smokkimies.jpg

[Näe teksti bloggerissa]

Viime päivinä on kaksi tunnettua kirjoittajaa uskaltautunut kajoamaan median yksisilmäiseen tapaan raportoida asioista. Sekä Ivan Puopolo että Sanna Ukkola leimataan oikeistolaisiksi, joka laajoissa piireissä tarkoittaa yhtä kuin epäluotettavia, edistyksellistä (eli hyvää) yhteiskuntaa vastustavia roistoja.

Uskaltaudun minäkin työntämään lusikkani soppaan, sillä mediakritiikkini on varmaan tullut tutuksi blogini uskollisille lukijoille. Toivottavasti minua ei leimata natsiksi.

Oma teesini on tämä: tiedonvälityksen tehtävä on ensisijaisesti välittää tietoa.

Tuo kuulostaa kehäpäätelmältä ja itsestäänselvyydeltä. Mutta se ei ole sitä, mikäli tiedonvälityksellä tarkoitetaan mediaa ja journalismia. Yhä enemmän erityisesti nuoren polven journalistit (kuten Sanna Ukkola mainitsee jutussaan) pitävät tärkeänä tuoda oma näkemys mukaan raportteihinsa.

Aion pitää kiinni vanhasta hyvän journalismin käsitteestäni: haluan tiedonlähteistäni tietoa, en yksittäisen toimittajan minua holhoavaa, useimmiten poliittisesti värittynyttä käsitystä. Kuten usein asian sanon: haluan itse muodostaa käsitykseni, olenhan aikuinen, ajatteleva ihminen.

Syy on muukin kuin periaatteellinen: 1) nuo näkemykselliset tuotokset lähestyvät hyvin nopeasti propagandaa, ja mikä pahinta, yksittäisen tahon propagandaa, jonka tavoitteista tai syistä ei ole tietoa; 2) useimmat näkemyksiään julkituovat reportterit tuntuvat tietävän useimmista asioista vähemmän kuin minä; siksi toivon heidän vain kaivavan esiin lisäfaktaa ja lisäämään omaa tietämystäni. Minullakin on jo näkemys, jos asia on tärkeä, ja tuo näkemys perustuu omaksumaani tietoon maailmasta, ja monissa tapauksissa myös toki jonkin todellisen asiantuntijan (jota journalistit siis eivät useimmiten ole) näkemyksiin – jotka taas perustuvat tarkkaan omaan (eikä johonkin yleisesti omaksuttuun) harkintaan ja laajaan tietopohjaan.

--

Ivan Puopolo puuttuu tärkeään asiaan, joka vähentää YLE:n merkitystä tiedonhankintakanavana.

YLE pyrkii hänen tietojensa mukaan antamaan tilaa ja päästämään ääneen enemmän muitakin kuin “etuoikeutettuja”. Etuoikeutettuja ovat ne joilla on valtaa. Ja valtaa on kuulemma eniten valkoisilla, suomalaisilla, suomen kieltä taitavilla, koulutetuilla ja varakkailla heteromiehillä. Tätä YLE haluaa nyt väistää ja lisätä moniäänisyyttä.

Olen kiinnostunut kaikesta tärkeästä yhteiskunnasta, myös sen vähemmistölaidoilta. Siksi haluan oikein mielelläni tietää, jos esimerkiksi somaliyhteisössä tapahtuu jotain merkittävää, tai jos homoseksuaalien oikeudet paranevat.

Tällaisista kertominen kuuluukin YLE:nkin tiedonvälitysrooliin. Mutta nuo vähemmistöt ovat yllä mainituissa esimerkeissäni objekteja eivätkä subjekteja. Ero on tärkeä. “Somaleista kerrotaan” on eri asia kuin “somalit kertovat”.

Miksi sitten somalit eivät saisi kertoa, joku ehkä kysyy nyt. Täsmennän siksi ajatustani.

Tottahan toki somalien pitää kertoa asioista, jotka liittyvät somaliyhteisön sisällä tapahtuviin asioihin tai yhteisön suhteeseen muuhun maailmaan, siinä määrin kuin he kykenevät niistä kertomaan. Mutta tämän hetkisessä maailmassa somaleja on varsin vähän asiantuntijoina mm. lainsäädäntö- ja virkamiestyössä, joissa luodaan pohjaa vähemmistöjen asemalle Suomessa.

Haluan kuulla siksi myös somalien tilanteesta tietoja vallanpitäjien ja asiantuntijoiden suunnitelmista ja tutkimuksista. Ja nämä henkilöt ovat totta tosiaan useammin valkoisia kantasuomalaismiehiä kuin esimerkiksi kielitaidottomia ensi polven nuoria somaliäitejä.

Saan siis tietoni parhaiten “etuoikeutetuilta”. En halua, että heidän määräänsä tieojeni lisääjänä vähennetään keinotekoisesti.

--

Ei ole kyse pelkästään ei-etuoikeutettujen ääneen päästämisestä.

Valitettavasti tiedotusvälineet käyttävät ilmeisesti laiskuuttaan varsin paljon sattumanvaraisia katuhaastatteluja. Näistä ei tiedonnälkäinen kostu paljoakaan. Useimmiten haastateltavat lähestyvät heille esitettyjä kysymyksiä emotionaaliselta (“musta tuntuu, mä uskon”) eivätkä intellektuaaliselta  (“olen tutkinut perinpohjan tätä asiaa”) pohjalta. Ja näitä asiantuntemattomien haastatteluja on todellakin sattumanvaraisesti, joten kuka tahansa voi olla turhien näkemysten antajana.

Valitettavasti emme löydä – tällä haavaa – tarpeeksi monta homoa, mustaa, kielitaidotonta jne. kertomaan tärkeimpiä tietoja kuin kadulta saadaan, koska asiantuntemus on muissa käsissä.

Ehkä tämä muuttuu, ja pian on paljon mustia, korkeassa asemassa olevia virkamiehiä ja pääministereitä sekä muita asiantuntijoita. Sitten, ja vasta sitten, YLE:n pitäisi haastatella heitä enemmän tuomaan näkemyksensä ja ylivertaisen tietämyksensä meidän eteemme. Heitä on toki nytkin, mm. kansanedustajina, ja heitä voidaan ja pitää käyttää lausuntojen antajana, mutta vain samasta syystä kuin “etuoikeutettuja”, eli perustuen heidän tärkeään rooliinsa yhteiskunnassa.

Kiteytettynä: vaara YLE:n julistamassa moniäänisyyspolitiikassa on, että käytettävissä olevasta rajoitetusta ohjelma-ajasta ja palstatilasta annettaisiin turhan suuri osa  ihmisille, joiden panos ei antaisi meille samaa määrää tietoa kuin asiantuntijoiden ja vallankäyttäjien haastattelu.

Silloin tiedon määrä vähenisi. Ja ketä se sitten palvelisi? No tietenkin niitä, joiden propaganda saisi enemmän tilaa.

Meidän katsojien, lukijoiden, kuuntelijoiden on pidettävä varamme ja vaadittava toisenlaista journalismia. Vai haluammeko, että tärkeimmät uutisvälineemme muodostuvat viimeisiä poliittisia muotivirtauksia papukaijana noudattavien toimittajien propagandavälineeksi?