Täältä Bloggerista löytyy

KIIHKOTONTA MINISTERINVALINTAA

Pride-päivän jälkeen tulee useita Pride-viikkoja, ja Pride-kuukausi on täydessä vauhdissa. Liput liehuvat, ihmiset marssivat, iloiset sateenkaarivaatteet hämmästyttävät esteettisesti pukeutuneita.

Olemme yhtä onnellista Pride-perhettä!

**-**

Mutta mennään syvemmälle Pride-toimintaan. On useita Pride- alkuisella nimellä varustettuja yhdistyksiä (kommunistisen liikkeen huippuaikoina vastaavia olisi kutsuttu soluiksi), tärkeimpänä ja isoimpana Helsinki Pride -yhteisö ry.

Erillinen kaikista virallisista ja epävirallisista yhdistyksistä on kansainvälinen Pride-liike. Oletukseen sen taistelusta ihmisoikeuksien puolesta on vaikea sanoa mitään, sillä se on vain ”liike” (vrt. kommunistinen maailmanlaajuinen nuorisoliike 1960-luvulla).

Huomautus: Tarkoitukseni ei ole edellä suluissa mainituista vertauksista huolimatta väittää Pride-liikkeen ja sen toimintaa järjestäytyneesti hoitavien yhdistysten olevan kommunistisia. Kaikkien tämänkaltaisten, itseään vallankumouksellisena pitävien systeemien toimintamuodoista ja organisoitumisesta löytyy yhdenmukaisia piirteitä. [edit: olen saanut luotettavalta taholta kuulla, että Pride-kulkueessa on huudettu "Valta meille, alas porvarit". Tämä saattaa viitata johonkin aatepoliittiseen ajatteluun, joskaan ei välttämättä juuri kommunismiin]

Vaikeammin on osoitettavissa vallankumouksellisen muutoksen intomielisten puolustajien samankaltaisuus toiminnan ilmenemismuodoissa ja kiihkeydessä. Ehkä varovasti voisi kuitenkin sanoa, että vankka annos idealismia on aina taustalla – siksi kaikkien ”aatteiden” takana on nuoria enemmän kuin vanhoja.

Ikä tuppaa tuomaan realismin maustamia, kokemukseen perustuvia näkemyksiä ajatusmaailmaan.

Helsingin Pride-yhdistyksen NDA (non disclosure agreement) eli vaitiolositoumus puhuu myös samaa salamyhkäisyyden kieltä kuin muidenkin samantyyppisten kerhojen. Mitä tapahtuu Priden hämärillä vallan käytävillä ei ole julkista tietoa. Jos siitä jotain paljastaa, joutuu maksamaan sopimussakkoa jopa kymmeniä tuhansia euroja.

**-**

Mieltäni askarruttaa kuitenkin enemmän toinen asia: Priden olemassaolon tarkoituksena olevan maailman tarkastelu ja kvantifiominen.

Katsotaanpa Helsinki Priden tavoitteita.

Yleisluontoisten tasa- ja eriarvoisuus -mainintojen sekä ennakkoluulojen vähentämisen rinnalla Helsinki Priden säännöt puhuvat eritysesti sukupuoli-identiteetistä, seksuaalisesta suuntautumisesta ja seksuaali- sekä sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten tukemisesta.

Nyt on oltava tarkkana. ”Identiteetti” voi tarkoittaa mitä tahansa, sitä Pride ei osaa määritellä. Ja kuten olemme saaneet lukea, Pride-aatteen mukaan sukupuoli-identiteetti on häilyvä ilmiö: se voi vaihtua, muuttua edestakaisin jne. Eikä se rajoitu mieheen ja naiseen tai näiden kahden välimuotoon.

Kaukana ei ehkä ole se Pride-liikkeen vastustajien vitsi, jossa jonkun sukupuoli-identiteetti voi olla vaikkapa banaani.

”Biologinen sukupuoli” on eri asia. Siitä Pride ei puhu samalla vakaumuksella, mikä on varmaan hyvä asia. Katsotaanpa miksi.

Miksi meillä mm. lääketieteessä puhutaan edelleen miehistä ja naisista? Siksi että ylivoimainen enemmistö meistä on biologisia (eli siis eksaktilla luonnontieteellä määriteltäviä) miehiä ja naisia. Näiden kahden ryhmän välillä on monia mm. sairauksiin ja kehon kehitykseen ja elimistöön liittyviä eroja.

Näihin kovan tieteen (eikä siis esim. psykologian ja sosiaalitukimuksen) luonnontieteen perinteeseen perustuvalla auktoriteetillaan esiin tuomien faktojen kanssa ei voi pelleillä. Ne ovat hard facts ja vaikuttavat meihin kaikkiin.

Luonnontieteillekin on jo varsin pitkään ollut selvää, että biologisia poikkeuksia sukupuoleen on. Nämä johtuvat kromosomivariaatioista, hormonaalisista häiriöistä ja variaatioissa sukuelinten kehityksessä.

Ihmisiä, joilla on tällaisia selvästi epätyypillisiä sukupuoliominaisuuksia, on tieteellisessä kirjallisuudessa esitetyn pohjalta arvioitu olevan n. 0,02-0,05 %:lla väestöstä. Suomessa se tarkoittaisi 1000-2500 ihmistä.

Vähemmistöjäkin on monen kokoisia.

Ei-binääriset, joihin Pride keskittyy marsseillaan ja lipunheilutuksillaan, ovat suurempi määrä. Suomessa arvioidaan olevan muutamia tuhansia tai jopa parikymmentä tuhatta. Ei-binäärisissä kyse on siis biologisista miehistä ja naisista, joiden sosiaalinen tai identiteettikokemus on jotain kokonaan muuta, tai häilyvää kahden sukupuolen välillä.

Ei mikään kovin iso vähemmistö sekään.

Oma teesini:

• Miksi juuri näiden pienten vähemmistöjen puolesta järjestetään täysimittaisia karnevaaleja ja muuta hurlumheitä? Eikä kaduille pitäisi lähteä lippujen kanssa jonkin isomman, tärkeämmän ja enemmän kärsivän vähemmistön vuoksi? Miten olisi vaikkapa maaseudun syrjäytyneet pojat? Hylätyt vanhukset? Huumeisiin sortuneet? Raiskauksen uhrit?

Häilyvää lienee ei-binäärisyyden ydinsana. Biologian kannalta katsoen kehitys tapahtuu varsin aikaisessa vaiheessa eikä sukupuoli (tai sen harvinaiset variaatiot) sitten muutu, ja joissain tapauksissa niitä voidaan auttaa kirurgian tai lääkkeiden avulla.

Häilyvä kokemus omasta itsestä taas ei tarvitse apua samalla tavalla kuin pysyvä tila. Sehän voi muuttua vaikkapa huomenna.

