Isä on surmattava, ennen kuin poika voi kasvaa aikuiseksi, sanotaan. Samaan tapaan vanha vuosi on poistettava aivoista kuona-aineena, jos haluaa päästä eteenpäin tulevana vuonna. Katson vuoden aikana kirjoittamiani blogeja, ja huomaan, että jotkin aiheet, jotka ovat minua kiinnostaneet, ovat kasvaneet ympäröivässä yhteiskunnassa. Parhaana esimerkkinä oli blogini lautapeleistä, jossa naureskelin sille, että ne olisivat jotenkin tasa-arvon vastaisia. Vasta paljon myöhemmin tuli julki käsittämätön Afrikan tähti -peliä koskeva uutinen, joka oli taas yksi helposti närkästyviä tuohduttava episodi. 

Ehkä joudun siksi jatkamaan samoistakin teemoista ensi vuonna. Toivottavasti en kuitenkaan täysin tautologisesti ja itseäni toistaen. 

Nyt kuitenkin julkaisen vuoden päätteeksi erään vuosia sitten kirjoittamani jutun, jonka päähenkilö on jo kuollut. Nyt hän olisi 98- eikä enää 90-vuotias. Mutta viisaiden vanhusten magia pysyy. Heitä kannattaa kuulla, heidän joskus haparoivankin puheen edessä hiljentyä.

Pari viikkoa sitten olisin voinut kirjoittaa luonani käyneestä toisesta ikäihmisestä, 94-vuotiaasta. Hän muisti kaiken, hän seurasi aikaansa ja kommentoi tämän päivän tapahtumia, hän kertoi menneisyydestä ja tuli siinä samalla antaneeksi näkemystä minulle, nuorelle. 

En halunnut tappaa häntä edes kuvaannollisesti. Toivoin, että hän eläisi ja opettaisi minua kokemuksellaan vielä satavuotiaanakin. Kun hän poistuu, suren hänen katoamistaan, mutta säilytän hänetkin elossa jossain aivojeni sopukoissa.

Mutta tässä siis kahdeksan vuoden takaa ajatuksia eräästä vanhuksesta, joka ei koskaan katoa elähdyttämästä minua. - Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni! Teitä on paljon, huomattavasti enemmän kuin aloittaessani noin vuosi sitten. Kiitos siitä.

 

PIENUUDEN SUURUUS, HERNEROKKAA JA SHAMPPANJAA

90-vuotias sanoi minulle jo ennen tuon maagisen ja hauraan ikänsä saavuttamista:  "On tärkeä että ihminen on pieni."

   Hän taisi sanoa tuon lauseensa ohimennen jonkin keskustelumme tiimellyksessä, eikä hän sitä sen enempää selittänyt. Minäkään en siihen enempää puuttunut, sillä jatkoimme nopeasti eteenpäin puheen pulputessa kuten aina istuessamme niitä unohtumattomia loppukesän iltoja, jolloin unohdimme sytyttää valot auringon laskiessa, koska olimme niin uppoutuneita keskusteluumme joka vei meidät syvemmälle ja laajemmalle kuin koskaan muulloin.

   Sittemmin opin, että olimme noina hetkinä flow-tilassa. Tuolloin ajattelimme vain, että pidimme hauskaa.

   Lause jäi mieleeni. Siihen aikaan halusin vielä yhä isompia asuntoja ja hienompia (tai tarkemmin sanoen korskempia) autoja ja keräsin rahaa pankkitilille. Ja vaikka kuvittelin olevani henkisesti riippumaton hankinnoistani, tosiasiassa niillä oli merkitys elämässäni, ja tein töitä niiden eteen ja mikä pahinta, pidin niitä itsestäänselvyyksinä, kuin ilmaa jota hengitin.

   En koskaan kysynyt häneltä, mitä lause tarkoitti. Opin sen kuitenkin muiden keskustelujemme ja hänen elämänsä kautta vähitellen ymmärtämään.

   Pienuus on enemmän kuin vaatimattomuus. Se on tietoista jättäytymistä monen asian ulkopuolelle. Se on kykyä olla riippumaton kaikista ulkonaisista onnistumisen merkeistä. 90-vuotias jättäytyi pois töistä jo 55–vuotiaana. Kysyin kerran miksi hän niin teki.  "Päätin että kuljen mieluummin rääsyissä kuin teen ansiotyötä", hän sanoi. "Elämässä oli niin paljon muutakin."

  Eräs ystäväni, ei vielä lähelläkään yhdeksääkymmentä vuotta, opiskeli yliopistossa muttei koskaan valmistunut. Hän jättäytyi, kuten sanotaan, vapaaksi taiteilijaksi. Useimmat hänen kaltaisensa ovat köyhiä, niin hänkin. Hänellä oli perinnöksi saatu pieni asunto, joten hän pystyi elämään vähällä rahalla. Ystävät tarjosivat ruokaa, joskus oli joitakin hanttihommia, hän harrasti soittamista ja esiintyi välillä häissä ja muissa tilaisuuksissa ruoka- tai pienellä rahapalkalla.

  Sitten verottaja kiinnitti häneen huomiota. ”Kukaan ei voi elää Suomessa noin pienellä rahamäärällä” verokarhu totesi. Ei auttanut kertoa että hänkin kulki rääsyissä, ei ostanut koskaan mitään muuta kuin välttämättömän ruoan ja hammastahnan, käveli joka paikkaan, ei omistanut mitään mistä olisi kuluja. Verottaja oli kylmän päättäväinen ja tölväisi häntä lisäveroilla. Tarinalla oli onnellinen loppu, sillä lääninoikeus purki verotoimiston päätöksen. Ystäväni päätti kuitenkin mennä töihin välttääkseen lisähankaluudet. Työn iloa kesti muutaman vuoden. Nyt hän on työtön ja saa valtiolta korvauksia, mutta verottajan mielestä yhteiskuntakelpoisempi kuin hänen ollessaan vaatimaton, hiljainen, pieni.

   Pienuus on enemmän asenne kuin tekoja. Se on riippumattomuuden, vapauden asenne. 90-vuotias on elänyt säteilevän onnellista elämää kaikki nämä vuosikymmenet. Muut ostakoot autojaan ja menkööt matkoille, nauttikoot koruistaan ja uusista turhista varusteistaan. Hän istuu kotonaan, käy kävelyllä, keskustelee nautiskellen pimenevässä illassa – ja antaa henkensä loistaa ja voittaa kaiken materian.

   Avasin juuri pullon shamppanjaa ja juon sitä kirjoittaessani. Siis en kuohuviiniä enkä elyseetä enkä jotain muuta litkua. Nautin hyvästä viinistä ja hyvästä ruoasta. En kieltäydy niistä.

   Silti elämäni ei hätkähtäisi jos jäisin loppuiäkseni ilman hedonistisia nautintoja. Olisi aina ajatukset, keskustelut, auringonlaskut, kävelyt metsässä, muita pieniä ihmisiä joiden kanssa seurustella, kyky rakastaa, halu toimia oikein, tarjouskahvit Lidlistä, totuuden etsintä, tuoksut, tuulen ääni puissa, näköala kauas ikkunastani… olisi elämää. Ja olisiko elämä sittenkään pientä, vaikka söisin joka päivä hernesoppaa ja joisin pelkkää vettä? 90-vuotias sanoisi: "On se pientä", ja nauraa heläyttäisi päälle kaivaessaan jääkaapista minulle Pirkka-kääretorttua teen kanssa syötäväksi.

—-