksen Uuden ajan kulttuurihistoria. Siinä hän asetti arvojärjestykseen ihmisen henkisen toiminnan. Ylimpänä hänen hierarkiassaan olivat uskonto ja runous ja alimpana kaikki talouteen liittyvä.

Joulu on myös uskontoa, monelle Jeesuksen syntymäjuhla. Uskonto on yhä miljardeille tärkeä, ellei tärkein, hengenelämän muoto. Siksi joulukirkko, evankeliumin lukeminen, kristinuskoon liittyvät joululaulut, jouluvirsi, Betlehemin tähti joulukuusessa ovat osa joulutraditiota.

On varmaan hyvä ajatella edes kerran vuodessa yhteistä uskonnollista kulttuuriperintöämme. Mutta kuinka moni ajattelee samalla, että kinkun syönti liittyy sian teurastusajankohtaan. Ei kai teurastuksella ole mitään tekemistä Jeesuksen syntymän kanssa? Entä kuinka moni muistaa riisipuuron joulutarinan? Alun perin kulhollinen puuroa pantiin ulos oven viereen vainajille jotka tulivat sitä syömään. Myöhemmin tontut korvasivat vainajat, ja nyt syömme itse puuromme.

Traditioita, niin, mutta muuttuvia. Joulun kristillisen juhlan arvoa ei vähennä tieto siitä, että se on iänaikainen vuoden pimeimmän ajan lepotauko, jolloin raavittiin kellarista se mitä oli säilynyt: lanttuja, perunoita, ehkä omenia. Ja teurastettiin se sika. Ehkä uhrattiin jotain kristittyä jumalaa vanhemmille jumalille. Ja joulukuusikin on perinteinen, vaikka traditio tulikin Suomeen vasta 1800-luvulla Saksasta.

Minulla oli kerran onni kävellä Cuzcossa, inkojen vanhassa pääkaupungissa, jossa inkojen jälkeläiset pukeutuivat yhä perinneasuihinsa. Cuzcossa oli suuri juhla kulkueineen ja musiikkeineen. Juhla sattui kirkollisen pyhän aikaan, mutta juhlamenot olivat jotain vallan muuta: perinteitä ammoisilta ajoilta, kauan ennen espanjalaisten saapumista kummallisine uskontoineen.

--

Traditiot säilyvät. Itse elän niitä mielelläni, sillä haluan olla oksa maahan juurtuneessa puussa, en irrallinen tuulen mukana leijuva, vähitellen kuihtuva lehti.

Egon Friedell oli juutalainen ja vietti vain hanukkaa. Hän oli kotonaan maaliskuussa 1938, kun SA-miehet tulivat vangitsemaan häntä. Hän valitsi toisen kohtalon, hyppäsi ikkunasta ja kuoli. Toivotan kaikille lukijoille perinteistä joulurauhaa ja kiitollisuutta siitä, että emme joudu hirmuvallan vuoksi hyppäämään ikkunasta. Ei kai sitä paljon muuta kiitollisuuteen tarvita?