**--**

Jossain takaraivossani on ajatus muodista. Kaikenlaisia myös sukupuolisuuteen liittyviä muoti-ilmiöitä on ollut ja tulee olemaan. Muistaako joku parin vuosikymmenen takaiset ”metroseksuaalit”?

Ehkä housun lahkeiden taas kavetessa perinteisistä sukupuolista poikkeava sukupuoli-identiteetti jää edellisen sukupolven omituiseksi kokemukseksi, ja Pridea (tai siis Ylpeyttä) koetaan pillifarkuista ja tavallisen tylsästä naiseudesta.

Haluatko säilyttää elämässäsi jotain pysyvänä vai muuttaa kaiken, siinäkin tapauksessa, että muutos olisi hyppy tuntemattomaan?

---^---

Politiikassa, ja siis tulevissa vaaleissakin, konservatismia pitävät sen vastustajat kaiken säilyttävänä ja siksi halvaannuttavana ajatusmallina. Progressiivisuuden taas vastustajat väittävät tarkoittavan edistystä, joka on aina hyvää - silloinkin kun se ei ole.

Näin nuo aatesuunnat asetetaan vastakkain. Tosiasiassa vastakkainasettelu on usein keinotekoista; kuten niin usein, maailma koostuu eri asteisista harmaista, ei mustasta ja valkoisesta.

Vastaus kysymykseeni on sinullakin todennäköisesti: ”Kyllä, haluan säilyttää jotain, minkä olen hyväksi havainnut ja muuttaa sen, mikä on huonosti”.

Pidät mukavasta kodistasi. Jos sinulla on lapsia, rakastat heitä. Saatat olla jopa tyytyväinen työhösi. Haluat säilyttää edellä mainitut, ja vaihtaa metelöivät naapurisi, miehesi, joka on osoittautunut täydeksi vätykseksi, kiusallisen tapasi tuhlata viimeisetkin rahasi…

Pidät varmaan myös monista yhteiskuntamme piirteistä. Joitakin haluat muuttaa.

Olet yhtä aikaa konservatiivi ja progressiivinen omassa elämässäsi

--^--

Conservare on latinaa ja tarkoittaa ”säilyttää”. Et todennäköisesti käytä omasta elämästäsi sanaa ”konservatiivi”, vaikka haluat pitää kiinni elämäsi parhaista paloista. 

Toista on progressiivisuus. Se on arvolatauksellisempi sana, sillä se kuuluu vasemmiston omaan käyttöönsä kaappaamiin yleisiin sanoihin. Edistys on muka vain vasemmistolaisten päättämää edistystä.

Et ole vasemmistolaisen mielestä progressiivinen, jos haluat edistää hänen mielestään vääriä asioita, olivat ne sitten yksityisiä asioita tai toiveita yhteiskuntamme suuntaan. Kohtaat vasemmistolaisen halveksuntaa, jos olet progressiivinen esimerkiksi rikkaiden verotuksen vähentämisen osalta.

Umpikonservatiivit toisaalta pitävät sinua tyhmänä ja haihattelijana, jos haluat edistää kunnossa olevia asioita vain koska kaikkea pitää edistää.

1970-luvulla, jolloin vasemmistopuolueet Suomessa haaveilivat sosialistisesta yhteiskunnasta, termi progressiivinen oli vielä suomenkielinen. Silloin oltiin edistyksellisiä, mikä tarkoitti vain ja ainoastaan vannomista Marxin ja Leninin nimeen ja pyrkimystä sosialistiseen yhteiskuntaan. 

Edistystä ei ollut kunnon sosialistin mielestä Suomen itsenäistymisestä saakka (ja osin jo ennenkin) hyvin menestyksin toteutettu maamme jatkuva, asteittainen kehittäminen - koska kaikkea "porvarillista" ei ollut heitetty romukoppaan. 

Siinäpä se: niin konservatiivit kuin progressiivisetkin haluavat kehittää yhteiskuntaa ja valtiota. Menetelmistä ja muutoksen nopeudesta on vain eri mielipiteitä. Ja siksi asetelma ei ole mustavalkoinen; kompromisseille pitäisi löytyä tilaa.

Ehkä poliittisten päättäjien pitäisi toimia kuten me kansalaiset useimmiten omassa elämässämme: katsotaan kiihkottomasti ja ilman idealistista höttöä, mikä on hyvin ja mikä huonosti - ja sitten toimitaan vuoroin konservatiivina ja vuoroin progressiivisena.

--^--

Konservatismin historia alkaa oikeastaan Ranskan vallankumouksesta. Jo tuolloin konservatiivien ja progressiivisten (joskin tuota nimeä ei vielä silloin käytetty) ero oli samankaltainen kuin nykyään.

Silloin, 1700-luvun lopulla, jotkut yhdistivät edistykseen vallankumouksen. Eli toisin sanoen väkivallan ja muutoksen nopeuden.

Konservatiivien lausahdus olisi voinut vallankumouksen savuavilla raunioilla olla maltti on valttia. Monet maltilliset ajattelijat kannattivat vallankumouksen tavoitteita kuten tasa-arvoa. He kuitenkin pelkäsivät, että vanhan maailman nopea purkaminen johtaisi väkivaltaan ja kaaokseen. Kuten Ranskassa sitten kävikin, pitkäksi aikaa. Ja tasavallan jälkeen tuli keisarikunta ja lisää kuninkaita, kunnes lopulta päädyttiin taas tasavaltaan ja demokratiaan.

Eräs tärkeä konservatiivinen ajattelija tuolta ajalta on Edmund Burke. Hänen teoksensa Reflections on the Revolution in France (1790) arvosteli vallankumouksen radikaaleja muutoksia. Burke ei suinkaan vastustanut muutosta sinänsä. Hän kutenkin toi julki monen maltillisen korostaman ajatuksen: yhteiskuntaa pitäisi uudistaa vähitellen kokemuksen pohjalta.

Hiljaa hyvä tulee, sanoo sananlasku. Vallankumouksellinen on eri mieltä. Kaikki säpäleiksi, ja savuaville raunioille kohoaa uusi uljas maailma. Jos se vain osataan pystyttää. Hajoittaminen on kuitenkin aina helpompaa kuin rakentaminen.

Esimerkkejä molemmista on nähty. Neuvostoliitto syntyi vallankumouksesta. Suomi on kehittynyt konservatiivisesti, hitaasti, suuria muutoksia pitkään ja kansanvaltaisesti pohtien.

Toinen tuhoutui, toinen sen kun porskuttaa.

--^--

On toki huomattava, että ei kaikki progressiivisuus ole vallankumousta tai kaiken mahdollisen muuttamista. Eikä konservatiivisuus tarkoita kaiken kuonan säilyttämistä. Progressiivisetkin ajattelevat ennen kuin toimivat, ja konservatiivit edistävät yhteiskuntaa tietämättä täysin varmasti lopputuloksen onnistumisesta, mikäli kokevat jonkin seikan epäkohtana.

