Kotimaassa tapahtuu. Olemme saaneet viime viikolla seurata kahdenlaista Suomen alavireisen talouskunnon kohentamistyyliä.

Ensinnäkin, saimme lukea kolmesta tärkeästä taloudellisesta uutisesta.

1. Suomalaisesta Koneesta tuli kertaheitolla maailman suurin hissivalmistaja yli 29 miljardin kaupalla, jota Koneen hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin lehtitietojen mukaan juhli viisi minuuttia - työ on tärkeintä, ei tuloksilla röyhistely! Koneen kilpailijassa TK Elevatorissa on nyt Koneen osakkeenomistajien määräysvalta.

Historia on tässä tärkeä. TK Elevator:n juuret ovat saksalaisessa Thyssenissä, jolle Pekka Herlin oli jo omana aikanaan myymässä Konetta masentuneena siitä, ettei perheestä tuntunut löytyvän työn jatkajaa. Onneksemme Kone pysyi Herlinien perheellä.

2. Nokia kasvoi pörssissä markkina-arvoltaan suurimmaksi yhtiöksi. Sen arvo pörssissä on kasvanut tänä vuonna 87%. Niin edellinen toimitusjohtaja Pekka Lundmark kuin nykyinen Justin Hotard ovat luotsanneet yhtiötä oikeaan suuntaan: pois matkapuhelinriippuvuudesta kohti kiinteitä verkkoja.

3. Meyerin Turun telakka kertoi puolestaan kahden suuren risteilijän tilauksesta. Töitä riittää meriteollisuudessa vuosiksi eteenpäin.

5/5 pistettä yksityisyrityksille, niiden johdolle ja laajalle asiantuntemukselle organisaatioissa!

Toiseksi, poliitikkojen vaalikiima on alkanut pursua yli äyräiden.

Kakkosluokan poliitikot jatkavat ala-arvoista kohkaamistaan ja riitelyään kansan silmien edessä. Vihreiden Sofia Virta ja Perussuomalaisten Wille Rydman äyskivät toisilleen YLE:n A-studiossa. Keskustelu oli täysin merkityksetöntä, turhaa, masentavaa ja lohdutonta, erityisesti kansakunnan tulevaisuuden kannalta, jos tällaiset meuhkaajat päästetään päättämään taloutemme suuntaviivoista. Johtaminen on muutakin kuin tappelua asioista; se on myös ihmissuhdetaitoja ja viileää analyysiä.

0/5 pistettä Sofia Virralle ja 1/5 pistettä Wille Rydmanille, joka sentään jonkin aikaa yritti maltillista linjaa.

Pääministeri Petteri Orpon ja SDP:n haastajan Antti Lindtmanin keskustelu samaisessa ajankohtaisohjelmassa oli astetta sivistyneempää, mutta taustalla oli samanlainen jankkaava ja omaa itseä korostava henki. Minä olen aina oikeassa, sinä aina väärässä! Meidän puolue tekee kaiken oikein, teidän puolue kaiken väärin! Näillä linjoilla keskustelu eteni. Kuin kaksi lasta tappelemassa lelusta.

Molemmille 2/5  pistettä.

Milloin eteemme astuu poliitikko, joka ei vain valmistaudu seuraaviin vaaleihin ja vallan keräämiseen (ja oman aseman varmistamiseen) vaan sanoo vastustajalleen esimerkiksi: ”Mielestäni sinun puolueesi on tehnyt hyvää työtä vaikeissa olosuhteissa, kunnioitan saavutuksianne, olette varmasti pyrkineet tekemään parhaanne Suomen eteen. Meidän puolueellamme on erilainen linja, ja siksi ratkaisumme ovat erilaisia. Ehdotan, että lyömme päämme yhteen, ja mietimme yhdessä miten Suomi saadaan nousuun jommankumman menetelmillä. Ehkä löytäisimme toistemme mielipiteistä hyviä ideoita, ja päätyisimme jonkinlaiseen kompromissiin. Tärkeintä on Suomen kukoistus. Yhteistyö on tärkeintä!”

Luulenpa, että kansa olisi valmis hurraamaan.

---

Kansa keskustelee siitä, mitä tiedotusvälineet sille syöttävät. Kansa keskustelee myös asioista, joita se paremmin ymmärtää. Siksi tärkeämpää tuntuu olevan keskustelu pienistä, tunteita herättävistä, kunkin omaa pientä elämää koskettavista tai jopa absurdeista asioista. Tai käydään ”arvokeskustelua”. Tähän tietämättömyyden ja näkemyksettömyyden rakoon poliitikot iskevät.

Ihmiset kiehuvat jonkin vähemmistöryhmän (eivät siis enemmistön, ihme kyllä) oikeuksien tai pienten sotekysymysten parissa – joissa kaikissa on kyse siitä, miten rahaa käytetään, ei siitä miten sitä ansaitaan. En huomaa yhtä kiihtyneitä (tai pikemmin innostuneita) keskusteluja talouselämämme tämän viikkoisista saavutuksista.

Samaan aikaan monissa yrityksissä joukko valioyksilöitä pohtii, miten Suomen kansantalouteen saadaan lisää miljardeja, lisää työllisyyttä, lisää hyvinvointia, lisää hyvää kansainvälistä mainetta. Työtä vuorotta sekä oman firman että Suomen hyväksi. Paitsi jos poliitikot yritysvihamielisyydessään ajavat yhtiöitä pois Suomesta.

Politiikkaan eivät parhaat ajaudu, ja sen huomaa. Jopa puolueen puheenjohtaja- ja ministeritasolla on liian usein haroaivoisia ajattelijoita, jotka pelaavat lähinnä tuntemuksillaan, uskomuksillaan ja kuvitelmilla – ja tietenkin haaveilla äänisaaliista. Harva heistä unelmoi - ainakaan ääneen - yhteistyöstä ja kansan parhaasta. 

Ja he pelaavat vihalla vastustajia kohtaan. Ja yrityksellä saada äänestäjä uskomaan, että jos annetaan hänelle katteettomia lupauksia, saadaan ääniä omalla porukalla.

Siteeksi otetaan toki numeroita ja faktaa. Mutta vain siteeksi. Ja niitä kieputellaan oman ajatusmaailman suuntaan, eikä suinkaan – kuten pitäisi – muuteta ajatusmaailmaa faktan suuntaan.

Voisimmeko me kansalaiset herätä vaatimaan jotain täysin muunlaista?

--

Yksityissektoria ilman mikään ei toimisi, ei myöskään valtionhallinto, koska sieltähän verot tulevat. Kuvitellaanpa tilanne, jossa olisi sosialisoitu valtiolle yritystoiminta. Luuleeko joku, että Sofia Virta tai Wille Rydman olisi muuttunut taitavaksi, harkitsevaksi johtajaksi ja nostanut Koneen tai Nokian maailmanluokan toimijoiksi?

Entä miten kävisi verotuloille tai työllisyydelle, jos ei olisi yrityksiä ja niiden palkkaamia henkilöitä?

No, myönnetään, jotkut vieläkin kuvittelevat, että sosialismi olisi vastaus kaikkeen, taustalla kuvitelma siitä, että ammattitaidon voi korvata ”yhteisyydellä” ja ”demokraattisella päätöksenteolla”. Mutta turha kai toistaa, että sosialismi ei kaikesta tasa-arvoistamisestaan ja (näennäisesti) yhteisestä päätöksenteostaan huolimatta ole toimiva järjestelmä.

Asiantuntemuksella on merkitystä! Ja pitkäjänteisellä, innostuneella yrityksen toiminnan kehitttämisellä.

Parhailla poliitikoilla on kyllä ammattitaitoa, mutta harvoin he pääsevät sitä politiikan aggressiivisessa ja idioottimaisessa suossa tuomaan esiin.

Siksi tälläkin hetkellä hyvät uutiset tulevat tahoilta, joita eräät puolueet yrittävät saada kansan vihaamaan: suuryrityksiltä, menestyviltä startupeilta, niiden strategisesti oikeita ratkaisuja kovalla työllä ja hyvällä näkemyksenotolla tekeviltä omistajilta ja johtajilta, joilta pitäisi näiden puolueiden mukaan lähinnä estää ”ylisuurten palkkojen” saanti, ei ihailla ja kannustaa yhä parempiin suorituksiin, joiden tuotto looppujen lopuksi sataa yhteiseen laariin.

Meillä on poliitikkoja, jotka vastustavat perintöveron poistoa, koska se kuulemma lisää ”eriarvoisuutta”. Vaaditaan jopa sataprosenttista perintöveroa. Käytännössä tuo tarkoittaisi yritysmaailmassa joko yhtiön tuhoa tai siirtymistä valtion haltuun. Haluaisinpa nähdä, miten kävisi, jos jokin yksityisessä omistuksessa ja päätäntävallassa oleva yritys päätyisi valtion käsiin huutavien ja haihattelevien poliitikkojen hoidettavaksi. 

Sosiologian apulaisprofessori Hanna Kuuselan kirjoitus otsikolla ”Toistuvat hyökkäykset perintöveroa vastaan edustavat menneen maailman ihanteita” julkaistiin Helsingin Sanomien vieraskynä-osastossa 16.4.2026.

