• Julkaisen tämän tammikuussa kirjoitetun blogin uudestaan, sillä Vuodatuksen etusivin linkkilista ei toiminut pitkään aikaan, joten tämä jäi sinulta ehkä lukematta.

Koronapandemia on aiheuttanut suuria muutoksia ihmisten ja yhtiöiden omaisuuden arvoon. Eräästä raportoitiin taannoin: kymmenen rikkainta ihmistä on rikastunut niin paljon, että heidän omaisuutensa on yhteensä  kaksinkertaistunut – joskin ei jokaisen superrikkaan. Mm. Teslan omistaja Elon Musk kuitenkin tuplasi jo ennestään jättimäisen omaisuutensa arvon.

Kun rikkaat rikastuvat, alkaa aina keskustelu taloudellisesta tasa-arvosta. En ole varma, miten meille muille olisi parempi, jos Teslan osakkeiden arvo ei olisi kaksinkertaistunut vaan puolittunut, sillä ainoat, joihin tämä näennäinen arvonmuutos vaikuttaa, ovat tietenkin Teslan osakkeenomistajat. Lisääntyykö yhteiskunnan hyvinvointi jokaisessa pörssiromahduksessa? Nehän lisäävät taloudellista tasa-arvoa varakkaiden menettäessä sijoitustensa arvosta suuren osan. Vastaus on tietysti ei, hyvinvointi ei lisäänny, vaikka taloudellinen tasa-arvo lisääntyykin.  

 

Kysymys tasa-arvosta on mutkikkaampi kuin voisi aluksi ajatella.

Jäin miettimään taloudellisen tasa-arvon merkitystä. Onko itsestään selvää, että tasa-arvo on aina paras ratkaisu? Ja minkälainen tasa-arvo olisi paras?

Jos kadulla kysyt vastaantulijalta, vaikuttaa itsestään selvältä, että olisi oikeudenmukaista, että varallisuus jakautuisi tasaisemmin – mikä tarkoittaa rikkaiden varallisuuden rajoittamista - ja jokaisen maan talous voisi paremmin, jos tasa-arvo toteutuisi mahdollisimman laajasti.

Mieleeni tuli kolme tapaa tarkastella asiaa.

 

OIKEUDENMUKAISUUS (ELI REILUUS) JA TASA-ARVO

Psykologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että ajatus tasa-arvosta on sisäänrakennettu ihmiseen. Kokeissa on huomattu, että ihmiset pyrkivät jakamaan kokeessa käytetyn omaisuuden (rahat, omenat…) tasaisesti mieluummin kuin epätasaisesti; jopa niin, että mieluummin heitetään jotain pois kuin jaetaan epätasaisesti.

On kuitenkin myös todettu, että reiluus koetaan vielä tärkeämmäksi. Koetaan oikeudenmukaiseksi, että esimerkiksi enemmästä työstä saa enemmän palkkaa. Samoin paremmin suoritetusta työstä tunnutaan useimmiten mielellään annettavan enemmän palkkaa, oletettavasti siksi, että hyvä työ tuottaa enemmän tuloksia. Luonnollisesti on ideologioita, jotka ohittavat tämän psykologisen reiluusajatuksen. Muun muassa kommunismissa ei riitä, että ”samasta työstä sama palkka” vaan  ”jokaiselle tarpeidensa mukaan”. Psykologisesti tämä ei tunnu kuitenkaan täsmäävän yleisesti ihmisten käytökseen.

Halutaan siis tasa-arvoa, mutta oikeudenmukaisuusajattelu rajoittaa tasa-arvon tavoittelua.

Mutta miksi on reilua, että lottovoittajan suurista voitoista ei pidetä porua, ei myöskään formulakuljettajien jättipalkkioista?

Lottovoittajan rikkauksien suvaitseminen on selitettävissä: kaikilla on mahdollisuus osallistua lottoon ja voittaa. Tässä lähestytään erityisesti oikeistopuolueiden kannattamaa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Ei kaikille samaa, mutta kaikille mahdollisuus samaan.

Mutta entä formulakuski, lätkänpelaaja ja niin edelleen?  Miksi pörssiyrityksen johtajien suuria palkkioita paheksutaan, muttei näiden taloudellisesti lähes turhaa työtä tekevien?