Raja-aidat Suomen kaltaisessa maassa ovat silti nykyäänkin selvät. Progressiiviset pitävät perinteisiä konservatiivien arvoja arveluttavina, sellaisia kuin käsiterypäs ”koti, uskonto, isänmaa” tai pienempi julkinen sektori, vahva maanpuolustus, markkinatalous.

Konservatismikin on ajan myötä muuttunut. Eivät rojalismi tai aristokratian suosiminen tai sosiaaliturvan vastustaminen ole enää eurooppalaisten konservatiivien listalla kuten 1800-luvulla. Nyt kannatetaan laajalti demokratiaa ja hyvinvointiyhteiskuntaa.

Suhtautuminen yhteiskunnan ydinkysymyksiin vaihtelee maittain. Saksassa Kristillisdemokraatit kannattavat ”sosiaalista markkinataloutta”, kun taas Yhdysvalloissa Republikaanit ovat voimakkaan markkinaliberaaleja. Suomessa konservatiivipuolueissa on liberaalimpaa ja vähemmän liberaalia linjaa.

Suomen perinteinen konservatiivipuolue oli Vanhasuomalaiset. Sen ja Nuorsuomalaisten pohjalle syntyi Kansallinen Kokoomus, maamme johtava konservatiivipuolue.

On ainakin osittain väärin kutsua mm. 1930-luvun IKL:ää tai Perussuomalaisia konservatiivipuolueiksi, sillä niiden ohjelman lähtökohta ei ole konservatismissa. Muun muassa Perussuomalaisethan on varsin progressiivinen puolue – jos uskalletaan unohtaa vasemmiston halu varastaa sana pelkästään omaan käyttöönsä.

--^--

Oma väitteeni on, että suomalainen äänestäjä on pohjimmiltaan, omaa elämäänsä ajatellessaan ja yhteiskuntaa kehittäessään, konservatiivi, vakaa, maltillinen kansalainen. Hänen kääntämisessään (vasemmisto)progressiiviseksi tarvitaan paljon propagandaa ja siitä seuraavaa uskoa ruusunhohteiseen tulevaisuuteen.

Emme halua elämäämme vallankumouksen savuavia raunioita emmekä epäonnistuneita yhteiskuntakokeiluja. Voisi sanoa: emme tietenkään.

Väitän myös, että tuo konservatiivisuus – pitäisikö sanoa hötkyilyn välttäminen - on ollut tärkeä taustatekijä siinä, että Suomesta tuli menestystarina.

Toivotan lukijoilleni hyvää juhannusta! Itse vietän juhlaviikonlopun perinteisissä merkeissä, grillaten, saunoen, nauttien kesäyön hämärästä.

Juhannus on tärkeä asia. Niin ovat myös joulu ja kaikki muut säännölliset tauot normaalirutiineihin. Kirkolliset pyhät ovat siksi tärkeitä myös uskonnottomille, ja on sääli, että joitakin entisiä pyhiä on vesitetty siirtämällä niitä viikonloppuun. Mutta saman asian ajavat myös Vappu ja monet muut rituaalin kaltaiset juhlahetket. Jotkin niistä ovat yhteisiä kaikille tai laajalle joukolle kansalaisia, jotkin saattavat olla perheen, suvun tai ystävien keskeisiä: perinteisiä rapujuhlia, syntymäpäivän viettoja, kesäretkiä.

Entiseen maailman aikaan tällaiset poikkeukset rutiiniin olivat vielä tärkeämpiä kuin nykyään. Ne katkoivat jatkuvaa ja liiallista työn raskautta maaseudun raskaissa oloissa. Markkinapäivät, sadonkorjuujuhlat, isot monipäiväiset häänvietot, aina oli jotain odottamassa muutaman päivän, viikon tai kuukauden kuluttua. Niiden odottaminen antoi voimaa jaksaa.

Mietipä sellaista vanhaa traditiota kuin joka sunnuntainen kirkossa käynti. 

Maallistuneessa yhteiskunnassa kirkon valtaa kammoksuvat ryhmät ja kaupalliset toimijat ovat jo pitkään taistelleet kirkkoa ja uskontoa vastaan – ja samalla sunnuntaista lepopäivää vastaan.

Tosiasiassa perinteinen sunnuntai oli tärkeä.

Kirkossa käynti, kauppojen kiinni oleminen, arkisen työn keskeytyminen, hiljaisuus, keskittyminen johonkin mihin arkena ei ollut aikaa, usein henkiseen kasvamiseen tai rauhalliseen seurusteluun ihmisten kanssa, ne antoivat ihmiselle jotain, mitä ei nykyään ole saavutettavissa kuin suurella tahdonlujuudella.

Nyt juoksemme sunnuntaina kaupoissa, sillä lauantaina emme ole ehtineet. Perinteiset sunnuntaivierailut ovat muuttuneet tai kadonneet. Sunnuntaikirkkoon liittyvä aivan erityislaatuinen ihmisten kohtaaminen ja hiljentyminen jonkin suuremman äärellä on useimmille meistä pelkkää historiaa.

Ja missä välissä istumme vain paikoillamme ajattelemassa? Ja milloin vedämme niskaan pyhävaatteet korostaaksemme symbolitasolla arjen ja pyhän eroa?

Jos itselläni olisi mahdollisuus ja tahdonlujuutta tarpeeksi, julistaisin sunnuntain itselleni sellaiseksi kuin se aiemminkin oli, päiväksi, jolloin kokoaisin itseni ja suoristaisin ajatukseni ojennukseen loppuneen viikon sinne tänne säntäilevistä, hermostollisesti ja älyllisesti ja joskus fyysisestikin rasittavista puuhista.

Julistaisin täysin kielletyksi kaiken torailun ja kiihkeät keskustelut. Käyttäisin aikaa lukemiseen. Pukeutuisin siististi. Kävisin sunnuntaikävelyllä – enkä hikijuoksulenkillä kuntoa kohentamassa. Nukkuisin hyvin, sillä huolet olisivat edellisessä viikossa tai tulevan viikon murheita. Alkaisin ehkä käydä kirkossa.

Muistelen lapsuudenkotiani. Isäni touhusi töissä ja asioita hoitamassa maanantaista lauantaihin. Sitten lauantai-iltana rytmi muuttui, ja sunnuntai jäi lapsenkin mieleen erilaisena, jollain tavalla – käyttääkseni sellaista vanhaa sanayhdistelmää, jota isänikin olisi voinut käyttää – ylevöityneenä rauhan tyyssijana.