Kun sosiologi kirjoittaa talousasioista, näkökulma on eri kuin taloustieteilijän. Ja se kyllä näkyy kirjoituksesta, samoin kuin valitettavasti myös kirjoittajan ideologinen kallellaan olo.

Voisin kommentoida lähes jokaista kirjoituksen lausetta, mutta silloin käyttäisin liikaa kallista aikaani tämän asenteellisen, yksipuolisen asian käsittelyn ruotimiseen. Käyn siis läpi vain pääkohdat.

****

Valitettavasti minulla ei ole paljoakaan positiivista sanottavaa, kuten usein käy analysoidessani näiden laput silmillä kohti jonkinlaista ideaaliyhteiskuntaa laukkaavien ajatuksia.

Hanna Kuuselaa pelottaa ajatus, että perintöveron poisto nousisi vaaliteemaksi.

Tässä siis kommentteja lisäämään tai hälventämään pelkoa. Ensin aina Hanna Kuuselan ajatus ja sitten oma kommenttini.

1. Kuuselan mukaan ”Vaatimus perintöveron lakkauttamisesta on pysynyt poliittisesti elinvoimaisena, sillä elinkeinoelämän etujärjestöt ovat ajaneet asiaa”.

Kommenttini: Tämä on itsestään selvää, sillä kyse on eritoten yritysvarallisuuden säilymisestä. Tosin monet yksityishenkilötkin ovat puhuneet samansuuntaisesti.

2. Kuusela heittelee isoja lukuja. Maailmalla on satojen miljardien omaisuuksia, Suomessakin miljardien suuruisia. ”Todistamme pian historiallisen suurta perintöjen siirtymistä sukupolvelta toiselle”, hän lausahtaa.

Huomaako Kuusela, että sata miljardia on sata kertaa suurempi kuin miljardi? Vaikka eipä sillä juuri ole merkitystä, kysehän ei nyt ole miljardööreistä vaan yritysomaisuuteen kohdistuvasta perintöverosta. Suurin osa yksityisyrityksistä ei ole vain miljardöörien omistuksessa. Onko Kuuselan tavoitteena vähentää köyhyyttä vai vähentää rikkautta? 

3. ”Liberaalien demokratioiden eetos on perustunut yksilöiden yhtäläisin mahdollisuuksiin. Ellei perintöjä suitsita, ylisukupolvinen eriarvoisuus syvenee ja sosiaalinen liikkuvuus vähenee.”

Suurin osa isoista omaisuuksista on kapitalismin emämaassa Yhdysvalloissa tämän sukupolven yritysten arvoa. Yksilöiden sosiaalinen liikkuvuus on ollut mahdollista niin Amerikan ihmemaassa kuin Suomessakin.

”Ylisukupolvinen eriarvoisuus” on hienosti sanottu Kuuselalta mutta merkityksetöntä tasa-arvoisessa Suomessa, jossa kuka tahansa voi saada korkeatasoisen koulutuksen, perustaa yrityksen ja rikastua.

Mitä tapahtuu, jos perillisten sijasta yritys menee 100% verona valtiolle tai hajoaa verojen maksamisen vuoksi muutoin? Työttömyys lisääntyy, kansakunnan vaurauden vähenee, yrityksen valtiollistettu johto on epäpätevää…  Miksikö? Koska poliitikot eivät ole tehneet elämäntyötään yritysmaailmassa, eivätkä osaa yrityksiä ohjastaa! Sitten yritys myydään - toivottavasti - yksityisille tahoille. Ja taas perhana soikoon yksityiset rikastuvat! Tai sitten eivät. Suurin osa yrittäjistä ei ole miljardöörejä eikä edes miljonäärejä.

4. ”Perintöjä tarkastellaan lähinnä taloustieteellisesti, talouskasvun tai verokertymän näkökulmista. Näin sivuutetaan se, millaista yhteiskuntaihannetta perinnöt edistävät.”

Kuusela puhuu myös perintöverosta ”eetoksena”. Höpö höpö. Otetaan esimerkiksi Ranskan vallankumous, jota Kuusela käyttää esimerkkinä ”yhteiskuntaihanteen edistämisestä”. Ranskassa kyse oli ensiperimysoikeuden purkamisesta. Varakkaissa perheissä annettiin perimysoikeus muillekin kuin vanhimmalle pojalle, siinä kaikki. Ranskan vallankumouksen ”egalité” eli tasa-arvo tarkoitti juuri tätä, ei muuta. Valtiolle ei ollut tarkoitus antaa perimysoikeutta (lue:verotusoikeutta).

Paljon enemmän tämä on nimenomaan taloudellinen, ei sosiologinen asia. Talous kuntoon, siitä yhteiskuntaan vaurautta ja sitten Kuuselankin toivomat ideat voivat paremmin toteututua.

5. ”Moni klassinen liberaali vaati myös perintöoikeuden lakkauttamista, sadan prosentin perintöveroa tai enimmäiskattoa perinnöille. Perintöjen katsottiin lukitsevan ihmisiä syntyperänsä mukaisiin asemiin, ja perintöjä rajoittamalla haluttiin taata mahdollisuuksien tasa-arvo ja taloudellinen toimeliaisuus.”

Tämä teksti oli jopa kiusallisen propagandistista. Ketä hän muuten tarkoitti ”monilla klassisilla liberaaleilla”??

Toistan jo itseäni: Suomessa on erittäin hyvä mahdollisuuksien tasa-arvo, jota ei poista, että joissain yrityksissä on saman suvun edustajia sukupolvesta toiseen ilman rankaisevaa ja yritystä tuhoavaa verotusta. Sitä ei poista myöskään joidenkin harvojen rikastuminen. ”Mahdollisuuksien tasa-arvo” tarkoittaa mahdollisuutta perustaa lisää samanlaisia yrityksiä, ei sitä, että halutaan veroilla tuhota onnistuneet yritykset, jotta joka iikka joutuu  aloittamaan alusta!

6. ”Politiikassa vahvistuu nyt konservatiivinen suhtautuminen perintöoikeuteen. Se näkyy toistuvina hyökkäyksinä perintöveroa vastaan.”

Päinvastoin, perintöoikeuden poistaminen on nykymaailmassa radikaali toimenpide, joka mm. taloudellisesti meitä menestyneemmässä Ruotsissa on menestyksekkäästi tehty.

Sinänsä Kuuselan aatesuunnan edustajille "konservatiivi" on yleinen haukkumasana, joten siinä mielessä se puolustaa paikkansa...

7. ”Miksi omistusoikeuden pitäisi yltää kuoleman yli? Miksi osan kansalaisista tulee saada etuja syntyperänsä nojalla? Miksi perintönä saatua ansiotonta tuloa verotetaan nykyiseen tapaan kevyemmin kuin ansiotuloa?”

Nyt Hanna Kuuselan sanan säilä iskee täyden hudin. Periaatteellinen kysymys, johon on Suomessa yksiselitteinen vastaus: yksityisomaisuus on lähtökohtaisesti yksityisomaisuutta, ei suinkaan valtion, joka sitten antaa henkilön pitää siitä sen verran kuin valtio parhaaksi näkee. Tämä ideologisesti sokeilta tuppaa välillä unohtumaan. Pitää olla hyvä, yleisesti hyväksytty syy kajota yksityisomistamiseen. Siispä ”haudan taakse” jatkuminen EI ole lähtökohtaisesti valtion asia. Eikä omaisuuden siirtyminen perillisille ole näiden tuloa vaan omaisuuden pysymistä omistajan määräysvallassa.

8. ”Suuret perinnöt haurastuttavat demokratiaa.”

Täyttä potaskaa. Demokratia tarkoittaa kansanvaltaa, ei suinkaan tiettyä varallisuuden jakautumista, ja kansan äänioikeus pysyy samana, vaikka joku saisi perinnön. Ei Kuusela demokratiaa tarkoita vaan taloudellista tasa-arvoa, ja sitäkin varsin kyseenalaisin perustein.

9. ”Suurin osa perintörahoista kanavoituu ylimmälle tulokymmenykselle, eikä perijöiden enemmistö maksa lainkaan perintöveroa.”

            Totta, ja tässä Kuusela paljastaa todellisen tavoitteensa: rikkaat kyykkyyn!

10. ”Yksittäisten perijöiden maksuvaikeudet eivät ole syy luopua verosta, joka kohdistuu ansiottomaan tuloon ja edistää sosiaalista liikkuvuutta.”

Toistan: ei perintö ole tuloa vaan omaisuuden siirtymistä! Mutta karmivaa on Kuuselan ajattelu. Hänen lauseeseensa sisältyy seuraava ajatus: menestyvä yritys, johon perittävän ja perillisten omaisuuden suurin osa on sitoutunut, on tärkeä "sosiaalisista" syistä hajottaa tai pakkomyydä alihintaan. Eli nimenomaan Suomen taloudellista kasvua tukevat yritykset ovat Hanna Kuuselalle paha paha juttu. Äkkiä niille rangaistus - ja samalla niiden työntekijöille.

