Olen lukenut brittikuninkaallisista ja katsonut heitä viime aikoina enemmän kuin ehkä koskaan elämässäni.

Saksalainen tohtori Dietrich Schwantz, entinen Hampurin yliopiston professori kirjoitti vuonna 1999 opuksen nimeltä Sivistyksen käsikirja (Bildung - alles, was man wissen muß).  Hänen sivistysopetuksistaan voi olla monta mieltä, mutta kirjassa oli mielenkiintoinen luku: Mitä ei pidä tietää.

Eräs tohtori Schwantzin mielestä tärkeä tiedon alue, jonne ei pidä ollenkaan poiketa, on elossa olevat kuninkaalliset. Menneiden aikojen kuninkaalliset tietenkin kuuluvat sivistykseen, mutta nykyajan kuninkaalliset kuuluvat pelkästään naistenlehtien ja viihteen maailmaan, tohtori opastaa meitä.

Hylkäsin tällä kertaa Schwantzin ajatukset ja kuuntelin Charles III:n puheita, ja seurasin silmä kovana Elizabeth II:n perheen reaktioita kuningattaren kuolemaan, hieman häveten omaa uteliaisuuttani.

Eräs englannin kielen sanonta, jonka monet ymmärtävät väärin on ”stiff upper lip”. Se yhdistetään aivan oikein brittien yläluokan käytökseen, mutta monet ajattelevat sen tarkoittavan jonkinlaista ylemmyyden tunnetta ja koppavaa käytöstä, ehkä myös aristokraattien tapaa ääntää englantia. Kaukana siitä, kyseessä on kyky kohdata vaikeat tilanteet ja ongelmat rauhallisesti, jopa stoalaisesti, järkkymättä. Yläluokan hyve se tosiaan on, sen voi huomata katsoessaan brittikuninkaallisia ja vertaamalla heitä esimerkiksi jalkapallohuligaaneihin.

Kyse on myös haluttomuudesta näyttää tunteita, tunnekontrollista. Luin kerran englantilaisen jaarlin haastattelun. Häneltä kysyttiin hänen tunteistaan omaa poikaansa kohtaan. Hänen vastauksensa oli kuvaava: ”Oh feelings, they are boring”.

Katsoessani kuningas Charles III:tta en verrannut häntä jalkapallohuligaaneihin. Seurasin vain ihaillen hänen kykyään kontrolloida julkisuudessa tunteitaan, sanojaan, eleitään. Ehkä hän kotona itkeä pillitti ja paiskoi tyynyjä. Hällä väliä, minulle hän oli julkisuuden hahmo ja sellaisena monille esikuva. Hänen äitivainaansakin jäi arvoitukseksi: julkisuudessa arvokas mutta hymyilevä, aina tyyni, aina itsensä hallitseva. Kukaan meistä ei tiennyt hänen todellista minäänsä.

Näin pitää tietenkin ollakin. Julkinen esiintyminen on oma asiansa, ja siihen pitää valmentautua ja suhtautua eri tavalla kuin yksityiselämäänsä.

En verrannut kuninkaan esiintymistä huligaaneihin vaan erääseen toiseen henkilöön. Silmiini oli rekisteröitynyt vain vähän aiemmalta ajalta Suomen pääministerin Sanna Marinin esiintymiset: juhlissa naamaansa ja ruumistaan väännellen, televisiossa itkua tuhertaen ja omaa elämäänsä valitellen, selvästi julkisesta riepottelusta järkyttyneenä. Muistissa oli myös hänen ”ystäviensä” riekkuminen rinnat paljaana symbolisesti tärkeällä paikalla pääministerin virallisessa residenssissä.

Ja sitten katsoin taas Charles III:tta. Etsin YouTubesta hänen vanhoja puheitaan ja haastatteluitaan.

Kyky itsekontrolliin. Kyky olla esimerkkinä. Kyky ymmärtää, että oma esiintyminen luo katsojassa joko levollisuutta ja turvallisuutta tai näiden vastakohtaa.

Charles III:lla se kyky oli. Sanna MMM:ltä se puuttui. Stiff upper lip puuttui.

Ajatuksissani esitän kiusallisen kysymyksen: Ellei kykene kontrolloimaan itseään, miten kykenee kontrolloimaan muita?

Tulin levottomaksi nähdessäni pääministerimme. Hänen jähmeyteen saakka levollinen ilmeensä useimmissa tilaisuuksissa olikin vain silmänlumetta (ja ehkä juuri siksi hieman vahamaisen jäykkä). Miten tuo itkupilli kestää vaikeat tilanteet, joita hän kohtaa jatkuvasti työssään?

Miten hän kontrolloi hallitustaan, Suomen velanottoa, pandemiaa, NATO-keskustelua (jossa hän suunnilleen yhdessä yössä vaihtoi mielipiteensä) ja niin edelleen? Aloin pelätä, toisin kuin aiemmin.

Kun ihminen kohtaa vaikeita haasteita, hän voi panikoitua, jähmettyä halvaantumiseen asti tai ruveta hosuen ratkaisemaan ongelmia. Tai sitten hän, jos hän kontrolloi itsensä, voi alkaa määrätietoisesti ja analyyttisesti mieli selkeänä ratkaista ongelmia.

Silmissäni välkkyvät edelleen Charlesin ja Sannan kuvat. Ei ole epäilystäkään, kummalla on paremmat eväät lähteä ratkomaan ongelmia, ajattelen. Minun on hieman ryhdistäydyttävä muistaakseni, että on muitakin asioita, jotka vaikuttavat menestykseen työssä. On koulutus, kokemus, älykkyyden taso, avustajien tai kollegoiden asiantuntemus ja niin edelleen.

Huoleni Suomen pääministerin toimintakyvystä palautuu jonkin verran, onhan hänellä monia hyviä näyttöjä. Mutta en lakkaa ihailemasta Charles III:n stiff upper lip -esiintymistä ja pitämästä sitä omankin julkisen esiintymiseni esikuvana.