Jokainen pyhäpäivä, juhlapäivä, sesonki, on erilaisensa. Jotkin on tarkoitettu rauhaa varten, jotkin iloitsemiseen. Kaikki ne yhdessä luovat tasapainon levottomalle normaalielämällemme.

On sääli, että mahdollisuuksia sellaisiin eläviin ja elämää ylläpitäviin hetkiin on vähennetty ja että niistä on monille tullut vain pakkojuhlia tai yleisiä ryyppäyspäiviä tai miten sitten itse kukin on niitä omalta osaltaan tuhonnut.

---

Vaalit lähestyvät, ja vaalitaistelu on alkanut tavallista aikaisemmin. Taitaa olla pakko jotenkin heittäytyä tuohon keskusteluun, vaikka maailmassa olisi tärkeämpiäkin aiheita kirjoitettavaksi.

Mutta miten välttää ääripäiden usein valheellisen ja aina kiihottuneen tavan keskustella asioista?

Etsin johtolankaa antiikista saakka. Turhaanko? Ehkä ei, sillä Raamatun lause ”Ei ole mitään uutta auringon alla” pitää monella tapaa paikkansa. Historiaa voi soveltaa nykyaikaan.

--^--

Eräs antiikin Kreikan tärkeimpiä ajattelijoita, Aristoteles, kirjoitti yli 2300 vuotta sitten kultaisesta keskitiestä. Olisiko hänen ajatuksistaan apua? Oliko hän nykykielellä sanottuna ”tolkun ihminen”?

Hänelle kultainen keskitie (eli ”keskikohta”, hänen käyttämänsä sanan mesotēs yksi käännös) oli yhtä kuin hyve. Ja ääripäät olivat pahetta, joko jonkin asian liiallisuutta tai puutetta. Keskitiellä Aristoteles ei siis tarkoittanut laskennallista keskipistettä. Hän olisi vain puistellut päätään, jos olisi ehdotettu keskitieksi vaikkapa valtion lainanoton minimimäärän ja maksimimäärän matemaattista keskiarvoa.

Ei, hänelle kultainen keskitie oli moraalinen kysymys.

--^--

Toinen tärkeä vinkki tuolta menneiden aikojen mestarilta on tämä: Hyve (eli siis keskikohta) on suhteellinen käsite. Mitä hyve tarkoittaa on riippuvainen niin tilanteesta kuin ihmisestä itsestään. Kyse on tunteiden, halujen ja toiminnan asianmukaista mitasta. Ja asianmukaisuus on tässä tärkeä sana. Hyve on muuttuva käsite.

Esimerkkiä valtion velanotosta voisi Aristoteleen hengessä tulkita näin: Velanoton oikea määrä ei ole riippuvainen vasemmiston tai oikeiston omista lähtökohdista esittämistä euromääristä vaan siitä, mikä juuri käsillä olevassa valtion taloudellisessa tilanteessa on oikea määrä – ja tilannehan on kaikille sama.

Taloustieteilijä puhuisi talouden sykleistä. Aristoteleen ohjetta noudattaen nousukaudessa toimittaisiin eri tavoin kuin laskukaudessa.

Ja sama pätee muihinkin tilanteisiin, joissa usein löytyy vastakkaisia mielipiteitä. Oleellista on, että oikea ratkaisu ei synny ääripäiden ajatuksien soveltamisesta vaan vallitsevasta yhteiskunnallisesta tilanteesta.

Kyse ei Aristoteleella ollut kompromissista (joka usein tarkoittaa politiikassa samalla lehmänkauppaa) vaan suhteellistetusta oikeasta ratkaisusta.

Ihannetilanteessa jokaisen puolueen pitäisi siis kyetä päätymään samaan ratkaisuun pelkästään tarkistelemalla maailman taloudellista ja poliittista tilannetta.

Lukija ehkä sanoo: ”Mutta jos on erilaisia arvoja, ja siis pyrkimyksetkin ovat erilaisia?”

Vastaus on Aristoteleen hengessä: ”Hyve tarkoittaa kohtuutta. Se on arvo, joka on ylä- ja ulkopuolella niiden arvojen, joista politiikassa usein puhutaan.”

--^--

Aristoteles puhui siis  totta tosiaan ”tolkun ihmisestä”.  Lohdullista on tulevia vaalejakin silmällä pitäen, että Suomen ja Pohjoismaiden kaltaisissa yhteiskunnissa tolkku useimmiten voittaa, jos suuria linjoja katsotaan. Olemme olleet menestystarina tolkullisen politiikan johdosta.

Kohtuus kaikessa, Aristoteles olisi sanonut vanhan sananlaskun mukaisesti. Kohtuus on toinen käännös sanalle mesotēs.

Tolkkua ja kohtuutta haluan itsekin edistää, rauhallisesti. Mesotēs eikä mesoamista.

Pöly on jo ehtinyt laskeutua erään sosiaalisen ja perinteisen median myllyttämän skandaalin ylle.

Nyt on minun vuoroni. Näin yleensä toimin. Koska en tuohdu, pöyristy, loukkaannu enkä vauhkoonnu mistään, annan useankin päivän kahvien valua vatsaani ja sieltä ulos ennen kuin katson hieman kauempaa ja kirjoitan. Toivottavasti jotain muuta kuin seinille pomppivat some- ja lehdistösenttarit.

Onnistunko? Lukijamääristä päätellen kyllä.

**^**

Lehdistö löysi taas jostain kolosta tutkijan, joka osaa sopivan muka-tieteellisellä tavalla kurmuuttaa niitä syntisiä, jotka ovat toimineet toisin kuin lehden toimittajien valistunut (?) mielipide käskyttää.

Virheellinen teko oli tällä kertaa, että pääministeri Petteri Orpo kutsui luokseen somevaikuttajanaisia. Ja naiset menivät.

Yliopistotutkija Essi Pöyry löydettiin hätiin kertomaan meille, kuinka ”vaikuttajat haluavat esiintyä neutraaleina, mutta samalla he toimivat Orpon sanoman äänitorvena.” HS 3.6.2026.

”Minulle tuli sisällöstä heti mieleen, että kokoomus on kipuillut naisehdokkaiden saamisen ja naisäänestäjien menettämisen kanssa”, Pöyry kertoo saman lähteen mukaan.

Sitten hän jo mainitseekin väheksyvään sävyyn, kuinka näiden naisten maailmaan ”kuuluvat kauniit maisemat, kivat selfiet ja kauniit vaatteet.” Tämä on tietenkin vastoin taistelevan feminismin aatemaailmaa. Ja sopii kuin nyrkki silmään agendalehdistön kirjoitukseen.

Toimittaja kysyy johdattelevasti, voivatko vaikuttajanaiset nyt leimautua Kokoomukseen. Tutkija vastaa ja samalla varoittaa toimittajan toivomalla tavalla: ”Nyt paikalla oli hyvin samankaltaista profiilia edustavaa porukkaa. He joutuvat miettimään, miten seuraajat suhtautuvat tähän.”

