Yritän parhaani pysyäkseni jonkinlaisella asialinjalla näissä blogeissani. Välillä tuntuu kuitenkin, että suoranaisten jästipäiden ja ylimielistä paremmuutta hohkaavien besserwisserien joukot piirittävät meitä tavallisia ihmisiä niin, että stoalaisinkin viilipytty alkaa menettää rauhallisuuttaan.

Silloin tekee mieleni lähinnä hyppiä tasajalkaa, tai kiivetä puuhun kiljumaan.

Katson televisiosta itsenäisyyspäivän juhlintaa. Tasavallan presidentti istuu kuin puu-ukko sanomassa varovaisia itsestäänselvyyksiä, ja rouva vierellä toistaa yhä uudestaan banaalia selitystä, jota on varmaan harjoiteltu etukäteen paljon, sellaista millä saa lisää kansansuosiota niin itselle kuin aviomiehellekin.

Lavalla on torvisoittajia ja musiikkia, joka ei sovi oikein miltään kannalta itsenäisyysjuhliin. Onko kyseessä arvokas, juhlava tapahtuma vai karnevaali, jossa iloitaan? Musiikki ei auta kuulijaa kumpaankaan suuntaan.

Onneksi muutamalla tavallisella pulliaisella, eritoten vanhuksilla, on sanottavaa, joka tuntuu kumpuavan syvältä sielusta ja kokemuksesta.

Samaan aikaan irvokas mutta merkityksetön näytelmä kadulla. Mielenosoitus joka vaatii Helsinkiä ilman natseja. Keitä ovat nämä pellet kulkemassa pitkin katuja muka maailmaa parantamassa?

Miltä näyttää, hyvä lukija? Natsitko kaupungissa aiheuttavat kauhua tai edes harmia? Missä niitä oikein luuraa? Natseja pelkäävät mielenosoittajat ovat kuin jämeryyttään korostavat poliisit, jotka omaa tärkeyttään ja näkemyksellisyyttään osoittaakseen tuovat esille katujengien riskin. Helsinki on muka kohta Malmö, ja autot poltetaan ja lapsia ammutaan sohjoksi, joko maahanmuuttajajengien tai natsien toimesta. Valitse siitä kumpaa vihaat!

Tosiasiassa kauhua levittävät enemmän jopa rumat kuutiot selässään jäykkinä tikku-ukkoina skuuteillaan hurjastelevat Wolt-kuskit, joille ei mikään liikennesääntö ole pyhää. Onko miljardibrändiä kehiteltäessä mietitty ollenkaan, kuinka epämiellyttävältä ja naurettavalta nuo kiitävät ruokalähetit näyttävät? Sillä tasolla kuitenkin Helsingin kauhut nykyään ovat, vakavammat asiat ovat kuvitelmaa tai vain pieniä vähemmistöjä koskevia sattumuksia.

Ja sillä aikaa kun olemattomat natsit ja mamujengit muka mellastavat uneliaassa ja siistissä pikkukaupungissa pääministeri möhlii taas kerran itsensä kuin itsenäisyyttä etsivä teinityttö, iskää ja äiskää vain markkeeraavat (mahtaako hän edes huomata?) koko yhteiskunta ja valtiojärjestelmämme. Poliittiset vastustajat riekkuvat minkä ehtivät ja demarit vaikenevat häpeissään.

Kuinka moni meistä äänestäjistä haluaisi vakaan, kammiossaan poliittista historiaa ja globaalia talousjärjestelmää kuumeisesti vapaa-aikanaan opiskelevan ihmisen, jolla olisi innokkuuden ja esiintymiskyvyn lisäksi kokemusta ja kokemuksen tuomaa harkintakykyä? Tiedän että moni haluaisi ja on siksi tuskissaan. Mutta miksi pääministerin pitäisi erota? Tilalle ei löytyne parempaa.

Huokaisen ärtymyksestä ja luen itsenäisyyspäiväkolumneja ja -analyyseja. Kirjailija nimeltä Ville Hytönen laukaisee täyslaidallisen YLE:n sivuilla. Hänen mielestään eräiden kansakuntamme tärkeiden instituutioiden korostaminen on vastenmielistä. Epäselväksi jää, miten niitä korostetaan, paitsi kutsumalla dignitäärejä Linnan juhliin. He kuitenkin ”kohtelevat kansalaisia väkisinkin massana, ei yksilöinä. Tämä tekee virkavallasta käsitteellisellä tasolla epäinhimillistä.”

Että mitä? Voisiko joku selittää, miten saataisiin virkamiehet muuttumaan inhimillisiksi ja kohtaamaan meidät yksilöinä. Kuinka monta virkamiestä siihen tarvittaisiin? Vai saavatko valtiovallan edustajat yhä tehdä päätöksiä koko kansaa, kaupunkia tai muuta ”massaa” koskien?

Voisin kirjoittaa kokonaisen tutkielman tästä pölhöstä kolumnista, mutta annetaan Hytösen sanoa viimeinen sana: ”… kun huomaamme valtion käyneen tarpeettomaksi, voimme juhlia todellista itsenäisyyttämme…” Että sillä tavalla. Olen nyt sen verran analyyttinen, että sanon tälle kolumnistille: edustat ylimielisen individualismin äärisokeutta.

Onneksi olen saanut tavata vain järkeviä ihmisiä viikonlopun aikana, ja paeta välillä itseäni viisaampien kirjoittajien seuraan. On ihmeellistä, kuinka pelkästään lukemalla muutamia vuosikymmeniä sitten kirjoitettuja tekstejä huomaa, kuinka sokeaksi itse tulee nykyhetkelle. Kuin aivopestynä sitä omaksuu tämän päivän kohkaamiset: bilettäjäpääministerit, kreisit kolumnistit, muotisanat ja -käsitteet, maneerit, tavat ja tottumukset, juuri tämän päivän virheelliset näkemykset (joita ei ollut vain vähän aikaa sitten ja jotka katoavat kohta taas), tämän päivän tuohtumukset, hysteriat, päivittelyt, tuomitsemiset ja vihan kohteet.

Täytyy pitää vain päänsä pinnalla ja koettaa nähdä pidemmälle ja syvemmälle..

 

Lopetan blogini siteerauksen siteeraukseen. Katson Olavi Paavolaisen kirjaa Suursiivous, vuodelta 1932. Sen ensimmäisellä sivulla on siteeraus, jossa Camille Mauclair sanoo mm. näin: ”Kuinka alhainen täytyy aikakauden olla, jolloin havaitaan ´rohkeaksi´ niin yksinkertainen teko, että joku uskaltaa muotisuunnasta huolimatta lausua oman mielipiteensä.”

Niin, muoti. Monet jotka luulevat olevansa moderneja, seuraavat tosiasiassa vain alati muuttuvaa muotia.