***

Sosiologinen tarkastelu ilman taloudellista näkökulmaa on vajaa ja johtaa harhaan. Kirjoittajan tendenssi on myös liian läpinäkyvä, liian asenteellinen. Ja tuo oli turhan laimeasti sanottu tästä tuhoa toivovasta kirjoituksesta.

Ei hyvä. Paha paha, jos joku tätä apulaisprofessoria innostuu kuuntelemaan.

LUIN LEHDESTÄ KAMMOTTAVAN ja sensaatiomaisen jutun serbien vanhoista sotarikoksista. Se oli niin päätä puistattava tarina, että jäin hetkeksi miettimään sen todenmukaisuutta. Päättelin lopulta, että juttu oli totta – yksinkertaisesti sen takia, että lehdellä ei ollut mitään syytä keksiä sellaista.

Tästä johduin miettimään, millä todennäköisyydellä lehtijutut ovat tosia. Todennäköisyyslaskentaa eli matematiikkaa voi käyttää myös median uutisoinnin oikeellisuuden pohdintaan.

---                                                                           

GAUSSIN KÄYRÄ ELI NORMAALIJAKAUMA on usein sovellettu matemaattinen malli haluttaessa ymmärtää pienien tekijöiden jakautumista suuressa joukossa. Tuttua on vaikkapa älykkyyden tutkimus. Hyvin harvat ovat superälykköjä ja yhtä harvat täysiä idiootteja.  Melkein kaikki me olemme keskivertoja.

Samaan tapaan monet muutkin geenien ja ympäristön vaikutukset ihmisiin istuvat hyvin tähän malliin, mikäli tutkitaan riittävän laajoja otoksia.

Tilastotiede nojaa pitkälti Gaussin käyrään, ja sitä voidaan käyttää selittämään monia muitakin tieteellisiä, taloudellisia, psykologisia jne. ilmiöitä.

---                                                           

MITEN TÄMÄ SITTEN LIITTYY media-analyysiin?

Itse käytän Gaussin käyrää näin: yritän tarkkailla aktiivisesti, kuinka ilmiöiden tai tapahtumien harvinaiset ääripäät alkavat ihmisten mielissä näyttää normaalilta todellisuudelta sen vuoksi, että jokin tiedotusväline tuo niitä esille huomattavasti useammin kuin pitäisi.

Hieno sana ”saatavusheuristiikka” on arkipäivää mediatutkimuksessa. Tiedonvälityksessä esiintyy usein halu ottaa esiin (eli tuoda saataville) sensaatioita (koska niiden oletetaan olevan lukijaa kiinnostavia) ja korostaa tietynlaisia uutisia. Tämä lisää tietynlaisten uutisten ja tietojen saatavuutta yli niiden todellisen määrän.

Kun lukijalle on tarjolla paljon uutisia esimerkiksi kouluväkivallasta, unohtaa helposti, että kyseessä on marginaalinen ilmiö. Koulutiellä tallustetaan tosiasiassa yhä turvalliseti. Jos uutisoidaan näyttävästi raiskauksista mutta ei pahoinpitelyistä (joita tapahtuu enemmän kuin raiskauksia), meille syntyy valheellinen kuvitelma, että raiskauksia on enemmän.

Samaan tapaan, jos luemme juuri nyt ylen määrin Ukrainan ja Iranin sotaa koskevia uutisia, kuvittelemme helposti, että maailma on rauhattomampi paikka kuin mitä se todellisuudessa on. Tällä lukutottumuksella meitä ohjataan, ja me ohjaamme itseämme eräänlaiseen joukkopsykoosiin.

Uutisen ”saatavuus” siis muuttaa maailmankuvaamme siihen suuntaan, mihin media sitä työntää. Saatavuusheuristiikka onkin yksi tärkeimmistä kognitiivista vinoumista, eikä se toki rajoitu mediaan.

---

LIIAN SUURI OSA MEDIAA käyttää manipulatiivista valtaansa nostamaan sopivaksi katsomiaan aiheita (usein vain yksittäistapauksia) esille korostaakseen sitä, että media ei ole olemassa neutraalia uutisointia varten vaan kouluttamaan meitä lehden linjan mukaiseen suuntaan.

Tätä olen kritisoinut yksityiskohdittain aiemmissa blogeissani analysoidessani joitakin artikkeleita ja niiden sisältöä.

Tavallaan tämä median vääristävä tapa on ymmärrettävää. Gaussin käyrän ääripäät herättävät meissä tunteita: kauhua, hämmästystä, inhoa, tai lievemmissä tapauksissa edes kiinnostusta.

Ketäpä kiinnostaisi uutinen, että tänäkin päivänä miljoonat suomalaiset kulkivat kotiin ja töihin tulematta raiskatuksi?

Vaarallista ja tuomittavaakin on kuitenkin esimerkiksi kertoa jostain poliittisesta puolueesta tai muusta ihmisryhmästä vain negatiivisia/positiivisia uutisia. Tällä vaikutetaan vääristävästi demokratiamme ytimeen, kansalaisten kykyyn äänestää vaaleissa oikeaan, riittävään laajaan ja neutraaliin tietoon perustuen.

• Media käyttää hyväkseen psykologiaa manipuloidessaan meitä kuvittelemaan, että maailma ei olekaan Gaussin käyrän mukainen vaan lehden valikoiman mukainen, vääristyneesti esitetty paikka. Media työntää näin meitä haluamaansa suuntaan, usein poliittiseen tai ideologiseen, tai sitten se vain haluaa myyvämpiä uutisia.

Suosittelen lukemaan mm. Hans Roslingin kirjan Factfulness, jossa esitetään lukujen pohjalta, kuinka ihmisten maailmankuva vastaa uutisvirtaa, ei tilastoja. Ja tilastot tässä tarkoittavat koko todellisuutta, ei valikoivaa, osin sokeaa näkemystä.

Aihetta on paljon tutkittu. Monessa tutkimuksessa on osoitettu, kuinka usea toimittaja katsoo tehtäväkseen arvojen välittämisen eikä uutisoinnin. Tämä heijastuu lehtien kokonaisuuteen. Ei ole siis ihme, että kuulemme paljon kritiikkiä median poliittisesta vinoumasta.

Suosittelen mm. Noam Chomskyn ja Edward Hermanin kirjaa Manufacturing Consent, jossa aihetta käsitellään syvällisesti.

---

OMA MIELIPITEENI ON, että vaikka media ei voi raportoida tylsästä keskiveroelämästä ja -maailmasta, sen pitäisi kuitenkin tuoda esiin poikkeustapausten rinnalla tämä normaalijakaumaan perustuva maailma, jossa me tosiasiassa elämme. Ettemme huolestuisi vääristä asioista.
 

Pääsiäisrauha sortui tuohtumuksen ja tuomitsemisen someärmätykseen. Tällä kertaa vasemmisto vyöryi tutuille tunteenomaisille barrikadeille Helsingin Sanomien julkaiseman valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelän haastattelun johdosta.

Huuto ja melskaaminen johtui tavanomaisista syistä. Niemelä esitti vasemmiston kannalta katsoen vääriä ajatuksia, meni jopa väittämään olevansa ”neutraali” virkamies. Paha, paha, kommentit raikasivat. Hän olikin puhunut ”arvolatautuneesti”. Ja koska julkituodut arvot vasemmistokonsensuksen mielestä olivat oikeistolaisia (eli pahoja), yhtäkkiä arvojen tärkeyttä yleensä korostava maailmanparannuskööri tuomitsi virkamiesparan.

Samainen Helsingin Sanomat joutui kommentoimaan omaa haastatteluaan. Ja mitenpä muutenkaan kuin antamalla puheenvuoren kunnon demarille Nasima Razmyarille.

*#*

Lukekoon itse kukin pääsiäisen ilosanoman keskelle sanojen tykeillä ja pommeilla ladattua keskustelua. En vatvo sen yksityiskohtia.

Sen sijaan mietin: 1. Mikä on kiihtyneen hyökkäyksen syy? 2. Sen sijaan, että yrittäisin puolustaa Niemelää, yritän etsiä, löytyykö haastattelusta joitain hyviäkin ajatuksiakin, vai onko se tuttuun vasemmiston mustavalkoiseen tapaan teilattava kokonaan?

Niin, miksi? Jäljet johtavat aina sylttytehtaaseen. Kyse ei ole halusta saada kansalle parasta vaan poliittisesta vaahtoamisesta.

1. SDP:tä ajetaan kaikin keinoin pääministeripuolueeksi. Siksi nykyhallituksen meininkiin pitää kohdistaa yhä uusia hyökkäyksiä.
2. Valtiovarainministeriö on aina ollut vasemmiston hampaissa. Heidän oletuksensa on, että ministeriö on oikeistolainen tai ainakin kokoomuslainen. En ihmettelisi, vaikka pitäisi paikkansa. Jos ymmärtää kansantalousasioita, on kuin automaattisesti enemmän reaalitalous-oikeistolainen kuin unelmahöttö-idealistivasemmistolainen.
3. Riikka Purra on tärkeässä asemassa oleva persu ja siksi oppositiopuolueissa vihatuin hallituksen ministeri. Ja hänhän vastaa ministeriön touhuista. Näin saadaan yksittäisen virkamiehen haastattelukin uudeksi muistutukseksi kansalle: Purrasta eroon! Persuista eroon! Ne eivät osaa mitään! Ministeriön väki on epäluotettava! Meidän jengi valtaan, sitten rahaa taas jaetaan!