Epämiellyttävää tällaisessa runttausjournalismissa on, kuinka toisenlaisia ihmisiä ei suvaita. Kyseiset, pääministerin kutsua noudattaneet (kukapa ei noudattaisi) influensserit ovat tyyliltään erilaisia kuin jotkut muut ja heidän ammattinsa on toinen kuin joidenkin muiden. Entä sitten?

Ja luonnollisesti on taas kerran läpinäkyvää lehden viljelemä oikeistoviha.

Miksi ei kukin puolue saisi yrittää saada mahdollisimman paljon kannattajia? Ei, jyrähtää valtalehtemme toimituskunta akateemisen maailman tukemana. Ei oikeistopuolue!

Vaalit ovat lähestymässä…

*^*

Sitten ääneen pääsikin jo eräs ”influensseri”. Itse kutsuisin Koko Hubaraa pikemmin influenssaksi.

Instagramissa Koko hubaili kertomalla samaa pöyristynyttä tarinaa kuin lehdistö, mutta höystettynä alimman tason vihanpurkauksilla. Voit katsoa siivilöidyn version Iltasanomien jutusta 4.6.

Siinä missä Hesari kääri kritiikkinsä näennäisajatteluun ja muka-tieteentekoon, Koko Hubara on kuin räkää ja visvaa ampuva kanuuna.

Oma kritiikkini kohdistuukin siihen, että tällaiset ihmiset päästetään jonkin lehden sivuille huutamaan mielipuolista kaunaansa toisenlaisia kohtaan. Huutakoot somessa, siellähän ei ole rajoituksia.

”Naisyrittäjyys oihh. Hoh vitun hoijaa”, Hubara kiteyttää IS:n mukaan. Tyylipisteet -100. Onneksi ei ole pakko tavata tällaisia ihmisiä.

Hubara kuvaa näitä erilaisia ihmisiä vihantäyteisellä tavallaan: ”joukko valkoisia, laihoja, rikkaita, todellisuudesta irrallaan olevia influnaisia eli mainostoimistoja”. 

Ei analyysiä, ei ymmärrystä muunlaista elämää viettäviä, erinäköisiä, eri ammattia harjoittavia kohtaan. Pelkkää älyllisyyden puutteen kirvoittamaa alimman tason oksennusta.

Hubara yrittää omalla pettämättömällä raivottaren tavallaan kyllä pientä analyysiä ja väittää siivousyrittäjä Auri Kanasen ”monetisoivan ihmisten äärimmäistä hätää”. Piste Kokolle siitä, että hän tuntee sanan ”monetisoida”, eikä sano rahvaanomaisesti ”ansaitsee rahaa”. Äärimmäinen hätä jää määrittelemättä. 

Kateuden, kaunan, sivistymättömän esitystavan ja holtittomasti poukkoilevan argumentoinnin vuoksi Hubaralle antamani pisteet putoavat nopeasti taas -100:n tienoille.

*^*

Tällaisia skandaaleja tarvitaan enemmän. Ei niiden itsensä vuoksi vaan kertomaan meille rivien välistä, kuinka itseään suvaitsevana markkinoivat toimittajat ja muut ääneen päästetyt hyvesoturit ovat juuri päinvastaisia.

Heidän motivaattorinsa on viha ja halu teilata erilaisuus. Paitsi tietenkin sellainen erilaisuus joka kuuluu heidän dogmaattisen poliittisen lyhytnäköisyytensä ydinsisältöön.

Ovatko journalistit ja kaupungin päättäjät lukeneet taannoin julkaisemani blogin Kaksipyöräisestä eliitistä, vai oliko vain kesän villiinnyttämä, koloistaan esille tullut pyöräilyparhaimmisto holtittomine käytöksineen tuonut esille tarpeen kirjoittaa aiheesta – tosin eri näkökulmasta kuin minä.

Helsingin Sanomat otti asian esiin eilisessä pääkirjoituksessaan Kaupunkisuunnittelussa on keksittävä pyörä uudestaan.

Siinä viitattiin jo aiemmin uutisoituun Carlos Lamuela Ortan väitöskirjatutkimuksekseen, joka osoitti, että Helsingissä pyöräily on vähenemässä. Tutkimuksessaan Orta kertoo HS:n tietojen mukaan, ”että pyöräilyinvestointien edistämisessä on kyse enemmän politiikasta ja poliittisesta puheesta kuin aidosta ilmastopolitiikasta.”

Niinpä niin. Huokaisen syvään. Taas ovat idealistit olleet asialla ja hurmoshenkisesti halunneet edistää yhtä liikennöimismuotoa. Ja kuin sattumalta se on pyöräily, tuo Vihreiden lempilapsi.

Mutta kuinkas kävikään? Miljoonien sijoittamisen (vai tuhlaamisen?) jälkeen pyöräilyn osuus liikennesuoritteesta ei olekaan kasvanut konsulttien sopivasti esittämiin, idealistien haluamiin 15-20 prosenttiin vaan pudonnut kesäaikaan 7 prosenttiin, talvesta nyt puhumattakaan.

Mitä tehdä? Ruusuinen kaksipyörätulevaisuus uhkaa näivettyä.

Nyt koetellaan idealismia. Nettikeskustelussa näin jo kommentteja siitä, että tutkimus ei kerro totuutta jne jne. Idealistin tunnistaa siitä, että hän ei pysty nielemään faktaa, joka on vastaan hänen haavepohjalta kehittämiään ideoita.

Saattaa siis olla hyvin niin, että sijoitetaan taas lisää miljoonia ja ahdistetaan autoilua entisestään.

Ehkä ymmärrys lisääntyy edes päättäjäportaassa, ja toimitaan asiapohjalta, esimerkiksi siten kuin HS:n artikkelissa vihjataan: investoidaan julkiseen liikenteeseen ja edistetään sähköautoiluun siirtymistä. Autoilu saisi sitten pysyä vihan kohteena kuten ennenkin. Voitto sekin idealisteille.

Tuosta viimeisestä ideasta, sähköautoilusta,  muuten keskustelin joitakin vuosia sitten erään Vihreiden kaupunginvaltuutetun kanssa. Hän paasasi – tietenkin – autoilun saasteista ja muusta pahasta. Kysyin: - Mutta miten sitten kun siirrytään sähköautoihin, oletko sitten eri mieltä?

Hän mietti pari sekuntia ja vastasi sitten: - Ei se auta, auto on joka tapauksessa kaikkein energiatehottomin ihmistenkuljetusmuoto.

En jatkanut keskustelua, mutta olin jo kysyä: - Entä jos kansalaiset ovat eri mieltä asiasta?

