Liam Scarlett oli mies, josta useimmat eivät olleet kuulleet ennen kuin viikko sitten. Ja silloinkin vain muutama varmaan kiinnitti huomiota hänen kuolemaansa, sillä hän oli tuttu enimmäkseen sellaisille, jotka seurasivat kansainvälisen balettimaailman tapahtumia. Tai ehkä joku itseään tasa-arvoaktivistiksi kutsuva oli huomannut hänet jo aiemmin, silloin kun häntä syytettiin seksuaalisesta häirinnästä yli vuosi sitten.

Liam Scarlett oli Lontoossa toimivan Royal Balletin koreografi. Jotkut väittivät, että hän oli syyllistynyt häirintään vuosien 2018 ja 2019 aikana. Baletti nimitti nopeasti riippumattoman tahon tutkimaan, oliko väitteissä perää.

Pian tutkinta saatiin päätökseen. Lopputuloksena oli, että mies ei ollut syyllistynyt väitettyihin tekoihin, eikä hänen käytöksensä ollut moitittavaa. Kaikki oli siis hyvin. Vai oliko sittenkään?

Ei ollut, sillä pian häneen iski kiinni kuin haukka raatelevilla kynsillään kiinni eräs aikamme kammottavimpia vitsauksia, ”cancel politics”. Hän ei pystynyt jatkamaan tyynesti ja maineensa puhdistaneena töitänsä. Huuto ja melske eivät loppuneet, ja lopulta hän noin vuosi sitten joutui eroamaan tehtävästään Royal Balletissa. Sen jälkeen hänen työntekonsa käytännössä loppui, sillä kukaan ei uskaltanut melskaajien keskellä palkata häntä tehtäviin. Menestyksekäs ura oli katkennut.

Politiikka ja mielipiteet sotkeutuivat taas kerran oikeudenmukaisuuteen ja laillisuuteen, tuhoisin seurauksin.

 

Tuomioistuimissa syyttäminen ei ole tuomitsemista. Syyttäjä syyttää, syytetty puolustautuu ehkä asianajajan avustuksella, kuullaan puolueettomia asiantuntijoita, ja lopulta politiikasta riipumaton tuomari antaa lakiin perustuvan päätöksen ja lakiin perustuvan rangaistuksen. Tämä menettely on eräs Suomen kaltaisen valtion peruskiviä.

Cancel politicsin maailmassa on toisin. Syytös – kenen tahansa sopivaan ”aktivisti”ryhmään kuuluvan tekemä - on jo tuomio, ja rangaistuksen määrä langetetaan sen mukaan, kuinka pöyristyneitä syyttäjät ovat, kuinka paljon he kiljuvat ja kuinka monta on mukana huutokuorossa. Ja tuomio on yleensä siis syytetyn uran, ammattiaseman ja maineen ”cancelointi”, vaikkei hänen ammatillaan olisi mitään tekemistä syytösten kanssa.  ”Tämän kanssa ei enää töitä tehdä!”  kuuluu kimeä huuto, ja yhteiskunta nöyrtyy metelöinnin keskellä – ehkä välttääkseen oman häpeärangaistuksensa.

Suomalaisessa oikeuskäytännössä tunnettiin aiemmin häpeärangaistuksia. Vakavista rikoksista sai kuritushuonetta, ja rangaistukseen sisältyi usein kansalaisluottamuksen menettäminen ainaiseksi tai määräajaksi. Tällöin ei saanut mm. äänestää vaaleissa, toimia kauppiaana tai päästä virkoihin. Ja mitä kauemmas mennään nykyaikaisesta, valistuneesta valtiosta, sitä enemmän oli häpeärangaistuksia: istutettiin torilla jalkapuussa, ajettiin hiukset pois, mitä vain mille pahantahtoiset ihmiset saivat sitten pilkallisesti nauraa. Näin nykyistä vähemmän sivistyneet yhteiskuntajärjestelmät harrastivat cancel politicsia.

Cancel politics asettaa mielipiteet ja sattumanvaraisen koheltamisen lain asemaan. Liam Scarlettin ura tuhottiin, eikä ollut mitään merkitystä sillä, että hänet oli jo todettu viattomaksi.

 

Nuori, menestynyt 35-vuotias koreografi, jolla oli koko elämä vielä edessä,  oli vain yksi monista. Muistetaan vaikkapa Woody Allen, jota vastaan esitetyt pedofiiliepäilyt oli kumottu aikapäivää sitten. Mutta häpeä iskettiin taas kerran hänen päälleen, ja ainakin yksi tärkeä elokuvantekohanke keskeytyi syytöksiin, eikä kustantaja suostunut julkaisemaan hänen muistelmiaan. Sanotaan vielä kerran: kyse ei ollut pelkästään todistamattomista syytöksistä vaan jo aiemmin perusteettomaksi todetuista syytteistä.

Liam Scarlett kuoli viikko sitten. Brittiläinen Daily Mail tiesi kertoa, että kyseessä oli itsemurha. En tiedä pitääkö tieto paikkaansa, mutta hän oli nuori, työkykyinen mies, joten en ihmettelisi, vaikka näin oli.

Riisti hän itse hengen itseltään tai ei, ammatillisesti hänet oli kuitenkin jo murhattu.

 

Fatwa. Näissä tapauksissa tulee mieleen tuo pelottava islamiin liittyvä uhka joka riippuu valitun uhrin päällä jopa koko elämän ajan. Saa tappaa! Mikä tahansa riekkujien maailmankuvaan sopivista oletetuista rikkeistä riittää cancel politicsin fatwaan. Aidossa fatwassa sentään joku jossain tuomitsee ennen rangaistusta, toisin kuin cancel politicsin irrationaalisessa maailmassa.

Cancel politics on vitsaus. Poliittisesti on toki hyvä, että jokaisella on oikeus tuoda mielipiteensä esiin. On kuitenkin pöyristyttävää, että #metoo -liikkeen ylilyönnit ja kuvaamani kaltaiset tapaukset ovat muuttuneet pelolla hallitsemiseksi. Ja pelkoa aiheuttavat olevinaan hyveelliset ihmiset, jotka etsivät oletetusti paheellisia vainonsa kohteiksi. Mikä saa monet instituutiot ja jopa valtiot ottamaan nämä poliittiset ”aktivistit” niin vakavasti, että heidän huutomyrskynsä ja twitter-rummutuksensa ohittaa nykyaikaisen valtion erään tärkeimmistä vakautta suovista tekijöistä: sen että asumme oikeusvaltioissa, emme anarkiassa emmekä diktatuureissa?