Kulovalkean lailla leviävät Niemelän vastaiset kommentit (juoruilutyylisine päivittelyineen) ovat siis yhdellä sanalla sanoen yritystä saada pahikset pois vallasta, jotta me pääsisimme valtaan.

Vasemmistovyörytyksessä on tuotu mieluusti esille, kuinka ministeriön talousennusteet ovat olleet epäluotettavia. Tähän moitteeseen ovat yllättäen jopa jotkut persut yhtyneet. Moittijoilta unohtuvat talouden ennustettavuuden heikot kohdat, jotka koskettavat kaikkia ennustajia. Sotien, luonnonkatastrofien, itsenäisten maiden yllättävien linjausten jne. ennalta näkeminen ei voi olla koskaan lähelläkään täydellistä. Ja mitä turbulentimpia aikoja, sen vaikeampaa on ennustaminen. Juuri nyt elämme varsin hankalasti määriteltäviä aikoja, jotka eivät suinkaan tottele talousteoreetikkojen mielipiteitä. Kansainvälistä politiikkaa ajavat eteenpäin monenmoiset tavoitteet. Taustalla usein taloudelliset asiat, mutta myös valtapoliittiset, ja välillä suoranaisen kaoottiset virheratkaisut.

***

Entä löytyykö haastattelusta kohtia, joita itse pitäisin jollain tavalla positiivisena? Luen tässä samalla uudestaan haastattelua ja raportoin lennosta kommenttini.

• Menojen nousua enemmän kuin tulojen Niemelä kommentoi: ”Meillä on julmetun iso homma, että tämä saadaan kurottua tasapainoon”. – Olen samaa mieltä.
• Niemelän mielestä tulojen ja menojen railon ongelmat ovat erityisesti hoivamenojen, puolustusmenojen ja korkomenojen kasvu. – Olen samaa mieltä. Menolajit ovat vain kovin erilaisia ja samoin vaikutusmahdollisuudet niihin.
• ”Tasapainon korjaamista ei voida enää lykätä”. – Samaa mieltä. SDP on ollut samaa mieltä, mutta nähtäväksi jäisi miten sitten kansalle jaettaisiin SDP-johtoisessa hallituksessa enemmän rahaa? Ristiriitainen tilanne.
• ”Säännöt heitettiin romukoppaan [Marinin hallituksessa]” ja menot kasvoivat kymmenillä miljardeilla. – En pelkästään samaa mieltä vaan numeroilla todistettavissa.
• ”Hyvinvointiyhteiskunnan palvelulupaus pitää päivittää.” Toimittaja on tulkinnut tätä sanoin ”mitä hyvinvointivaltiosta jää jäljelle” – Samaa mieltä kummankin kanssa. Viisaat ystäväni kysyvät joskus: Mitä sitten jos mentäisiin takaisin vaikkapa vuoden 1995 tasolle? Elimmekö me muka huonosti silloin?? Ei ole kiveen hakattu, että hyvinvointi aina vain lisääntyy tai edes pysyy ennalleen.
• ”Voisiko osa maaseudun asfalttiteistä olla hiekkateitä?” – Niin, tämä olisi taaksepäin menoa muttei kokonaisinfrasstruktuurin kannalta katastrofi.
• Niemelä puhuu ”nollapohjabudjetoinnista”, eli siitä, että lähdetään ajatuksesta, että menot ovat nolla, ja sen päälle rakennetaan uusi menobudjetti. – Sinänsä tuore, hauska idea, ja se palvelisi varmaan uudenlaista visointia ja tarveharkintaa. Vaikea toteuttaa vaikka ideatasolla mielenkiintoinen.
• Niemelä peräänkuuluttaa yksilön vastuuta. Tästä vasemmisto kommenteissaan on myös ehtinyt riehaantumaan. Pidän itsestään selvänä, että yksilölläkin on jokin vastuu. Vasemmisto taas perusluonteensa mukaisesti korostaa aina ”yhteiskuntaa” (jolla se tarkoittaa useimmiten valtiota ja muuta julkishallintoa). Kannattaa muistaa historia: kun valtio ei hoitanut meitä kehdosta hautaan, sukuverkostot tekivät sen. Mihin tuon hoitamisen rajan vetää, lienee mielipidekysymys. Yksilön vastuun poisto tarkoittaa liian helposti ja liian monille heittäytymistä avuttomuuteen.
• Kauhistusta on herättänyt Niemelän ajatus siitä, millainen valtion kannalta hyvä kansalainen on: tekee töitä, on terve, hankkii lapsia eli uusia veronmaksajia. – Tämä sotii eurooppalaisen, rikkaan yhteiskunnan individualistis- hedonistista maailmankuvaa vastaan. – Olen eri mieltä yksilön kannalta, mutta jos maailma muuttuu sellaiseksi, että meidän on teristäydyttävä, jotta systeemi pysyy pystyssä, olen samaa mieltä Niemelän kanssa. Mutta eivätkö terveys ja työnteko enää ole minkäänlaisia arvoja?? Sitäkö vasemmistoriekkujat nyt kritisoivat?

Lopetan kommenttini tähän. Mika Niemelä esittää useita asioita, jotka tavalliselle taapertajalle ovat itsestään selviä. Tee työtä, saa lapsia, elä terveellisesti, valtion velat on maksettava, ei voi elää yli varojen jne.

***

Politiikkaa tekevälle vasemmistolle nämä terveen järjen ajatukset ovat liikaa. He siirtyvät tyypilliseen sokeaan, ideologiseen moodiin, mutta vain saadakseen valtaa itselleen. Samalla he näyttäytyvät typerinä. Tosi asiassa SDP:kin pääministeripuolueena joutuisi kohtaamaan todellisuuden.

Eräs kritiikki on ollut mielestäni erittäin oikeaan osuva: miksi budjettipäällikkö ei puhunut kansantalouden tulopuolesta mitään?

Hyvää pääsiäisen loppua! Mielestäni pääsiäismunat ja muut traditiot ovat tärkeämpiä kuin poliittisen vastustajan mollaaminen.

ONKO KANSANEDUSTAJA Päivi Räsänen päähän potkittu uskovainen vai pikkurikollinen?

Luin koko Korkeimman oikeuden (KKO) ratkaisun tapaukseen, jossa Räsästä syytettiin kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tapaus on käynyt läpi koko pitkän ja raskaan tien alioikeudesta hovioikeuteen ja sieltä edelleen juridiikan viisaimpien käsiteltäväksi.

Päätöksessä on yli kaksikymmentä sivua lainkäyttäjän kirjoittamaa, useimmille vaikealukuista tekstiä. Ei ole ihme, että useat kommentaattorit selvästi eivät ole lukeneet päätöstä huolellisesti tai jopa ollenkaan.

---

RATKAISU ON KITEYTETTÄVISSÄ muutamaan ydinkohtaan.

1. Räsänen on KKO:n tuomion mukaan syyllistynyt, julkaistessaan erään vanhan bloginsa uudestaan, kiihottamiseen kansanryhmää vastaan.
2. Räsäsen kirjoituksessa ei ole oikeuden päätöksen mukaan suoraan tai epäsuorasti ”kiihottamista väkivaltaan tai siihen rinnastettavaa uhkauksenomaista vihan lietsomista” mutta hän on solvannut homoseksuaaleja ryhmänä (katso lakipykälä blogin lopussa). KKO katsoo siksi, että rikos on tapahtunut, mutta se on lievä.
3. Solvaamiseksi oikeus katsoo Räsäsen lausuman, että homouden ”taustalla on psykoseksuaaliseen kehitykseen liittyviä häiriöitä”. Oikeuden hankkimasta THL:n asiantuntijalausunnosta selviää, että ”nykylääketieteen (psykiatrian) mukaan homoseksuaalisuutta pidetään osana normaalia seksuaalisuuden kirjoa.”
4. KKO päättelee mainitun Räsäsen väitteen tarkoittavan, että ”kirjoituksessa homoseksuaaleja ei pidetä samanarvoisina heteroseksuaalien kanssa”.
5. Oikeus kuitenkin myöntää muun muassa, että ”hän ei ole myöskään kirjoituksessaan väittänyt, että homoseksuaalisuus […] olisi yksiselitteisesti tuomittava ominaisuus tai identiteetti”.

SEKÄ KÄRÄJÄOIKEUS että hovioikeus olivat yhtä mieltä: rikosta ei ole tapahtunut. Samaa mieltä olivat KKO:n esittelijä ja kaksi viidestä asiaa ratkaisseesta oikeusneuvoksesta.