Realismia on sekin, että kuuntelee paitsi tutkimuksia niin myös ihmisten mielipiteitä.

--

Pienenä mainintana vielä se, että nyt pohditaan myös miten selvittää Helsingin keskeisellä paikalla, Musiikkitalon ja Oodi-kirjaston välissä olevaa pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden vaarallista sekamelskaa. Ratkaisuajatuksia on esitetty.

Erästä en ole nähnyt esitettävän, joten esitän sen nyt tässä omanani: ”Pyöräilijöille 10 km/h nopeusrajoitus vaarallisissa kohdissa ja rajoituksen tiukka valvonta”. Viittaan taannoiseen blogiini: oikeus pyöräillä ei tarkoita oikeutta pyöräillä millä tahansa nopeudella missä ja milloin tahansa.

En juuri käy vanhainkodeissa – tai siis seniorikeskuksissa, kuten niitä pitänee sievistelevästi ja amerikkalaista sävyä tavoitellen kutsua. Agenttini oli kuitenkin käynyt tällaisessa paikassa ja toi minulle tuomisiksi A4-kokoisen paperinliuskan.

Hän heitti sen eteeni ja sanoi: - Mitäs tuosta sanot?

Värikäs paperi oli otsikoitu ”Seniorikeskusten PRIDE tapahtumakalenteri 2026”. Siinä näytti olevan listattu lukuisia kesäkuisia tapahtumia, yhteensä 21 eri puolilla kaupunkia. Tutustuin uteliaana kalenterin sisältöön.

Tässä muutama poiminto vanhusten – anteeksi, seniorikansalaisten – tulevasta ohjelmasta.

• ”Sateenkaareva yhteislaulukaraoke”
• ”Homoiskelmäorkesteri Harhavietti”
• ”Sateenkaarevien käsinauhojen virkkauspaja”
• ”Havu&Kuisma soittaa queer-teemaista kansanmusiikkia”

---

Sen verran olen minäkin käynyt vanhainkodeissa, että tiedän millaista asujamistoa niissä on. Jotkut ovat dementikkoja, jotkut liikuntakyvyttömiä, jotkut vanhuuden väsyneitä, usein apaattisia, joten virkistävää ohjelmaa totta vie tarvitaan.

Kuvittelen 90 vuotta täyttänyttä, käyräsormista mummoa, joka vihdoinkin on päässyt elämänsä ehkä viimeiseen kohokohtaan: virkkaamaan kaikenlaisen sukupuolisuuden sallivia käsinauhoja.

Jäin hetkeksi ihmettelemään, millaista queer-kansanmusiikki on, sillä muististani ei löydy kansanlauluja, joissa olisi nimenomaisesti homosanoituksia. Onneksi mainos selittää asian: laulut ovat ”tuunattuja”. Lue: muutettuja vastaamaan järjestäjien maailmankatsomuksen mukaista kuvaa kansamme historiasta.

---

Agenttini tuhahteli Pride-ohjelmalle: - Kaikenlaista sitä pitää olla, ei varmaan voisi vanhuksia vähempää kiinnostaa. Tuskin ne edes tietävät, mitä tekemistä sateenkaarella on homojen kanssa.

Suvaitsin olla eri mieltä. Kyllä vanhatkin seuraavat aikaansa.

Sen sijaan kiinnitin huomiota kahteen asiaan.

Ensinnäkin: vanhusten hoitoon panostetaan paljon varoja. Pride-kuukauden rahoitus tulee tietenkin samoista varoista. Tällainen teema on esillä, koska yhteiskunnassamme vallitsee voimakas suuntaus, jossa pitää jatkuvasti rummuttaa seksuaalisten poikkeamien hyväksyntää.

Tällaiseenko sitten pannaan rahaa? Samaan aikaan jopa perushoito on jatkuvassa varojen puutteessa, ja vanhusten hoitajat laitoksissa ovat kädet liian täynnä töitä muutenkin.

Mutta ei. Vanhusten kärsimykset ovat toissijaisia, kun ylevää pride-aatetta edistetään kohderyhmälle, joka ehkä seuraa aikaansa mutta ei ole varmaan kovinkaan paljon kiinnostunutta moisista asioista.

Tärkeämpiä seikkoja heille olisivat vaippojen vaihto, peseminen, sen varmistaminen, että he pääsevät tarvittaessa sairaalaan hoitoon, muistot, oman aktiiviajan musiikki.

---

Tunsin apeutta katsoessani tätä Uuden Uljaan Yhteiskunnan itsetietoista, itserakasta ja aggressiivista esiinmarssia jo väistymässä olevalle sukupolvelle.

---

Toiseksi kiinnitin huomiota sanaan Pride. Siihen on niin totuttu, ettei helposti muista sen olevan yleinen englannin kielen sana, joka tarkoittaa ylpeyttä. Millä ihmeen oikeudella sellaiset sanat kuin ylpeys tai sateenkaari on omittu yhden asian liikkeelle?

Ylpeyttä voi tuntea totta vie monesta asiasta! Sanan ryöstäminen yhden poliittisen painostusryhmän käyttöön on ovelaa, suggestiivista politiikkaa. Itse kyllä muistan olevani ylpeä aivan muista asioista kuin queer-yhteislauluista, mutta jotkut ovat narahtaneet ”Pride-aatteeseen”, marssimaan, hoilaamaan – ja valmistamaan sateenkaariviuhkoja.

”Mukana myös sateenkaarilaukku!” seniorien ohjelmalehtinen ilakoitsee! Mikä sekin mahtaa olla.

Hätkähdän huomatessani Pride-ohjelmassa maininnan ”Sateenkaarevasta lukupiiristä”.  ”Lue oma suosikkikirjasi ja tule kertomaan siitä.” Erikseen kuitenkin muistutetaan, ettei mikä tahansa kirja kelpaa: ”Kirjan teemana sateenkaarevuus, pride”.

Mitä ihmettä?? Entä jos suosikkikirjani onkin kertomus hikeä ja kyyneliä tihkuvasta heterosuhteesta? Tai seikkailusta merellä?

---

Ylpeys ja ennakkoluulo. Pride and Prejudice.  Pride-sanan omineet, tohkeissaan trans- homo- jne. erilaisuuksien puolesta puhuvat ovat tavallisten, sukupuolisuutensa vähitellen taustalle häivyttävien, perinteisessä maailmassa kasvaneiden ja eläneiden vanhusten elämään kohdistuvien ennakkoluulojen edustajia.  Uusi Uljas Maailma -joka on sellainen kuin minä haluan, he huutavat korskaa huutoaan. Ja kiinnittävät huomionsa vain yhteen, monille täysin merkityksettömään asiaan.

Tekisi mieleni ehdottaa Pride-väelle että muuttaisivat nimensä. Shame voisi olle hyvä. Hävetkööt päälle käypää ideologista teutarointiaan ja menkööt itse omiin työpajoihinsa.

