Helsingin Sanomat kertoo meille 8.10.numerossaan (maksumuurin takana, mutta kuva näkyy) perheestä, joka hylkäsi ison asuntonsa maaseudulla ja muutti puolet pienempään ihastuttuaan tamperelaiseen vanhaan taloon korkeine huoneineen. Kyseinen lehti julkaisee, outoa kyllä, tiheään tahtiin juttuja ihmisistä, jotka muuttavat kuka mihinkin pieneen tilaan: autoon, vähän isompaan autoon, veneeseen, ihanaan pikkuasuntoon, jossa on asukkaiden mukaan kaikki tarpeellinen jne jne.

Selitys siihen, että näitä pienasuntojuttuja julkaistaan tuhkatiheään, voi olla yksinkertainen: toimittajatkin asuvat ahtaasti, ja toivovat että rahaa riittäisi muuhunkin kuin asumiseen. HS on pitkälti toimittajiensa elämänmuotoa ja ajatuksia julkaiseva väline. Aivan kuin meitä muka kiinnostaisi, mitä kukin yksittäinen toimittaja elämästä ajattelee, tai miten hän elämäänsä viettää.

Tällaiset ahtaan asumisen ylistysartikkelit kertovat kuitenkin kiinnostavasta ilmiöstä. On mielenkiintoista seurata ihmisten selittelyä siitä, miksi ahtaasti asuminen on niin ihanaa. Mainitussa artikkelissa perheenäiti kertoo meille, että ”tykkään siitä, että tunnelma on intiimi ja olemme lähellä toisiamme”. Jokainen ahdasta asumista ylistävä artikkeli noudattaa samaa kaavaa. ”Kaikki on niin mukavasti käsillä.” ”Pääsimme eroon turhasta roinasta.” ”Tämä on vastuullisempaa ja ekologisempaa elämää.” Selityksiä piisaa.

Niinkö, eikö isommassa asunnossa voi mennä lähelle toista ihmistä? Ja toisaalta, kun on tilaa, haluttaessa löytyy enemmän omaa rauhaa. Mieleeni tulee sanonta ”tehdä välttämättömyydestä hyve”. Kun ei ole varaa asua kunnolla, selitellään milloin milläkin syyllä omia valintoja, jotka tosiasiassa ovat vain välttämättömyyden sanelemia. Helpompaahan elämä tietysti on, kun osaa tuolla tavalla psyykata itseään sen sijaan, että nurisisi kohtaloaan.

HS:n jutun kiinnostavin osa oli kuitenkin minulle jo ingressissä: ”…koti jossa sisustus on tärkeämpää kuin neliöt”. 8- ja10-vuotiaiden lasten äiti kertoo ”rakastavansa sohvatyynyjen pöyhimistä”, ja artikkelin mukaan ”asukkaat nauttivat siitä, että tavarat ovat kauniisti paikallaan”.

Mitä mieltä leikki-ikäiset lapset mahtavat olla tästä pelkkää kodin ulkonäköä palvovasta järjestyksestä ja - kuvien perusteella - tyypillisen eleettömistä, historiattomista ja värittömistä  - eli helposti likaantuvista - huonekaluista sekä koriste-esineistä? Kuulemma lapsetkin pitävät tavaransa järjestyksessä. Lapsi parat, toivottavasti heillä on oikeus edes rakentaa legolinna olohuoneen lattialle ja jättää luova tuotoksensa viikoksi siihen ihailtavaksi!

Luin kerran kirjan englantilaisen yläluokan elämäntavoista. En enää löydä lähdettäni, mutta jotenkin näin kirjassa kerrottiin: ”Yläluokka ei ole kiinnostunut sisustamisesta. He elävät keskellä eklektistä kokoelmaa esivanhemmilta perittyjä huonekaluja ja tavaroita ja ovat ylpeitä niistä.”

Näin siis rikas yläluokka, jolla olisi ollut varaa mihin tahansa sisustukseen. No, he rakensivat varoillaan linnoja, jotka taatusti eivät olleet ”skandinaavisen eleettömiä”, luoja paratkoon.

Olen iloinen ja ylpeä siitä, että köyhät ja taatusti keskiluokkaiset suomalaisvanhempani järjestivät minulle kodin, jossa vallitsi äitini sanojen mukaan ”sivistynyt sekamelska”, ja jossa eri aikakaudet niin perheemme kuin suvun historiassa kerrostuivat viihtyisäksi, muistoja ja henkeä tulvivaksi oikeaksi kodiksi. Emmekä me muuttaneet ehdoin tahdoin pieneen asuntoon. Asuimme niin isossa kuin oli varaa.  Äiti ei pöyhinyt tyynyjä, ja kauneus muodostui samaan tapaan kuin vanhoissa eurooppalaisissa kaupungeissa: eri aikakausien jännittävänä yhdistelmänä. Ja loppujen lopuksi koti tietenkin muodostui aivan muusta kuin esineistä: henkisestä ilmapiiristä.

Artikkeli selittyy tietenkin myös sillä, että perheenäiti on sisustusalan yrittäjä. Näitä puffijuttujahan ilmestyy.

Kiitos kohtalolle siitä, että oma äitini ei ollut sisustusalalla.