Keksin yhden mahdollisen syyn, mutta tämä on jäsentymätöntä yksityisajatteluani.

Tasa-arvopropaganda perustuu osaltaan valtapeliin. Menestyvät yksityiset yritykset osakkeenomistajineen (Elon Musk) ja johtajineen ovat vastapooli sille, että julkinen sektori on suuri. Tasa-arvoa propagoivat tahot haluavat useammin, että mahdollisimman suuri osa päätöksenteosta (lue: vallasta) on demokraattista, eli kansa ja sen edustajat päättävät. Siksi yksityissektori on tavallaan aina vihollinen, ja sen vaikutusvaltaa pitää torpedoida alas.

Lätkänpelaajat ja formulakuskit sen sijaan ovat eräänlaisia kansansankareita. Heitä saa palvoa, ja he ovat tavallaan koskemattomia, pyhiä, ja vähän kuten lottovoittajilla, ainakin tuntuu siltä, että kuka tahansa naapurin poika voi päästä tuohon sankariasemaan – yritysjohtajia taas pidetään parempiosaisten mafiana ja hyväveliverkostona.  Ehkä huono selitys, mutta parempaa en keksi.

Tämän pohtimisen kiteytän kysymykseen. Missä kulkee raja reilun epätasa-arvon ja epäreilun tasa-arvon välillä? Sitä kannattaisi miettiä.

 

EPÄTASA-ARVON VAI KÖYHYYDEN POISTAMINEN

Kumpi oikeastaan on tärkeämpää: ettei ole köyhiä vai ettei ole rikkaita? Ne eivät ole sama asia, vaikka tasa-arvokeskustelussa ne usein rinnastetaankin.

Köyhyys on ensinnäkin suhteellinen käsite. Jossain maassa voidaan lukea köyhäksi silloinkin, kun on oikeus omistaa tietokone, pesukone, auto, televisio...  toisaalla köyhiä ovat nälkäiset, asunnottomat, ryysyihin pukeutuvat.

Muun muassa EU:ssa köyhyys on myös numeerisesti suhteellinen käsite. Köyhä on se, jonka tulot ovat enintään 60 % keskiarvosta. Tuo määrä riittäisi tekemään suomalaisen köyhän varakkaaksi Intiassa.

Kiina on hyvä esimerkki siitä, kuinka epätasa-arvo jatkuu, vaikka köyhyys vähenee dramaattisesti. Muutamassa vuosikymmenessä Kiina on onnistunut kapitalistis-kommunistisella järjestelmällään vähentämään erityisesti äärimmäistä köyhyyttä valtavasti, mutta samalla esimerkiksi Peking on kiilannut New Yorkin ohi kaupunkina, jossa on eniten miljardöörejä koko maailmassa. Kumpi on parempi, entinen Kiina jossa on paljon rutiköyhiä muttei rikkaitakaan, vai nykyinen?

Köyhyys vai tasa-arvo? Tämäkin on osittain ideologis-poliittinen kysymys. Suomessa on kokonainen poliittinen puolue, jonka tehtävänä on pitää yllä illuusiota siitä, että suuri osa kansasta on edelleen varsin köyhää, ja kuinka tästä ikävästä asiantilasta päästään eroon verottamalla rikkaita entistä enemmän. Puolue ei pyri eroon köyhiksi kutsumistaan, sillä puolueen kannatus romahtaisi. Rikkaista kuitenkin halutaan eroon, sillä kannattajakunnalle on saatu propagoitua ajatus, että oletettu köyhyys johtuu rikkaiden olemassaolosta – olin näin tai ei.

On totta, että konfiskoimalla rikkaiden kaikki omaisuus paljon jäisi jaettavaksi köyhille. Mutta mitä tapahtuisi, jos Elon Muskin osakkeet jaettaisiin köyhien kesken?  Jatkuisiko Teslan tarina menestyksekkäänä omistuksen hajottua miljooniin osiin, vai romahtaisiko osakkeiden arvo, ja käyhät olisivat taas köyhiä? Vaikea sanoa, mutta rikkauksien jakoa ja rajoittamista on tietenkin menestyksekkäästi kokeiltu raskaan tuloverotuksen maissa, joissa verotuloilla on pystytty saamaan aikaan paljon hyvää yhteistä, kuten Suomessa ilmainen koulutus ja terveydenhoito.

