[tämä blogi on julkaistu myös bloggerissa]

Seurasin taannoin kiinnostuneena nyt jo vaimentunutta uutisointia herraklubista, joka ei hyväksy naisia jäseneksi. Sukupuolten tasa-arvo on aihe, josta riittää juttua mediaan vaikka kuinka paljon, ja miltei mikä tahansa poikkeama toimittajien olettamista tasa-arvovaatimuksista riittää raportoinnin kohteeksi. Niin tässäkin tapauksessa.

Nyt kohteena oli miesten yhteenliittymä, Helsingin Suomalainen Klubi, rekisteröity yhdistys, johon ei ole 1970-luvulta saakka ole otettu naisia jäseneksi. Lähes sata vuotta oli mennyt (yhdistys perustettiin vuonna 1876) ilman erillistä naisten jäsenyyden estävää sääntökohtaa – todennäköisesti siksi, että oli itsestään selvää, ettei naisen elämään yhteiskunnallinen kerho kuulunut.

Naisen asema on kuitenkin muuttunut, eniten ehkä juuri 1970-luvulta lähtien. Niinpä nytkin äänestettäessä naisten oikeudesta jäsenyyteen lähes 70 prosenttia Suomalaisen klubin jäsenistä olisi toivonut naisia klubiin. Tarvittava äänimäärä oli kuitenkin yhdistyslain perusteella 75 prosenttia. Kerho jatkaa siis miesten kokoontumispaikkana, ja naisten hyväksyntää jäseneksi kuin käärmettä pyssyyn ajanut yhdistyksen puheenjohtaja on eronnut tehtävästään.

Odotettu älämälöö alkoi. Joka paikan edistyksellinen Fatim Diarra (Vihr.), Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja, protestoi ja halusi samalla selittää, miksi Unionin jäsenet voivat olla vain naisia. Hän viittasi Unionin ja Suomalaisen klubin erilaisuuteen. Diarran mielestä on tärkeää, että on naisten ja miesten erillisiä yhteenliittymiä, joissa puhutaan ”sukupuolierityisistä kysymyksistä”. Unioni on hänen mukaansa tällainen, toisin kuin Suomalainen klubi.

Diarra puhui Suomalaisen klubin yleisluonteisuudesta ja sanoi Helsingin Sanomien jutun mukaan: ”On kummallista ajatella, että tarvittaisiin pallit, jotta olisi kykyä puhua näistä asioista”.

Fatimille on ehkä hyvä kertoa, ettei kerhon päätöksessä kyse ollut tietenkään kyvystä puhua tai edes puhumisen sallimisesta. Kyse oli vain siitä, haluavatko miehet ottaa naisia jäseneksi. Olen varma, että kysyttäessä jokainen jäsenyyttä vastustanutkin ymmärtäisi, että naiset osaavat ja saavat puhua aivan mistä tahansa.

Vastaavia kommentteja löysin useita. Teemana monilla oli: Miksi saa olla tuollaisia yhteiskunnallisia seuroja, joissa on yhteiskunnallista valtaa käyttäviä jäseniä – ja kaikki ovat miehiä? Tasa-arvon vastaista!

Huomasin myös kuuluisan sellistin Seppo Kimasen, Suomalaisen Klubin jäsenen, peruuttaneen esiintymisensä klubilla ja eronneen seurasta. Tarkkaavainen tiedon analysoija kysyy tietenkin välittömästi: Jos hän oli Klubin jäsen, hän on varmaan jo pitkään tiennyt, että jäsenenä on vain miehiä. Miksi hän ei eronnut jo aiemmin?

Vastaus on selvä: hän pelästyi kohua. Lähestymme taas vaarallista cancelointi-ilmiötä. Ellet ole tietyn, kovaa ääntä pitävän ihmisryhmän vaatimusten mukainen, he canceloivat ja häpäisevät sinut. Ja kuulemma monet eronneet ja julkisesti “väärin” äänestäneet ovat halunneet edes henkilökohtaisesti välttää canceloinnin. Nähtäväksi jää, canceloidaanko koko klubi, vai hautautuuko kohu monen muun tärkeämmän alle.