Kiinnostuin tapauksesta, koska tiedän hyvin, että myös alemmissa oikeuksissa istuu kokeneita tuomareita ja koska case päätyi äänestykseen korkeimmalla tasolla. Mitä oikein tapahtui?

--

NÄHDÄKSENI KYSE EI OLE niinkään julkisuudessa paljon hämmästellystä uskonnonvapauden ja sananvapauden ohittamisesta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, jonka päätöksiä KKO käytti tulkintansa apuna, on todennut, että mainitut vapaudet eivät ole kaiken kattavia, sillä ”vapauksien käyttöön liittyy muiden ihmisten ja ryhmien suojaamiseen liittyviä rajoitteita”.

Tätä KKO käyttää yhtenä perusteena kajota kansalaisten perusoikeuksiin, jollaisiksi uskonnon- ja sananvapautta on katsottava. Eli sananvapaus ei salli ”kiihottamista kansanryhmää vastaan”.

Esittelijä ja kaksi oikeusneuvosta ovat olleet kuitenkin sitä mieltä, että ”sanan- ja uskonnonvapauden rajoittaminen ei ole […] välttämätöntä.”  

Näiden perusoikeuksiksi katsottavien oikeuksien ohittaminen KKO:n ratkaisun perusteluna ei ole siis itsestään selvä. Perusoikeuksien ohittaminen tosiaankin vaatii aina hyvää syytä.

--

OLENNAISTA RATKAISUN YMMÄRTÄMISEN kannalta on päätellä, onko lain tarkoittamaa solvausta sen väittäminen, että homous on psykoseksuaalinen kehityshäiriö?

Räsänen itse mainitsee syyttömyyttä todistellessaan, että tämä sanapari on nykyäänkin virallisessa sairauksien diagnoosiluettelossa, eikä sen käyttöä voi siis pitää solvauksena. Samaa argumenttia ovat monet hänen puolustajansa toistaneet.

Tosiasiassa diagnoosiluettelo ei kuitenkaan tarkoita, että homous olisi kehityshäiriö. Se on vain mukana kehityshäiriökohdan alakohtana – aivan kuten heteroseksuaalisuuskin, Kyse on luokittelusta, ei siitä, että sekä hetero- että homoseksuaalisuus olisivat kehityshäiriöitä.

Oikeudellisen ratkaisun ongelmaksi on jäänyt joka tapauksessa, että Räsänen on kirjoituksellaan osoittanut pitävänsä homoutta epänormaalina, ja että siitä voi ”eheytyä” eli parantua.

KORKEIN OIKEUS on ylin lain ja sen tarkoituksen tulkitsija maassamme. Tulkintaansa varten oikeus tutkii rutiininomaisesti niin lain esitöitä kuin oikeustapauksia, tässä tapauksessa mukaan lukien eurooppalaisella tasolla.

KKO:n tuomioon ei ole valitusmahdollisuutta. Se jää pysyväksi ratkaisuksi ja samalla ennakkotapaukseksi, joka vaikuttaa tulevien alempien oikeuksien ratkaisuihin. Valitus ihmisoikeustuomioistuimeen on kuitenkin mahdollinen, ja tätä Päivi Räsänen käyttänee.

--

MIELENKIINTOISEKSI KYSYMYKSEKSI JÄÄ, vaikuttaa ratkaisu tuleviin syytteisiin. Vastaavia tapauksia tulee varmasti eteen, eivätkä ne aina kohdistu homoihin. Jo nyt ovat monet tahot kiinnittäneet huomiota muun muassa Suomessa toimivan imaamin lausumiin siitä, että islamin mukaan homot on tapettava. Mitä imaamin pitäisi sanoa, että raja lain tarkoittamaan kiihottamiseen ylittyy? Solvaaminen tapahtuu vahingossa helposti. Usein törmää nettikirjoituksissa uskontoa – niin islamin kuin kristinuskon - haukkuvaan varsin suorasukaiseen kielenkäyttöön. Varmasti lisää solvauksia löydetään. Mitä syyttäjälaitos tekee?

Oma arvioni on, että Päivi Räsänen toimi aidosti kristinuskon ja Raamatun tulkintansa pohjalta, ajattelematta ensisijaisesti solvaavansa homoja. Hän kokee homouden olevan luonnotonta, sairasta, ja siksi sitä pitää yrittää parantaa. Hän on toisaalta nimenomaisesti todennut, että Jumalan edessä kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Homot eivät ole ”alempiarvoisia”, kuten syytteessä väitettiin, ja jonka väitteen KKO nielaisi sellaisenaan.

Ei ihme, että suurin osa tuomareista eri oikeusasteissa totesi, ettei rikosta ollut tapahtunut.

--

RIKOS VAATII TAHALLISUUTTA. Sitä Räsäsellä ei ehkä ollut. Tämän ymmärtäen Korkein oikeus veti esiin viimeisen ässän: ”olosuhdetahallisuus” riittää. Se tarkoittaa, että Räsäseltä edellytettiin tietoisuutta solvauksen tunnusmerkistön täyttymisestä.

--

Rikoslaki 11 luku 10 §

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan

Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaansakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Juuri nyt on tärkeä seurata useita asioita niin sodassa kuin rauhassa, mikäli on yhtään kiinnostunut oman maamme ja Euroopan tulevaisuudesta. Tässä yksi niistä: Unkari ja sen ajankohtaiset, meidänkin kannaltamme tärkeät vaalit.

---

Unkari on tällä haavaa samantyyppinen maa kuin Saksa natsivallan kehittyessä. Viktor Orbánin Fidesz-puolue – tukenaan kristillisdemokraattinen KDMP - on kuitenkin, toisin kuin Saksa, kyennyt hallitsemaan Unkaria ainakin näennäisen demokraattisin keinoin. Näiden kahden puolueen koalitio on saanut vuodesta 2010 lähtien jatkuvasti noin puolet äänistä ja usein myös ”superenemmistön” parlamenttiin (eli 2/3 enemmistön paikoista, mikä on tehnyt koalition puolueille ja Orbánille mieluisan lainsäädäntötyön helpommaksi).

Verrataan Unkaria Natsi-Saksan kehitykseen.

Natsipuolue oli Saksan parlamenttivaaleissa 1933 suurin puolue. Hitlerin nimitys valtakunnankansleriksi oli kuitenkin poliittisten eliittien kabinettipäätös, ei demokraattinen. Päätöksen taustalla oli painostusta ja poliittisen vapauden estämistä, muun muassa kommunistien toiminta kiellettiin. Maa oli sen jälkeen valmis liukumaan kohti natsien diktatuuria.

Unkarista joku voisi sanoa, että äänestäjien syytä kaikki. Totta, mutta äänestäjäkäyttäytymisen ymmärtämiseksi kannattaa muistaa Unkarin tilanne vuonna 2010.

Vuoden 2008 finanssikriisi oli aiheuttanut huomattavaa taloudellista hätää maassa. Unkari oli IMF:n ja EU:n hätärahoituksen varassa. Maan valuutta forintti oli romahtanut. Työttömyys, köyhtyminen…

Samaan aikaan vasemmistolaisen pääministeri Gyurcsányn  julkisuuteen vuotanut puhe, jossa hän myönsi valehdelleensa ”aamuin ja illoin”,  laukaisi kansassa todella vahvan turhautumisen moraalitonta eliittiä kohtaan.

Orbán tarjosi vaihtoehdon: vakautta, turvallisuutta, luotettavuutta, korruptoitumatonta eliittiä. Ja vakavasti otettavaa vastustajaa ei politiikassa löytynyt.

Unkarin kansa ei siis äänestänyt äärioikeiston, saatikka diktatuurin puolesta. Kansa, erityisesti maalaiset, köyhät ja huonosti voiva keskiluokka, halusi vahvan muutosjohtajan.

Tämä ei ollut uusi tarina. Hitler astui esiin ja kohosi valtaan Saksassa, jota olivat runnelleet maailmansodan tappion jälkeiset, voittajien sanelemat kohtuuttomat ehdot sodan hävinneelle Saksalle. Samaan aikaan talous sakkasi. Hyperinflaatio vei säästöt, tarvittiin johtajia, jotka palauttaisivat Saksan oikeille raiteille, eli ennen kaikkea kohti taloudellista hyvinvointia.

Donald Trump astui politiikan näyttämölle samanlaisilla teemoilla, kansan puolustajana mätää eliittiä vastaan.

Kaikissa näissä tapauksissa, kuten monissa, monissa muissakin, lopputulos oli sama: saatiin huono, omaa etuaan ajatteleva johtaja, joka toi ehkä järjestystä jonnekin, mutta vei lopulta maansa suuntaan, jota kukaan järjissään oleva ihminen ei olisi halunnut.

Katsoin televisiosta unkarilaisen maaseudun asukin haastattelua. Hän hymyili ja kertoi kannattavansa Orbánia. Toimittaja muistutti katsojaa, että Orbán oli syytänyt miljoonia haastatellun miehen kotikonnuille.