---

Agenttini kertoi, että vanhainkodin seinillä oli lukuisia julisteita, jotka kirkuivat otsikossaan: ”Sukupuolten moninaisuus”

Ei voisi laitoksen asukkeja vähempää kiinnostaa. Aloin olla samaa mieltä.

Suvivirsi on kohun keskellä. Mutta onko kohu keinotekoinen? Viisas ystäväni aprikoi, olisiko jokakeväinen melskaaminen virren ympärillä jotenkin masinoitua hälinää.

Mene tiedä. Kuka sitten masinoisi ja miksi? Kristinuskon vastustajat? Media halutessaan lisää turhia sensaatioita raportoitavaksi? Perinteistä suomalaista elämää tärkeänä pitävät poliittiset puolueet?

Vastalauseet Suvivirttä vähätteleviä kohtaan olivat rajuja ja odotettuja.

Kohu laantuu kuitenkin nopeasti, ja minäkin uskaltaudun nyt asiaa kommentoimaan, kuten yleensä, kun etäisyyttä on vähän enemmän.

--

Suvivirsi on vanha ruotsalainen laulu, 1600-luvulta, suomalaiset sanat noin vuodelta 1700. Sen melodia lienee vanha kansansävelmä. Mahtaako laulu pelkkänä musiikkinakin herättää joidenkin niskakarvat pystyyn?

Perinteinen virsi varmasti siis on. Ja samalla siitä voi oppia sanoja sekä kielen muotoja, jotka muuten jäisivät unholaan.

”Luopi”, ”suopi”, siinä pari sanamuotoa, joita influensserit eivät tuo käskemättä eteemme. Entä sellaiset sanat kuin ”huminoida”, ”laiho”, ”lehtiverho” – milloin kuulit ne viimeksi?

Samalla voimme oppia kristinuskon sanastoa, joka menee perinteisen tekopirteän sunnuntaisaarnan ulkopuolelle. ”Saaronin lilja” on sama kuin Jeesus, ken muistaa? Entä miksi virressä puhutaan ”Libanonin keväästä”? No tietenkin, miten saatoitkaan unohtaa: se on viittaus Vanhan testamentin Laulujen lauluun.

Katsomalla laulun sanoja objektiivisesti voi löytää paljon muutakin kuin sen ”uskonnollisuuden”.

En ota tässä kantaa, ovatko Suomeen vahvasti juurtuneet kristinkirkon uskonnolliset tavat sinänsä pahaa. Siitä pitäisi väitellä muutaman lisäblogin verran.

--

Mitä mieltä sitten onkin kristinuskon ja uskonnon harjoittamisen merkityksestä, jos välittää yhteiskuntansa ja omista juuristaan eikä vain tästä päivästä, virret, kristinusko ja kristillinen kirkko on vaikea ohittaa.

Paatuneimman ateistinkin kannattaisi tehdä tutkimusta siitä, kuinka suuri osa eettisestä ja moraalikoodistamme on tullut kristinuskon ja papiston kautta maamme asukkaille. Olisi mielenkiintoinen historiallinen harjoitus yrittää eristää kirkon ja uskonnon vaikutus maamme kehityksestä ja katsoa mitä jäisi jäljelle, ja millaiset vaikutteet olisivat nousseet pinnalle.

Tämänkin päivän ihminen kaiken tasa-arvohakuisuuden keskellä kaipaa vahvoja auktoriteetteja. Muutokset eivät ole suinkaan aina mitä haluamme, eivät edes silloin kun ne ovat positiivisia. Ja mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä mieluummin hän haluaa pitää kiinni vanhasta ja totutusta. Ja väestömme vanhenee…

---

Suvivirren laulaminen on paitsi perinne niin myös rituaali. Kuulemme sen koulun kevätjuhlissa, juhannuksena ja muissakin kesäisissä tapahtumissa. Runoilija P. Mustapään sanoin, ”se on kaikkein virtten suloisin”.

Kun kuulee myöhemmin elämässään lapsuudesta tutun laulun – oli se sitten Suvivirsi tai äidin kehtolaulu – siirtyy jonnekin lapsuuden, nostalgian, turvallisuuden ja onnen tunteiden maailmaan. Useimmat meistä eivät muista Suvivirrestä kuin muutamat alkusanat, ehkä ensimmäisen säkeistön, eivätkä kiinnitä huomiota sen uskonnolliseen sanomaan. Mutta kun kuulemme sen vaikkapa lapsemme tai lapsenlapsemme kevätjuhlissa, siirrymme hetkeksi seesteiseen mielentilaan.

Ja sellainen mielentila on vastalääkettä ristiriidoille, toraisuudelle, vihollisuuksille, sodalle.

Tieteellinen ajattelu kulkee eri polkuja kuin tällainen rituaalin ja perinteen tunteisiin vaikuttava positiivinen hyökyaalto.

Me voimme edelleen uskoa matematiikkaan ja fysiikkaan, kemiaan ja loogisiin syllogismeihin. Ne eivät kuitenkaan tuo samanlaista pohjaa elämälle mentaalisella tasolla.

On mahdollista sanoa, että Suvivirsi luo meille mielialaa, joka mahdollistaa luovuuden ja yhteistyön, eteenpäin pyrkimisen kepein askelin ja toisenlaisten ihmisten kunnioituksen ja suvaitsemisen.

---

En ole naiivi enkä tunteiden varassa keikkuva idealisti. Olen analyyttinen ihminen, joka mielellään esittää matemaattis-loogisia perusteluita ajatuksilleen näissä blogeissakin. Mutta en halua kieltää ihmistä psykologisena ja siksi myös tunneperäisenä, arvaamattomana, osin selittämättömänä olentona – ainakin eksaktien tieteiden kannalta katsottuna.

Pelko Suvivirren kieltämisestä on tavallaan outoa. On sattumaa, että joku keksi virren, ja voisi olla jokin toinen rutiini, joka siivittäisi kevään ja kesän tapahtumiamme. On silti hyväksyttävä sen olemassaolo ja merkitys.

On turhaa järkeillä sen huonoista ja hyvistä puolista ja vaatia sitä joillakin asiallisilla perusteilla kiellettäväksi.

Ihminen on syvä ja mielenkiintoinen olento. Suvivirsi iskee sinne jonnekin syvälle. Sellaisen aseman se on Suomessa saanut. Annetaan sen pitää paikkansa.

SOSIAALISESSA MEDIASSA osui silmiini keskustelu, jossa kuvien avustamana pohdittiin aikaa, jolloin kaupoissa myytiin vielä ”Neekerin suukkoja”, ja lakritsipatukoissa oli tyyliteltyjä mustan ihmisen kuvia.

