Keskustelu kristinuskosta pulpahtaa aika ajoin niin somekeskustelussa kuin julkisessa sanassakin. Niin taas kerran, tällä kertaa arvostetun taloustieteilijä Sixten Korkmanin kirjoitettua aiheesta.

Olen aina ollut kiinnostunut tällaisista keskusteluista. Niissä toistuvat useimmiten muutamat seikat, jotka johtavat keskustelua harhateille.

• Uskonto tuntuu olevan yksi niitä teemoja, joissa jokainen tuntee olevansa asiantuntija; eikä pelkästään oman uskonsa tai ateisminsa osalta vaan laajemmin, koskien eksegeettisiä kysymyksiä, raamatun ja kirkon historiaa, kirkon nykytoimintaa ja tietenkin itse kirjojen kirjaa, Raamattua. Ehkä syy on se, että useimmilla ihmisillä on henkilökohtainen käsitys uskosta ja uskonnosta, ja tämä harhauttaa itse kunkin kuvittelemaan itseään asiantuntijaksi.
• Ihmiset sekoittavat keskenään helposti uskon, uskonnon ja kirkon, jotka ovat kolme aivan eri asiaa.  ”Kristinusko on saanut paljon pahaa aikaan”, on usein toistuva kommentti, jonka pohjalla on monilla vain hatara muistikuva satojen vuosien takaisesta katolisen kirkon inkvisitiosta ja mahdollisesti espanjalaisten konkistadorien julmuuksista Amerikassa. Pohtimatta jää, onko julmuuksissa syynä tosiaan kristinusko opetuksineen ja dogmeineen vai jokin muu. Ihminen kun osaa tappaa ja kiduttaa ilmankin kristinuskoa.
  • Kristitty usko on henkilökohtainen ja kunkin eri lailla kokema asia. Tämä ei ole ihme, sillä Jumala, Jeesuksen kärsimyksen merkitys, ylösnousemus ja kristityn uskonnon perusopetukset, kuten ihmisen pelastuminen armon eikä tekojen kautta, ovat hyvin abstrakteja asioita.
  • Uskonto taas on uskon pohja, ja kirjauskonnoissa se tarkoittaa Raamatun joko Uuden tai Vanhan testamentin – tai muslimeilla Koraanin - hyväksymistä uskomisen ja soveliaan elämän ohjenuoraksi. Tähän yhdistyvät sitten näiden kirjojen ja muidenkin pyhinä pidettyjen tekstien selitykset, eli eksegetiikka. Eri tulkinnat ja painotukset johtavat kirkkokuntien ja lahkojen syntyyn – tai henkilökohtaiseen, kirkkokuntien ulkopuoliseen uskonelämään.
  • Kirkko on instituutio, joka on jo kaukana uskosta ja uskonnosta, vaikka se niihin perustuukin. Kirkko on ihmisten perustama ja toimeen panema laitos, joka voi olla lähellä seurakuntaa, jossa kaksi tai useampi ihminen kokoontuu Jumalan nimissä, tai se voi olla monimutkainen hierarkkinen ja taloudellista valtaa käyttävä, varsin kaukana uskonnon yksinkertaisista opetuksista oleva monipäinen hirviö.
  • On siksi aivan eri asia sanoa, että ”katolinen kirkko on syyllistynyt…” kuin väittää, että ”kristinusko on aiheuttanut…” (jatka mieleiselläsi synnillä). Näin kuitenkin monet keskustelijat huonosti ajatuksiaan jäsentäen esittävät.
• Kristinuskoa, kuten monia muitakin jaloja aatteita, ihmiset käyttävät hyväksi omiin maallisiin tarpeisiinsa. Muun muassa kommunismi on eräs tällainen aate. Se on kaunis, yhteisvastuullinen ajatusrakennelma. Silti vääriin käsiin joutuneena se on muuttunut jo monta kertaa varsinaiseksi tuhoavaksi belsebuubiksi, voimaksi, josta kaikki hyvä on kaukana. Kristityiksi itseään väittäviä lahkoja ja muita konklaaveja on pilvin pimein. Useimmiten ne lienee perustettu joidenkin yksilöiden ahneuden, vallanhalun tai yksinkertaisesti seksuaalisen halun välikappaleiksi. Ei niillä ole mitään tekemistä kristinuskon sanoman kanssa, siksi kristinuskoa (tai edes kirkkoa) ei voi tällaisten esimerkkien avulla todeta ”pahaksi”.