Äänestäjä ei ajattele nenäänsä pitemmälle. Näin se aina on. Se olisi sanottava ääneen ja tunnustettava: liian suuri joukko äänestäjiä on kykenemätön näkemään suurempia kokonaisuuksia ja äänestämään tämän näkemyksen ja samalla omien etujensa mukaisesti.

Suomi ei ole Unkari – ainakaan vielä – mutta samaa voimme toki nähdä Suomessakin. Taloudesta, ennen kaikkea ja ainoastaan omasta taloudesta, on aina kyse. Kun taloudessa menee huonosti tällä hetkellä, ja vallassa on oikeisto, äänestäjä ryntää lauman mukana kohti vasemmistoa, joka lupaa selvittää asian juuri hänelle suotuisalla tavalla. Ja sitten taas vasemmisto pettää äänestäjän toiveet ja uskomukset.

Mutta Suomessa sentään on ollut hyvä herraonni. Onko näin demokratian ansiosta vai demokratiasta huolimatta, se olisi uuden blogin tai kokonaisen kirjan aihe.

Unkarissa äänestettiin vuosi toisensa jälkeen Orbán valtaan. Kansalaiset eivät suinkaan halunneet illiberaalia valtiota ja de facto diktatuuria vaan järjestystä. Ja sitä he toki saivat. Vuoden 2010 vaaleissa Orbán sai murskavoiton.

Vasta nyt on merkkejä ilmassa, että hän saattaisi hävitä vaalit. Uusi Tisza-puolue näyttää johtavan mielipidemittauksissa. Puolue on muun muassa EU-myönteinen.

Ei Orbánin voittokulussa kuitenkaan ole kyse vain äänestäjän omaan napaan tuijottamisesta.

Enemmistönsä turvin Orbán on kyennyt vähentämään median vapautta ja siten myös kansalaisten tiedonsaantia, vaikuttamaan vaaleihin ”laillisin” keinoin, muun muassa äänestysalueiden muutoksilla, aivan kuten Yhdysvalloissa Trump pyrkinyt tekemään.

Tosiasiassa koko media- ja vaalikampanjointiympäristö yhdistettynä säädösmuutoksiin on antanut kohtuuttoman edun Fidesz-KDNP -Koalitiolle.

---

Katsotaan miten Unkarissa käy. Euroopan kannalta vaalit ovat tärkeät. Päästäänkö eroon EU-vastaisesta hallinnosta? Pystyykö Eurooppa tiivistämään rivejään Ukrainan suhteen? Näyttääkö Eurooppa piirun verran yhtenäisemmältä suhteessa ulkomaailmaan, mikä on juuri nyt tärkeää levottomassa maailmantilanteessa?

Kohtalomme on tältä osin unkarilaisen äänestäjän käsissä, tuon omaa pientä palkkapussiaan tarkastelevan kansalaisen maailmanpolitiikalle kintaalla viittaavan mielen liikkeissä.

Pelottava näkemys sekin.

KALEVALAN MERKITYSTÄ haastetaan aika ajoin. Tällä kertaa Helsingin Sanomat on nostanut Kalevalanpäivän kunniaksi esille historiantutkija Irma Sulkusen kirjoittaman elämäkerran Elias Lönnrotista.

Sulkusen ja Helsingin Sanomien tavoitteena on murentaa myyttejä. Artikkeli on pitkä, niin pitkä, että vain harva ehkä viitsii lukea sen kokonaan näinä tiktokaikoinamme. Kansan lukutaidon kehittäminen alkoi 1800-luvulla suomenkielisen kirjallisuuden kehittymisen myötä. Nykyään lukutaito on taantumassa.

Lähdetään siis musertamaan suomen kielen tärkeintä kehittäjää!

--

SAAMME LUKEA, KUINKA KALEVALA oli suureksi osaksi Lönnrotin itse kirjoittama eikä pelkästään kansanrunoutta. Ken on tutustunut Kalevalan syntyhistoriaan, on toki tiennyt tämän jo aiemmin. Suomalaisuusaate vaati niin suomen kielen kuin Suomen kansan pönkittämistä. Sivistyneistön parissa kehittynyt fennomaaninen aate ja kansallisromantiikka rakensivat tietä kohti Suomen itsenäisyyttä. Tuo rakentaminen tehtiin tietoisesti.

Lönnrotin suurtyö muun muassa suomen kielen sanakirjan kehittäjänä jää mainitsematta. Asian esille nostaminen ei varmaan olisi sopinutkaan myytinmurtajalle.

NIIN ELÄMÄKERRAN KUIN ARTIKKELIN TAVOITTEENA on siis myytin murtaminen ja niin muodikkaasti sen osoittaminen, että suurmies ei olekaan suurmies vaan ”tavallinen”. Artikkeli ja elämänkerran kirjoittaja vähättelevät siksi Lönnrotia monella tapaa. Sulkunen kertoo hieman naiivisti itseään tehostaen muun muassa omien kävelyidensä olevan yhtä pitkiä kuin Lönnrotin pitkien runonkeruumatkojen, jotka ulottuivat Inarista Laatokan itäpuolelle ja Helsingistä Arkangeliin, tuhansia kilometrejä.

Artikkelin lukija voi katsoa siihen liitettyjä karttoja ja miettiä, ovatko kävelyretket olleet lyhyitä.

Lönnrotin väitöskirjoille nauretaan. Ne olivat 1800-luvun alussa erilaisia kuin nykyään, Lönnrotillakin vain kuusitoistasivuinen. Tämäkin on yleistä, tiedossa olevaa historiaa. Oli kolminkertaisia tohtoreita, kuten Lönnrotin aikalainen, lääkäri Jacob Wegelius, joka oli paitsi lääketieteen niin myös filosofian ja teologian tohtori. Mutta ehkä asia pitää erikseen sankariudenpoistotalkoissa mainita Lönnrotin yhteydessä. Kaikki peliin vaan! Lönkka on tavis!

Tosiasiassa kirjoittajat vähättelevät syntymässä olevan kulttuurin haparoivia ensiaskelia. Sulkunen itsekin myöntää, että historiaa pitäisi pystyä katsomaan historiallisen ajan omasta näkökulmasta. Ei vain besserwisserinä nykyajasta käsin. Fennomaaninen aate jakoi sivistyneistöä, mutta kansa hurrasi tsaareille. Ilman fennomaaneja ei Suomea itsenäisenä olisi välttämättä edes syntynyt.

MAINITAAN MYÖS LÖNNROTIN PITKÄ LÄÄKÄRINURA Kajaanissa. Ei kuulemma ollut paljon töitä. Täytyy kuitenkin muistaa, että Lönnrot vastasi koko Kainuun lääkintähuollosta – yksin. Tätä ei mainita. Hänen työtään voinee verrata nykyajan sotealueiden resursseihin.

Varmuuden vuoksi teilataan myös Kajaani. Sen sanotaan olleen ”kyläpahanen”. Historiantutkijan soisi kuitenkin löytävän Lönnrotin piirilääkäriaikojen mielenkiintoisen aikalaisdokumentin, Lina Rislachin päiväkirjat, joissa nuori tyttö kertoo elämästä Kajaanista. Niiden lukija jaksaa hämmästyä kaukana kaikesta sijaitsevan ”kyläpahasen” sivistyneistön yrityksestä pysyä ajan tasalla muun muassa kirjallisuuden osalta. Jotain kautta eurooppalainen kirjallisuus ja sivistys ja tapakulttuuri levisivät myös Kajaaniin.

Ja ikään kuin viimeisenä niittinä todetaan, että raittiusyhdistyksen perustaja Lönnrot joi viinaa. Ja joidenkin mielestä hän oli hoitanut professuuriaan Helsingissäkin kehnonlaisesti.

--

TARINA ON VALMIS: Lönnrot ei ole suurmies vaan tavis.

Miksi on tärkeä teilata Lönnrot, Suomen kansan myytit, Kalevala ja siinä sivussa ajatus kansallisvaltiosta, joka juuri 1800-luvulla oli koko Eurooppaa elähdyttävä aate?

Kannattanee muistaa, että taustalla hääräävät aaveet. Eräs aave on kansallisvaltioiden vastustus.

Sosialistinen internationaali se vasta jotakin on! Tuo 1960-1970 -lukujen ideaali oli Snellmanin, Lönnrotin, Runebergin, Topeliuksen ja monien muiden aiempien sukupolvien sankareiden rakentaman Suomen itsenäisen valtion vastakohta.

Nykyään ei puhuta sosialistisesta maailmanvallankumouksesta, mutta ”yhtenäiskulttuurin katoaminen” on nykyaikaa, ja tähän kansainvälistymiskehitykseen halutaan liittää muutakin kuin sivistyksen lisääntymistä. Maahanmuuton laadullisten kriteerien jättäminen pienelle huomiolle on osa maamme kansainvälistämistä ja kansallisvaltioideaalin lopullista hautaamista. Eikä kaikille ole tärkeää saada oppia vanhoista sivistysmaista kuten 1800-luvulla. Riittää, että saadaan ulkomaalaisia maahan.