Keskustelu meni ennalta arvattavaa latua. Jotkut närkästyivät siitä, että rasistisesta menneisyydestämme muistutetaan ja iloitsivat siitä, että kyse on enää menneestä ajasta. Toiset taas muistuttivat, että historiaa ei voi eikä pidä muuttaa, eikä kenellekään tullut aikanaan mieleen rasismi jostain karamellikääreistä. Johon tietysti tuli heti vastaus piilorasismista ja asenteista, jotka heijastuvat aivopesun tapaan myös herkkusyömisten nimiin ja brändikuviin.

----

En kuvittele, että voisin ratkaista tämän juupas-eipäs -keskustelun tässä ja nyt. Sen sijaan menen askelen etäämmälle rasismista.

ROTUENNAKKOLUULOT LIITTYVÄT erilaisuuden käsitykseen. Rotusorto (eli varsinainen rasismi) taas on osa vallankäyttöä. Ne ovat siis yleisempiä ilmiöitä. Voisi ehkä sanoa, että rasismin kaltaista ajatusmallia on kaikkialla tavallisessa elämässä.

Useimmilla ihmisillä on turvallisuushakuinen tavoite: saada olla tutussa ympäristössä ja elämässä. Siksi monet puhuvat siitä, kuinka ”hyvä arki on tärkeintä”, ja (jos ovat ruotsinkielisiä) toistavat hokemaa ”borta bra men hemma bäst” - kotiolot ovat aina paremmat kuin matka.  

Samasta tunnettuutta tai samankaltaisuutta korostavasta syystä luotamme ystäviimme enemmän kuin sattumanvaraiseen vastaantulijaan. Siksi myös monet pinnalliset merkit kertovat, kuuluuko joku ihminen meidän ”heimoomme”. Väärän näköiset vaatteet tai liian pitkät/lyhyet hiukset, erilainen tapa suhtautua ilmiöihin ympärillämme kuin meillä itsellämme, koulutus tai sen puute, murre, kansalliset erityisominaisuudet, poliittinen puolue… listaa voi kukin jatkaa oman mielensä mukaan.

Ennustan kuitenkin, että useimmilla meistä on tuollainen lista, ja sen mukaan me pitkälti valitsemme ystävämme, kunnioituksen kohteet ja ne, joiden seurassa meillä on tuttua ja turvallista olla.

Näin on, vaikka idealistisesti voi aina toivoa avarakatseisuutta ja vaikka toisilla on enemmän kuin toisilla kykyä asennoitua uusiin, outoihin, erilaisiin asioihin avoimemmin.

ROTUUN PERUSTUVA EROTTELU on vain osa tätä syvällä meissä olevaa ajatusmallia. Huvittavaa ja surullista on, että ulkoiset ominaisuudet ylipäänsäkin merkitsevät niin paljon. Tosi asiassa kauneus ei paljasta älyä, ihon väri luotettavuutta, eivätkä vaatteet sitä, olemmeko samalla aaltopituudella jonkun kanssa.

Pääkaupunkiseudulla on nykyään kouluja, joissa enemmistö luokan oppilaista on ei-kantasuomalaisia. Olen haastatellut lukiolaista, joka opiskelee tällaisessa ympäristössä. Hänelle ei erimaalaisten tausta tai rotu tunnu merkitsevän paljoakaan. Olennaisempaa on, että he kaikki osaavat suomen kieltä riittävän hyvin, ettei tule kommunikaatio-ongelmia. Se riittää: he signaloivat riittävästi samankaltaisuutta.

Vieraasta kulttuurista tulevan kotouttaminen voi olla vaikeaa, mutta se on välttämättömyys, ellei haluta, että meillä on lukuisia ryhmiä, jotka erilaisuudellaan tuottavat sitä epämääräistä kiusaantuneisuutta tai pahimmillaan pelon tunnetta, joka nousee pinnalle tuntemattoman edessä.

Kielitaito on ykkössijalla kotouttamisessa. Sen rinnalla kulkee kyky assimiloitua suomalaisiin (eli tulla ihan oikeasti osaksi suomalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa).

VANHEMMISSA KANSOJEN SULATUSUUNEISSA on syntynyt värikkäitä ja monipuolisia kaupunkeja. New York, jossa olen paljon oleskellut, on yksi tällainen. Se on täysin amerikkalainen kaupunki, mutta siellä on omat Little Italynsä, Chinatowninsa ja Brooklynin juutalaisyhteisöt – vain muutamia mainitakseni. Pelko on väistynyt taka-alalle, sillä ihmisen halu rauhalliseen rinnakkaineloon on vahva, ja kaikki ovat newyorkilaisia.

Ja kun on nähnyt riittävän pitkään, että erilaisuudet eivät ole enemmän vaaratekijöitä kuin elämän rikastuttajia, sopu löytyy – ainakin suurelta osin.

IDEALISTIT MENEVÄT kuitenkin liian pitkälle. He ummistavat silmänsä erilaisuudelta sen sijaan, että kitkisivät sen haittapuolia tai vaatisivat erilaisilta yhteiseloa helpottavaa kykyä ”olla osa porukkaa”.

On esimerkiksi yleisesti tunnettua, että Suomessa raiskaukset ovat paljon yleisempiä muslimien kuin kantasuomalaisten keskuudessa. Raiskaus on aito pelon aihe, eikä kukaan ”meidän porukassa” eli suomalaisissa halua kokea ”kulttuurisena rikkautena” rikoksia. Vain aika näyttää, muuttuvatko nuoret muslimimiehet seuraavissa sukupolvissa suomalaisten kaltaisiksi vai eivät.

Elleivät, erilaisuuden kammoaminen ja eristämisen halu voittavat, ja meillä on käsissämme valtava ongelma.

----

PALATAKSENI LAKRITSAAN: historian kieltäminen ja muuttaminen ovat vaarallisia. Emme pääse eroon menneisyydestämme, jossa eurooppalainen ihminen tunsi itsensä ylivoimaiseksi ja kaikin puolin paremmaksi. Hänellä oli syynsä siihen. Jos vertaamme 1800-luvun Kongon ja sen isäntämaan Belgian sivistystä, meidän on myönnettävä, että Belgialla oli enemmän annettavaa tieteiden, teknisen kehityksen ja osin yhteiskuntajärjestyksenkin osalta kuin Kongolla.

Tuo ero ei olisi kuitenkaan saanut johtaa kongolaisten käsivarsien irtileikkaamiseen rangaistuksena. Eikä Kongon rikkauksien siirtämiseen Eurooppaan. Paremmuus ei tarkoita ylimielisyyttä ja sortoa vaan halua nostaa muita ihmisiä omalle tasolleen, jakaa hyvyyttä ja onnistumisen tunnetta – ja ehkä samalla oppia itsekin jotain, nöyrästi.