Mutta ehkä kannattaa pohtia silti sitä, onko syytä estää rikkauksien kasaantumista, jos lähes koko kansa on jo rikkauksia verottamalla nostettu köyhyydestä? Näinhän on Suomessa.

Tässä ei ole tilaa pohtia syvällisesti erästä taloustieteellistä mekanismia analysoida asiaa. Lyhyesti: Gini-indeksi mittaa taloudellista tasa-arvoa, mutta ei mekaanisesti katsomalla rikkaimman ja köyhimmän tulo- ja varallisuuseroa. Gini-indeksi on luotettavampi ja homogeeninen mittari mitattaessa taloudellista tasa-arvoa eri maissa. Jos parempaa gini-indeksiä jahdataan, taloudellinen tuottavuus on tärkeämpää kuin taloudellinen tasa-arvo.

 

ERILAISET OMAISUUDENHANKKIMISKEINOT

Omaisuus kertyy monella tavalla. Keksimällä jotain uutta ja kaupallistamalla sen, perimällä omaisuutta, kirjoittamalla menestyskirjan, saamalla vuokra- ja korkotuloja. Ei ole yhdentekevää, minkälaisesta rikkaudesta puhumme, sillä kunkin merkitys muille ihmisille on keskenään erilainen.

Jos joku keksii miljoonille tärkeän lääkkeen, eikö hän saisi saada tästä itselleen varallisuutta niin halutessaan? Bill Gates rikastui keksittyään tietokoneen käyttöjärjestelmän, joka on helpottanut monia asioita elämässämme. Eikä hänellä ollut oikeus rikastua tällä?

Taloustieteessä mietitään varallisuutta myös tältä kannalta: keksijä voi saada varallisuutta myymällä keksintönsä. Toisaalta kuitenkin myös keksinnön käyttäjät saavat eräänlaista omaisuutta, koska keksitty tuote on heille arvokas. Raha toimii mittarina. Maksanko mielelläni koronalääkkeestä lääkeyhtiölle rahaa, koska saan takuun terveydestä? Kyllä. Ostanko hyvän menestysromaanin saadakseni nauttia kirjallisuudesta? Kyllä.   

Kumpi on rikkaampi näin katsoen? Microsoftin pääomistaja yksin vai miljoonat ja miljoonat Windowsin käyttäjät yhteensä? Ehkä molemmat?

Monopoli murskaa tämän argumentoinnin, sillä myytäessä yksinoikeudella jotain hinta kohoaa todellista arvoa korkeammalle, ja monopolin haltija rikastuu enemmän kuin tuotteen hankkijat. Siksi niin yksityisten tahojen kuin valtion monopolit ovat taloudellisen tasa-arvon kannalta myrkkyä. Siksi liian vaikutusvaltaisia suuryrityksiä halutaan kuriin ja usein jopa jaettavaksi useaksi erilliseksi yritykseksi, kuten Yhdysvalloissa antitrustilainsäädännön perusteella.

Vaikutusvaltaisen Bill Gatesin tarina on kuitenkin aivan eri kuin Carlos Slimin, meksikolaisen, joka rikastui saatuaan valtiolta telekommunikaatiomonopolin. Venäjän oligarkit puolestaan rikastuivat, kun Venäjän kansallisomaisuus jaettiin pilkkahintaan muutamille henkilöille.

Voidaan menestyksekkäästi väittää, että Bill Gatesin rikkaus on aivan eri asia kuin Carlos Slimin tai Venäjän oligarkkien.

Varallisuus voi tuottaa muutakin lisäarvoa kuin tyytyväisiä käyttäjiä. Työllisyys on ehkä tärkein näistä lisäarvoista. Pääomien kasaantuminen kiinteistöihin tai monopoleihin ei sen sijaan kerrytä lisäarvoa minnekään.

Vasemmistolainen ajattelija Thomas Piketty ehdotti tasaista pääomaveroa kaikille varakkaille. Koska erityyppisten pääomien merkitys yhteiskunnan kannalta on hyvin erilainen, ajatus ei ole oikeudenmukainen.