Presidentinvaalit uhkaavat lähestyä. Ne ovat kyllä pikemmin mahdollisuus kuin uhka. Kaiken pikkupolitikoinnin ja juupas-eipäs -keskustelun lomassa Tasavallan Presidentti (TP) on instituutiona – ja useimmiten myös henkilönä – ollut enemmän kansakuntaa yhdistävä voima kuin ehkä mikään muu julkisen vallan käyttäjä. Näin on ollut jo pitkään. Ainoana poikkeuksena oli ehkä puoluepolitiikkaan liikaa sitoutunut Tarja Halonen, ja tavallaan liian diktatorinen Urho Kekkonen.

Kenestä pitäisi tulla presidentti? Oikeastaan vastausta pitäisi lähestyä vain yhtä kautta: mitkä ovat presidentin tehtävät, ja kuka niitä parhaiten hoitaisi.

Muita, täysin marginaalisia kriteereitä sotkeutuu kuitenkin äänestäjän ajatuksiin. Muistan hyvin kahdentoista vuoden takaiset vaalit, jolloin kansanliike Pekka Haaviston valitsemiseksi sai hysteerisiä, kiihottuneita piirteitä laulujuhlineen ja tunneperäisine psyykkamisineen.

Tunnepuolelle harhautuneesta vaalikuumeesta muistan erityisesti erään kaukaisen tuttavani lausunnon somessa vähän ennen vaalien ensimmäistä kierrosta. Hän kiteytti oman kantansa näin: ”Haluan homon presidentin”.

Tosiasiassa hetero ja homo presidentti voivat tietenkin hoitaa tehtävän aivan yhtä hyvin. Taustalla oli kuitenkin vaaleihin liittymätön ajatus ”marginalisoitujen ryhmien tasa-arvosta”. Kuinka edistyksellistä olisikaan, jos presidenttimme olisi homoseksuaali!

Täysin väärä lähestymistapa tärkeisiin vaaleihin.

Tässä muistutuksena TP:n todellinen tehtäväkenttä. Näitä TP:n pitäisi siis hallita:

1. Ulkopolitiikka, kansainväliset suhteet, yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. TP:n rooli on korostunut juuri tässä ja korostuu jatkossakin. Ehkä myös puolustusvoimien ylipäällikkönä.
2. Hallitusvalta yhdessä valtioneuvoston kanssa; valtioneuvosto on tässä selvästi merkittävämpi toimija.
3. Nimitystehtäviä, joihin TP oikeastikin voi vaikuttaa. Muun muassa suurlähettiläät ja oikeuskansleri. Valtioneuvoston nimityksessä TP:llä on nykyisin melko vähäinen rooli. Miten jatkossa? Presidentti Kekkonen toimi tässä suhteessa varsin aktiivisesti.
4. Muita, käytännössä ei niin tärkeitä, jopa seremoniallisia, tehtäviä: valtiopäivien avaaminen ja hajottaminen, armahdukset, lakien vahvistaminen jne.

Kun tuota (epätäydellistä) listaa luen, mielipiteekseni muodostuu, että seuraavan kuuden vuoden aikana oikeastaan vain ulko- ja turvallisuuspoliittinen kokemus ja näkemykset ovat ehdottoman tärkeitä ehdokkaat toisistaan erottavia, erityisammattitaitoa vaativia asioita. Muut tehtävät liittyvät yleiseen johtamiskokemukseen ja valtion toiminnan sekä yhteiskunnan tuntemukseen.

Nykyiset gallupjohtajat Alexander Stubb ja Pekka Haavisto ovat kokeneita, kumpikin omalla tavallaan. Stubbin kuuden vuoden kokemus 2008-2014 ulko- ja ulkomaankauppaministerinä on tärkeä ja ammattitaitoa luova. Haaviston neljän vuoden kokemus ulkoasiainhallinnon ministerinä on hieman lyhyempi kuin Stubbin. Hän on kuitenkin ollut toiset neljä vuotta kehitysyhteistyöministerinä.

Stubb on kuitenkin ollut myös valtiovarain-, Eurooppa- ja pääministerinä. Tärkeää kokemusta nekin, myös TP:lle, vaikka TP:n ei pidäkään mennä oman roolinsa ulkopuolelle ja sekaantua valtioneuvoston työhön.

Onko näillä ehdokkailla henkilökohtaisia erityistaitoja? Lähinnä tulee mieleen Stubbin kielitaito. Haavistosta ei tule mieleen yhtään. Korostan: erityistaitoja, joilla on merkitystä presidentin tehtävää hoitaessa.

Entä ulkopolitiikan erityisalueet? Haaviston erityisalaa Suomen rajojen ulkopuolella on ollut ennen kaikkea Afrikan sarven kysymykset, Stubbilla taas Euroopan Unioni.