Tai sitten aletaan oikein urakalla canceloida miesten yhteenliittymiä. Niitä kun on monta muutakin.

Toivottavasti henkistä terrorismia muistuttava cancelointi-muoti menee pian ohi. Sitä odottaessa on hyvä muistaa pari asiaa.

Miesten seurat ovat siis tasa-arvon vastaisia. Entä naisten vastaavat?

Vain yhdelle sukupuolelle tarkoitettuja, yleisluontoisia yhdistyksiä on useita. Myös siis naisille. Oletko kuullut esimerkiksi 1930-luvulla perustetusta yhdistyksestä nimeltä Lyceum-klubi? Se oli alkujaan  tarkoitettu ruotsinkielisille naisille, sittemmin myös suomenkielisille, mutta edelleen vain naisille.

Jos lukee Lyceum-klubista yhdistyksen sivuilta, selviää, että kyseessä on monia aiheita kattava yhteiskunnallinen klubi, jonka useat jäsenet ovat vaikuttajia, monet maamme  huippukerrostumaa.

Sitten on tietenkin epävirallisia verkostoja. Monet niistä tähtäävät keskusteluyhteyteen vallankäyttäjien tai muiden tärkimöiden välillä. Riski vallan keskittymisestä ja tietoa sekä mahdollisuuksia jakavista hyvä veli – sekä hyvä sisar-verkostoista on siis suuri.

Mutta millä ihmeellä estetään epäviralliset, usein täysin salaiset verkostot? Ne ovat tasa-arvointoilijalle juuri salaisuutensa vuoksi jopa vaarallisempia kuin avoimesti toimivat yhdistykset.

Luin juuri korkealla valtionhallinnossa toimivasta naisesta, joka esitteli iloisena kokoonkutsumaansa “vaikuttajanaisten verkostoa”, kuten hän sitä kutsui.

Jään odottamaan puheenjohtaja Diarran paheksuntaa.

On tärkeä huomata, että enemmistö yhdistyksistä ja verkostoista on sukupuolesta riippumattomia, yhdistävänä tekijänä jokin muu seikka kuin sukupuoli. Esimerkkinä tästä on Pörssiklubi, jossa on nykyään sekä naisia että miehiä, joita yhdistää talouselämän palveluksessa oleminen.

Todellisuus nykyisessä Suomessa on siis tämä: Naisia on kohonnut ja kohoaa yhä tärkeisiin asemiin yhteiskunnassa. Siksi naisten verkostoja on syntynyt pilvin pimein, toisin kuin niinä aikoina, jolloin nainen pysyi kotona. Kukaan ei vastusta niitä. Miesten verkostot taas ovat Diarran kaltaisten militanttien feministien vihan kohteena, mutta toistaiseksi niitä ei ole sentään kielletty. Vain canceloinnin pelko saa jotkut reagoimaan.

Ja sitten on, varmasti ylivoimaisesti suurin osa, yhdistyksiä ja muita verkostoja, joissa sukupuolella ei ole merkitystä.

Ja eräs varsin tärkeä näkökulma vielä lopuksi.

Monet, niin naiset kuin miehet, ovat sanoneet minulle samaa: “Totta kai pitää olla erillisiä naisten/miesten ryhmiä. Keskustelu on aivan erilaista, kun miehiä/naisia ei ole mukana.”

Näin se vain on täällä reaalimaailmassa, sotaisan idealismin tällä puolen. Eläköön tuo naisen ja miehen pieni ero, joka luo nyansseja keskusteluihin. Ja ei ollenkaan eläköötä niille, jotka pyrkivät lietsomaan naisten ja miesten välistä sotaa.