1800-luvun suomalainen sivistyneistö oli jo valmiiksi kansainvälistä. Valveutuneelle, lukevalle kansanosalle katseet kohdistuivat aina myös Eurooppaan, vähemmän toki kaukaisempiin maihin. Kansallisvaltioideaali oli tosi asiassa halua kehittää samanlainen korkeatasoinen kulttuuri kuin vanhoissa Euroopan maissa.

VOISI ARGUMENTOIDA, ETTÄ Suomen 1800-luvun sivistyneistö oli yhtä kansainvälistä kuin nykyäänkin. Kansa oli vielä kouluttamatonta. Suuren kansansivistystehtävän toteuttamiseksi tarvittiin toisenlaisia keinoja kuin nykyään, jolloin ainakin teoriassa koko kansa on kykenevä ottamaan vastaan tietoa ja laajempia näkemyksiä. Myytit, suurmiehet, sankarit olivat osa keinovalikoimaa.

Voitaneen kuitenkin varovasti sanoa, että Saksan, Ranskan, Italian sekä antiikin Kreikan ja Rooman sivistyksen vastaanottaminen eurooppalaiselta sivistyneistöltä oli erilaista kuin se panos, minkä esimerkiksi Lähi-idän sotaisista yhteiskunnista maahan tuleva kouluttamaton väestö tuo mukanaan.  

--

On meillä nykyäänkin sitä paitsi myyttejä ja sankareita. Greta Thunberg nousi maailmanmaineeseen sankarina, ei taviksena. Milloin hänen myyttinsä murskataan? Sittenkö kun jokin vastakkainen poliittinen aate pääsee ehdottomaan valtaan?

PUHUIN SIVISTYKSESTÄ kansainvälisen politiikan mittarina edellisessä blogissani . On käsittämätöntä, kuinka puoluepolitiikka menee joidenkin julkisen sanan edustajien ja some-kiihkoilijoiden ajatuksissa eurooppalaisen - ja usein universaalinkin - sivistyksen kannatuksen edelle. 

Tuli mieleeni tammikuisissa uutisissa vilahtanut "Tampereen empatiataulu". Vaikka uudet sensaatiot ovat saaneet meidät unohtamaan tuon pienen myrskyn vesilasissa, palaan siihen.

Empatia on nimittäin eräs sivistyksemme kulmakiviä. Jotkut menevät niin pitkälle, että sanovat toisen ihmisen huomioon ottamisen olevan kaiken sivistyksen perusta. Olen johonkin rajaan saakka samaa mieltä. Yhteiselomme perustuu sosiaalisuuteen ja sitä kautta toisen ihmisen ymmärtämiseen ja suvaitsemiseen.

Kirjoitin lähes kuukausi sitten pöytälaatikkooni aiheesta pienen jutun. Lyhennän ja muokkaan hieman tuolloista kirjoitustani. Toivottavasti lukija viitsii kärsivällisesti lukea hieman vanhemmastakin uutisesta. Asia sinänsä on aina ajankohtainen. Sivistys. Empatia. Ihmiset.

--

TAMPEREEN KAUPUNGINHALLINTO herätti tammikuussa joidenkin tahojen hämmästystä ”empatiataulullaan”. Asiasta noussut kohu tuntui olleen kuin persujen mittatilaustyötä. Woke-leima iskettiin tauluun välittömästi.

Katsotaanpa asiaa toisesta näkökulmasta. Entinen europarlamentaarikko Satu Hassi kysyi somekeskustelussa retorisesti, eivätkö empatiataulussa olevat asiat kuulu hyvään kotikasvatukseen.

Hassin kommentti oli hyvä. Juuri näin, empatia kuuluu hyvään kasvatukseen eli sivistykseen. Se on osa ihmisten välistä kunnioittavaa ja huomioon ottavaa käyttäytymistä. Hassi tuntui toivovan, että kaikki ymmärtäisivät asian ilman taulujakin. Mutta itse sanon silti: hyvä, että asia kirjoitetaan auki niitä varten, jotka eivät huomaa ajatella.

NIIN KOMMENTAATTORI HASSI kuin woke-älämälöön nostajat menivät parissa asiassa hieman harhaan.  

Empatiataulussa ei ollut kyse yleisestä kulttuurisesta ohjenuorasta tamperelaisille; se oli tarkoitettu ohjeeksi kunnallishallintoon siltä osin kuin se oli relevanttia yksittäisten kaupungin työntekijöiden tehtävissä.

Ja taulussa otettiin kantaa vain siihen, mitkä ihmisryhmät tarvitsevat mahdollisesti ”positiivista erityiskohtelua”.

Lienee useimmille selvä, että varakas tarvitsee vähemmän yhteiskunnan huolenpitoa kuin köyhä, suomea osaava vähemmän kuin ummikko. Muita vastaavia pareja oli taulussa muitakin. Tältä osin paperi oli selkeä ja helposti tulkittavissa.

Väliin oli kuitenkin ujutettu vähemmän itsestään selviä asioita. Muun muassa naisten asemaan ja sukupuolivähemmistöihin otettiin varsin suorasukaisesti kantaa.

Naisen asema kunnallishallintoon kuuluvissa kysymyksissä ei suinkaan ole heikompi kuin miehen. Entä millä tavalla sukupuolivähemmistöt pitäisi ottaa erityisesti huomioon? Useimmissa tapauksissa sukupuolinen orientaatio ei tuo mitään erityistarpeita; miksi siis erityiskohtelua?

Entä miksi ”näkyvästi uskontoryhmään kuuluva” tarvitsee erityiskohtelua? Lukemalla taulua lähemmin olin ymmärtävinäni, että kyse oli vähemmistöistä, ei mistä tahansa uskontoryhmistä.  Koskeeko tämä kaikkia vähemmistöuskontoryhmiä? Lestadiolaiset? Buddhalaiset?

Ehkä tässä oli ajateltu erityisesti muslimeja. On vaikea kuvitella, että muslimit tarvitsisivat jotain erityistä huolenpitoa uskontonsa vuoksi.

KAIKEN KAIKKIAAN empatiataulu oli sillisalaatti, mutta sellaisenakin se toi esille suomalaiseen sivistykseen liittyviä asioita.

Hyvä näin, mutta kaupungin työntekijöiden virkatyö on selkeästi laein, asetuksin ja kaupungin sisäisten sääntöjen perusteella rajattu.

Ei tällaista tarvita, osin sekavaa ja tulkinnanvaraista, osin eri poliittisissa ja väestöryhmissä ristiriitaisesti vastaan otettua ohjetta – kun se kaiken lisäksi kertoo varovaisen epämääräisesti vain, että ”mahdollisesti tarvitsee...” ja ”ei todennäköisesti tarvitse…”

Loppujen lopuksi yksittäinen työntekijä suorittaa siis kuitenkin tapauskohtaista harkintaa. Ja näin sen pitää ollakin.

TAISI OLLA OIKEA PÄÄTÖS, että pormestari Ilmari Nurminen ilmoitti vetävänsä empatiataulun jatkovalmisteluun. Toivottavasti sitä tosiaankin vain tarkennetaan ja sanamuotoja muutetaan, Ajatus on nimittäin hyvä.

Vielä parempi tosin olisi, jos sivistys olisi automaattisesti osa ihmisten käytöstä myös virkatehtävissä. Silloin toteutuisi ilman tällaista ukaasiakin se, mitä oletan Satu Hassin ajatelleen: Heikommat tarvitsevat enemmän tukea, ja siksi heidät pitää ottaa enemmän huomioon.

Poliittista agendaansa herkeämättä jahtaava Helsingin Sanomat laukaisee täysillä kohti valtionpäämiestämme, rapauttaen samalla sitä yhtenäisyyttä ja yksituumaisuutta, joita niin oma maamme kuin koko Eurooppa tällä hetkellä tarvitsee.

Digilehti läväyttää päivän ykkösjuttunsa otsikolla ”Stubbin golfdiplomatia on ollut häpeällistä – jopa haitallista”.

Häpeä itse, valtalehti! Olet taas kerran alistanut omaa vallankäyttöäsi palvelemaan - eli ajamaan ahtaita sisäpoliittisia tarpeitasi - pikkumaisen, vasemmistoon päin yhä enemmän kallellaan olevan jankutustarpeesi .

Nyt jahtaat kokoomustaustaista Tasavallan Presidenttiä äärimmäisen vaikeassa geopoliittisessa tilanteessa. Mitäpä ei lehti tekisi varmistaakseen sosiaalidemokraattien voiton seuraavissa vaaleissa.

Taustalta löytyy italialainen tutkija. Ainahan näitä löytyy, tukemaan Hesaria milloin missäkin asiassa lehden omaa näkemystä pönkittämään.

Tutkija – ja siis samalla lehti – kritisoi nyt sormeaan heristellen, kuinka Alexander Stubbin golfinpeluu Donald Trumpin kanssa oli vääränlaista diplomatiaa. Samalla menee romukoppaan muidenkin eurooppalaisten halu pitää vakiintuneesta diplomaattisesta toimintatavasta kiinni.