EU-asiat ovat tärkeät mutta jäävät valtioneuvoston hoidettavaksi. Työntäisikö Stubb näppinsä EU-asioihin laajan kokemuksensa turvin? EU-professori, EU-parlamentaarikko… Voisi olla jopa Suomen etu, jos pääministeri ottaisi Stubbin mukaan EU-asioiden pohdintaan.

Afrikan sarvi ja kehitysyhteistyö eivät ole korkeimman tärkeysluokan asioita Suomea rakennettaessa. Haavisto jää tässä selväksi kakkoseksi. Haavistolla on kuitenkin arvokasta yleiskokemusta viime vuosien ulkopolitiikan johtamisesta, ajalta jolloin Stubb oli teorettisluonteisessa virassa professorina.

Voiko viimeisten kahden vuoden tapahtumia kunnolla ymmärtää, ellei ole ollut hands-on Ukrainan tilannetta seuraamassa? Tässä Haavisto vetää pidemmän korren.

Makuasia voi olla, onko etäisyyden ottaminen Suomen päivänpolitiikkaan hyvä vai huono asia. Stubb on ollut kuusi vuotta poissa politiikasta, rahoitus- ja akateemisessa maailmassa. Oma näkökulmani on, että se tuo tuoretta ja laajempaa näkökulmaa Suomen asioihin.

Tällä politiikan ulkopuolisuudellahan kolmas gallupsuosikki Mika Aaltola ratsastaa.

Mika Aaltolasta ei tule presidenttiä. Siinä on lyhyt ennustukseni. Hän oli hyvä tuki huolestuneille suomalaisille Ukrainan kriisin alkuvaiheiden tv-esiintymisillään. Se ei kuitenkaan riitä. Ei myöskään se, että hän on Ulkopoliittisen instituutin johtajana hyvin selvillä ulkopoliittisista asioista.

TP toimii nimittäin tänä päivänäkin eräänlaisena maan isänä/äitinä, arvojohtajana, kannanottajana kiperissä tilanteissa, suunnan näyttäjänä. Jokainen kunnon TP on puoluepolitiikan ulkopuolinen, koko kansan presidentti, ja sekä Haavisto että Stubb ovat hyvin ottaneet tätä roolia haltuun jo nyt - ja se on mahdollista puoluepoliitikollekin, kuten Sauli Niinistön suosiosta voimme päätellä.

Aaltola on ollut lausunnoissaan ylimielinen ja hän on ollut liikaa ja taitamattomasti tyrkyllä politiikan ulkopuolisena vaihtoehtona. Ulkopuolisuus voi olla raikasta, mutta hän tekee siitä ummehtuneen tuntuista besserwisserismiä. Hän on outo lintu, ei uudistaja.

Eikä valtakunnanpolitiikan tuntemus ole suinkaan huono voimavara maata presidenttinä johtaessa. Kontaktit poliitikkoihin ovat päivittäisiä.

Olli Rehn on jäänyt jälkeen gallupeissa. Syitä on monia: värittömyys, keskustapuolueen kannatuksen lasku. Mutta katsotaan, ehkä hän vielä ponnahtaa. Jotkut meistä muistavat Riitta Uosukaisen  tähdenlennon presidenttivaalien gallupsuosikiksi ja nopean sammumisen. Nopea syttyminenkin on mahdollista.

Ehkä siis myöhemmin kirjoitan tarkemmin kaikista muista kandidaateista, mukaan lukien Jussi Halla-aho ja Jutta Urpilainen.

Tällä hetkellä keskityn seuraamaan Haaviston ja Stubbin puheita ja ajatuksia. Olen varma, että Suomi saisi kummasta tahansa pätevän presidentin. Valitettavasti taas törmäämme puoluepolitiikkaan: vasemmiston kannattajat varmaan haluavat Haaviston tehtävään ja muut Stubbin – sitten kun ja jos he ovat toisella kierroksella vastakkain. Ja vasemmisto on myös vähemmistö, joten näiden melko tasavertaisten kandidaattien välillä äänestys noudattanee polarisoituneessa poliittisessa ilmastossamme hyvin paljon puoluekantoja.

Niinpä, ellei tilanne täysin muutu, presidentiksi valitaan Alexander Stubb. Sen puolesta lyön tällä hetkellä vetoa.

Katsotaan kuitenkin rauhassa, kun SDP:n ehdokas tulee mukaan kuvaan ja saamme tarkempaa näkemystä ehdokkaiden taidoista, suuntauksesta, esiintymiskyvystä jne. Vedonlyöntikertoimet muuttuvat koko ajan… olen valmis muuttamaan ennustukseni.