Muistathan Milan Kunderan, tshekkiläisen, ranskaksi kirjoittavan kirjailijan? Hänen romaaninsa Olemassaolon sietämätön keveys vuodelta 1984 oli tärkeä lukukokemus monelle.

Kovin monet eivät liene Suomessa lukeneet hänen esseekokoelmaansa Petetyt testamentit (Les testaments trahís) vuodelta 1993.

Kirjan aihe oli kirjailijan oikeus omaan tekstiinsä. Saako kirjailija päättää, ettei hänen tekstejään julkaista postuumisti? Franz Kafkalle kävi niin, että hän uskoi kuolemanjälkeisten asioiden hoidon  ystävälleen. Tämän mielestä Kafkan teokset oli saatettava yleisön luettavaksi. Ja niin niitä julkaistiin, osa keskeneräisenä, ja siis kirjailijan nimenomaisen tahdon vastaisesti.

Kundera ja kääntäjät

Kunderalla oli kirjassaan toinenkin, tälläkin hetkellä ajankohtainen aihe. Hän kirjoitti kääntäjän vastuusta ja velvollisuudesta seurata mahdollisimman uskollisesti kirjailijan tekstiä. Tämä kirjailijan halu kontrolloida omaa tekstiään oli tärkeä syy hänelle alkaa kirjoittaa ranskaksi: hän sai laajemman yleisön alkuperäistekstilleen kuin tshekiksi kirjoittaessaan – eikä kääntäjä sorkkinut omine ideoineen alkuperäistekstiä.

Esimerkkejä löytyy tietenkin paljon. Otan esille erään oman löytöni. Luin vierekkäin Ernest Hemingwayn kirjaa alkuperäislaitoksena ja suomeksi käännettynä. Kääntäjä oli tehnyt ison tyylillisen muutoksen. Hemingwayn tekstissä oli – tarkoituksella tietenkin – paljon hyvin lyhyitä, yksilauseisia virkkeitä. Kääntäjä oli yhdistänyt virkkeitä pitemmiksi! Toki teksti soljui luontevammin, mutta Hemingwayn tärkeä tyyliseikka oli kadotettu. Otaksun että kirjailija olisi ollut eri mieltä kääntäjän ratkaisusta.

22-vuotiaan mustan naisen kirja

Helsingin Sanomissa julkaistiin 11.7. kääntämistä koskeva artikkeli (joka on valitettavasti maksumuurin takana). Tässä on lyhyesti kerrottuna artikkelin kimmokkeena ollut ”kohu”: Mustan amerikkalaiskirjailijan Amanda Gormanin kustantaja ei pitänyt suotavana, että hänen tekstiään käänsi Kataloniassa valkoinen mies. Hollannissa taas ei kelvannut valkoinen, muunsukupuolinen kääntäjä. Suomessa Gormanin kirjan kääntäjät eivät olleet edes ammattikääntäjiä. Toinen heistä oli musta, ja hän on ollut lehtitietojen mukaan mm. ”aktivisti”, mutta ei siis kielenkääntäjä.

Näissä ratkaisuissa ollaan kaukana Kunderan kritiikistä, joka oli puhtaasti ammattimaista ja keskittyi kääntämisen uskollisuuteen kirjailijan tekstiä (ei siis henkilöä) kohtaan.

Nyt oli kyse muodikkaasta identiteettipolitiikasta, ei kirjallisuuspolitiikasta.

Ja se tarkoittaa, että aatepolitiikka pääsi sotkemaan kirjallisuutta koskevia ratkaisuja. ”Osaako ja saako valkoinen mies kääntää mustan naisen identiteetin omaavaa kirjailijaa” oli kysymys, joka esitettiin monella tavalla.

Miten valita kääntäjä

Täytyy yrittää miettiä asiaa loogisesti. Esitän itselleni kysymyksiä ja niihin vastauksia.

  1. Miksi kirja käännetään? – Jotta mielenkiintoinen kirja olisi mahdollisimman monen ulottuvilla.
  2. Mikä on käännöksen tavoite? – Viitaten Kunderaan: välittää mahdollisimman hyvin kirjailijan ajatukset, tyyli, taide, tiedot.
  3. Onko esteitä tavoitteiden saavuttamisessa? – On, useita. Kieli on kulttuurisidonnaista, ja fiktiossa maa, alue, ihmiset, historiallinen hetki ovat erilaisia kuin käännösmaassa käännöshetkellä.
  4. Kuka kääntäisi parhaiten? – Henkilö, joka osaisi täydellisesti molempaa kieltä, olisi tutustunut kirjan kuvaamaan kulttuuriin ym. taustatekijöihin, mieluiten oleskelemalla pitkiä aikoja kirjan lähtömaassa tai sen kuvaamassa paikassa.  Ja koska kääntäminen on luovaa toimintaa kielten erilaisuuden vuoksi, kääntäjän olisi kyettävä myös tähän varsin vaikeaan luovaan työhön.

On selvä, että jos Suomesta löytyisi 22-vuotias, mustassa amerikkalaiskulttuurissa kuin kala vedessä liikkuva, loistavan englannin kielitaidon omaava, luovasti taitava, äidinkieleltään suomea puhuva, naispuolinen ammattikääntäjä, hän olisi taustaltaan ja kyvyiltään paras kääntäjä Gormanin kielelle.

Tällaista ei löydy, joten miten valita kääntäjä?

Identiteettipolitiikan ongelma on, että identiteettejä on jokaisella useita. Tuossa edellä luettelin muutaman, jotka vaikuttavat käännöksen tavoitteen toteutumiseen. Identiteettipolitiikka on varsin rajoittunutta ideologiana. Se ottaa huomioon vain tiettyjä yksilön ominaisuuksia, eräinä tärkeimmistä ihonvärin ja sukupuolen. Ihannekääntäjän identiteetti olisi jotain muuta - ja tietenkinennen kaikkea ammattitaitoa, ei henkilökohtaista identiteettiä.

Looginen järjestys sopivan kääntäjän valinnalle voi siis olla riippumaton identiteettipolitiikan kaanonista ja siksi aivan eri kuin nyt Suomessa tehtiin. Tässä yksi nopeasti keksimäni esimerkki: 1) Suomen kielen taito, 2) Amerikan englannin taito, 3) Yhdysvaltojen kulttuurin yleistuntemus, 4) Amerikan mustien alakulttuurin tuntemus. Jne jne.  Ja ehkei sukupuolelle pitäisi antaa mitään merkitystä!

Politiikkaa vai kirjallisuutta

Rotu- ja sukupuolipolitiikan nostaminen päätöksenteon kärkeen voi johtaa huonompaan suomennokseen. Sitäkö me haluamme? Vai tehdä ideologista politiikkaa silloinkin, kuin se vain estää asioiden kunnollista hoitamista?

Kuinka pitkä matka tästä on siihen, ettei kirjailija saa kirjoittaa kuin omasta viiteryhmästään? Ja mikä se sellainen sitten on? Mikä on sinun tärkein viiteryhmäsi?

library.jpg