Lehti kysyy tutkijalta sopivan johdattelevasti, vastaus lienee odotetun kaltainen: ”Suomessa ulkopoliittinen johto on läpi vuoden toistanut […} että meillä on turvatakuut Yhdysvalloista. […] Miltä tämä kuulostaa?”

Nathalie Toccin vastaus : ”En halua olla epäkunnioittava, mutta kuulostaa säälittävältä”. Stubb, säälittävä?

Tutkijan analyyttisellä (sarkasmiani) tavalla hän toteaa myös: ”Kun mikään sopimus ei enää päde, eli mitä helvetin järkeä tässä edes on?”

--^--

No niin, jätetään artikkelin luku tähän.

Mietitään vaihtoehtoa. Elleivät keskusteluyritykset, Yhdysvaltojen päämiehen ajatusten ja mielenlaadun selvittäminen, yhteistyö, yritys rakentaa rauhaa tähtäämällä ystävyyteen jne ole oikea tapa, niin mikä on?

Onhan Euroopassa muunkinlaista kokemusta. On meillä ollut muiden muassa Adolf Hitler ja Napoléon Bonaparte. Onhan meillä ollut kautta aikojen monia sotaisia, häikäilemättömiä kuninkaita ja keisareita.

Sitäkö Tocci ja Hesari nyt sitten kritisoivat, että me vuosituhansien sotiin kyllästyneinä olemme kehittäneet järjestelmän, jossa rauhan, kaupankäynnin ja ystävyyden avulla pystymme pitämään yllä maanosaamme?

Olen reaalipoliitikko enkä yritä olla näkemättä todellisuutta ja totuutta (siitä blogin nimikin). Ymmärrän toki, että maanosamme voi suistua takaisin vaikkapa kivikaudelle, nuijineen kaikkineen.

Silti en kritisoi maamme ja Euroopan kasvattia Alexander Stubbia enkä hänen kollegoitaan. Ei, he eivät ole säälittäviä eikä heidän toimintansa häpeällistä.

Eurooppa toimii sivistyneesti.

Säälittäviä eivät ole eurooppalaiset. Häpeä ja säälittävä toiminta on Donald Trumpin epämääräisen, pidäkkeettömän, egoistisen moraalinsa ja politiikkansa elimellisenä osana, ei meidän.

--^--

Susien seurassa on ulvottava, sanoo sananlasku. Herra paratkoon, ettemme joudu ulvontaan mukaan; ettei aurinkoisten golf-kuvien ja ystävällismielisten kokousten tilalle tule raadollinen ja tappava sota.

Mutta kyllä me siihenkin pystymme. Se on nähty. Annetaan kuitenkin anteeksi Stubbille ja muille, että he ovat pitäneet toistaiseksi sivistyksestämme kiinni. Ei se ole ollut ”rähmällään oloa” , kuten lehti meitä valistaa, vaan diplomatiaa.

PITKÄKSI (KOLME VIIKKOA) VENÄHTÄNEEN joululoman jälkeen palaan Blogistanin turuille ja toreille.

Elämässä on muutakin kuin maailman tapahtumia ja ilmiöitä. Nautin täysillä yksityiselämästäni; joulun kaltaiset rituaaliset, vuotuiset juhlat ja tapahtumat, samoin kuin viikko- tai vuosiohjelman rutiinit, ovat minulle tärkeitä. Nämä henkilökohtaiset asiat tukevat ja hahmottavat elämää usein paljon paremmin kuin yhteiskunnan suuret linjat.

--*--

MUTTA NYT SIIS UMPSUKKELIIN maailmanpolitiikkaan. Toivon siinäkin tuovani edes joitakin uusia ajatuksia keskusteluun. Mediaa ja somea tuijottamalla on helppo vajota yksityiskohtiin, ja kokonaisuuden hahmottaminen on liki mahdotonta. Tunnen tämän riskin suurena aina kirjoittaessani aiheesta. Pyrin silti näkemään kokonaiskuvan.

Geopolitiikkaa miettiessä unohtuu helposti, että sitäkin tekevät aivan tavalliset ihmiset, jotka osin sattuma, osin taidot ja tiedot, osin kunnianhimo, joskus häikäilemättömyys on nostanut johtamaan maailmaamme.

Ja yhtä tärkeää: koska jokainen keskustelukumppani on ihminen, hänellä on ihmisen pelot ja turhautumat sekä positiiviset tunteet. Hänelläkin on henkilökohtaiset mieltymyksensä.

LUESKELEN PARAIKAA hitaasti joululahjakirjaani, presidentti Sauli Niinistön teosta Kaikki tiet turvaan. Jokaisen vallan keskiössä olleen vaikuttajan ajatukset ovat mielenkiintoisia. Niinistön osalta tavasin erityisen kiinnostuneena kohtia, joissa hän keskustelee mm. Vladimir Putinin kanssa. Koska Niinistö on pitänyt tarkkaa päiväkirjaa presidenttiaikoinaan, kirjassa välittyvät tuoreena ja aitona tapaamisten yksityiskohdat ja tunnelmat.

Pienistä yksityiskohdista muodostuu tilkkutäkki. Putin – kuten jotkut muutkin kirjoittajan mainitsemat henkilöt – näyttäytyy ihmisenä, joka välillä kuuntelee ja reagoi, välillä vain kertoo mekaanisesti Venäjän kantoja. Ja hänellekin on merkitystä sillä, millainen keskustelukumppani on. Nöyrä? Suoraselkäinen? Luotettavan tuntuinen? Niinistö tuntuu pärjänneen melko hyvin – tietenkin omien sanojensa mukaan.

Kuitenkin näiden kahden hyvin erilaisen ja erikokoisen maan presidenttien harvalukuisilla keskusteluillakin on merkityksensä. Suomalaisella ei ole mitään syytä miettiä maamme pienuutta puhuessaan isoilla areenoilla. Niinistölläkin oli oma merkityksensä hänen tavatessaan maailman vaikutusvaltaisimpia johtajia.

KESKUSTELIN KERRAN EU-hommissa olleen ystäväni kanssa hänen työstään. Hän painotti erästä asiaa: ”EU-komissioon kannattaa yksittäisen suomalaisenkin lobbarin jne. tuoda mahdollisuuksiensa mukaan ideoita. Komissiossa kaikki EU-asiat valmistellaan, ja usein ne menevät sitten päätöksenteossa sellaisenaan läpi. Ja tavallisella komission virkailijalla on aina puutetta hyvistä ajatuksista, vaikka hän itse olisi kuinka asiantuntija alallaan. Ja on aivan yhdentekevää mistä päin hyvä idea tulee. Jos se on hyvältä kuulostava, virkailija voi ottaa sen omakseen ja näyttäytyä omassa hierarkiassaan fiksuna ja pätevänä”.

Siksi henkilökohtaiset kontaktit ovat maailmanpolitiikassakin usein make it or break it -asioita. Suosittelen lukemaan toisen joululahjakirjani, erinomaisen johdatuksen Suomen poliittiseen historiaan, Lasse Lehtisen teoksen Läheltä piti. Kun Lehtinen kuvaa Suomen itsenäistymiseen johtaneita sekä myöhempiä kansallisesti tärkeitä tapahtumia, hän tuo vahvasti esille henkilökohtaisten ominaisuuksien, ristiriitojen, antipatioiden ja sympatioiden, yhteistyökyvyn tai -kyvyttömyyden kokonaisuuden. Niillä on ollut merkitystä itsenäisen Suomen historiassa enemmän kuin historiaa pintapuolisesti tutkiva huomaa.

Henkilötason asiat määrittelevät pitkälti kansakuntien kohtaloa.

--*--

OMAN ELÄMÄN TASOLLE tuodessa voisi verrata edellä kirjoittamaani pienempiin yhteisöin, työpaikkoihin.

Useimmat arvoisista blogin lukijoista ovat olleet töissä, jota on johtanut yksi tai useampia esihenkilöitä. Oletko huomannut, kuinka pomot ovat aina oman luonteensa ja kokemustensa heijastumia?

Itselläni oli kerran useita vuosia esimies, joka sanoi minulle filosofisesti: ”Olen vähitellen huomannut sen, ettei kukaan voi johtaa organisaatiota muulla kuin omalla tavallaan”. Hän oli pitkälti oikeassa. Management-oppikirjat eivät yhdenmukaista johtamista.

Työelämä, kansainvälinen politiikka tai rauhan ja sodan asiat voivat olla osittain eräänlaisia shakkipelejä, mutta kukin pelaaja siirtää nappuloita omalla tavallaan pelinsääntöjen mukaan.

Ja jotkut tietysti luovat oman pelinsä – sellaisen, joka heille henkilökohtaisesti on hyvän tuntuinen ja edullinen. Viittaan tässä Donald Trumpiin. Hän ravistelee käsityksiämme maailman johtajuudesta, ja hänkin tekee sen omalla, persoonallisella tavallaan.

--*--

TARKOITUKSENI OLI KIRJOITTAA tänään geopolitiikan reunaehdoista ja niiden kokonaisuudesta. Lipsahdin aivan toisenlaiseen tarkasteluun. Mutta ei se mitään, palaan piakkoin aiheeseen. Juttua kyllä riittää.