• Ehkä keskustelijoiden ja mielipiteenmuodostajien pitäisi osata erottaa toisistaan käsitteet ihminen ja jumala. Uskontojen peruskonseptina on ihminen, joka voi kehittyä uskonnon avulla paremmaksi: lähemmäksi Jumalaa, lähemmäksi maailmanhenkeen yhtymistä, laupiaammaksi, kerta kaikkiaan osaksi jotain suurempaa kuin ihminen voi olla. Jos hyväksyy ajatuksen ihmisen pienuudesta, on jo matkalla ymmärtämään uskontojen perussanoman. Ateisti sanoo: ”Haluan olla hyvä ja tehdä oikein ilman uskontoakin”. Sellainen ateisti on ehkä tietämättään löytämässä uskonnon perusteet, ja joka tapauksessa hän on oikeassa: onhan ihmisen joka tapauksessa hyvä olla hyvä eikä paha! Uskonto on vain monille vahva eettinen ja moraalinen tukirakennelma. Sen hyvänä puolena on, että kenenkään ei tarvitse keksiä sellaista yksin ja päättää yksin moraalisesta suhtautumisestaan jokaiseen elämän yksityiskohtaan, kerta toisensa jälkeen. Siinä on uskonnon merkitys monelle uskovalle ihmiselle. Samaan pyrkivät monet muutkin aatteet ja vaikkapa lait; siksi ateisti ei ole suinkaan väärässä. Hän voi sekä yksin että muiden kuin uskonnollisten tukirakennelmien avulla luoda itselleen eettisen elämän. Uskonto on vain kaikenkattavampi ja tuo esille muun muassa pelastuksen sanoman, iankaikkisen elämän, jumaluuden ylivertaisuuden, joita tavallinen eettinen elämä ei sisällä. Ehkä siksi ideologioille nauretaan välillä ”uskontoina”, ja ateistikin etsii guruja itselleen. Joskus gurut ovat hyvää tarkoittavia greta thurnbergejä, joskus kammottavia adolf hitlereitä, mutta aina jumalan ja papiston korvikkeita.
• Keskustelijat unohtavat usein myös uskonnon mystisen elementin. Uskonto ei ole ainoastaan etiikkaa ja moraalisääntöjä – jotka kaiken lisäksi ovat usein lahkojen tai kirkkokuntien sisäisiä, ihmisten omia tulkintoja – vaan mystistä yhteyttä Jumalaan. Viittaan taas uskonnon abstraktiuteen. Moni kysyy ja nauraa: Mikä ihmeen merkitys on rukouksella, ehtoollisella, askeesilla, kaikilla noilla oudoilla muodoilla? Ne ovat juuri sitä uskonnon mystistä elementtiä, jota filosofia ei ota huomioon maailmaa rakentaessaan. Aivan toinen asia on sitten, onko sillä mitään väliä, rukoillaanko kädet ristissä (luterilainen) vai kädet taivasta kohti korotettuna (helluntailainen). Ne ovat kuitenkin samankaltaisia symbolisia ja mystisiä seikkoja. Ja kuten sanoin, uskonto abstraktiona luo pohjan kunkin ihmisen ja siis samalla kunkin ihmisryhmänkin omalle, toisista erottuvalle tulkinnalle.
• Mystiseen liittyy Raamatun rooli. Tätä ateisti muistaa pilkata: ”Kuka uskoo moiseen satukirjaan”? Kirjan pyhyys ja merkitys on syvempi kuin sen sisältämä teksti monine omituisuuksineen ja historiatietoineen. Se on symboli. Kirjoja heilutellaan kuin talismania, niin Koraania, Raamattua kuin Maon punaista kirjaakin. Ja jokin voima Raamatussakin on, niin moni sitä joko fyysisesti tai henkisesti heiluttaa nenämme edessä. Ehkä Raamatun pilkkaaminen onkin pilkkaajan heikkouden ja epävarmuuden osoitus?