--- Tämä propagandaa koskeva blogini ilmestyy kahdessa osassa. Tämä on osa yksi. ---

Onko blogini propagandaa? Vai onko se kommentti kirjoittajaa kiinnostaviin asioihin, valottaen niitä tasapainoisesti mutta samalla kirjoittajan mielipiteistä suuntaansa ammentaen?  Vai onko se peräti pelkkä faktan luettelemista? Ainakaan blogini ei edes yritä lähestyä tieteentekoa, jossa empiiristen havaintojen pohjalta luodaan yleispäteviä, puolueettomia päätelmiä ja teorioita.

Tämä poliittinen blogini on henkilökohtainen näkemys, joka

1. perustuu niihin tietoihin, joita saan lähes suoraan päättäjiltä ja muilta asioita läheltä seuraavilta ihmisiltä sekä
2. kaikkeen lukemaani niin laajasti lehdistä kuin kirjallisuudesta, mukaan lukien historia ja
3. päätelmiin, joita teen puolueiden ja ideologisten ryhmien ulkopuolisena kaikesta tietomäärästäni ja omista kokemuksistani.

En siis halua tehdä propagandaa, vaikka blogini sisältö ottaa usein vahvastikin kantaa. Kannanotot ovat omiani ja saatan muuttaa mielipiteitäni tiedon karttuessa. Minulla ei ole taustaryhmiä. Tavoitteenani on esittää omat synteesini ja niiden avulla saada lukijat ottamaan asioista selvää ja tekemään omia päätelmiään.

--

Joseph Göbbels, Natsi-Saksan propagandaministeri, oli natsien ensimmäiseksi perustaman ministeriön johtaja. Ministeriön nimi oli ”kansanvalistus- ja propagandaministeriö”. Göbbels ei pitänyt sanasta propaganda; sille oli alkanut jo noihin aikoihin, 1930-luvun alkupuolella, tulla ihmisten mielessä epämiellyttävä merkitys.

Göbbelsin suuhun on pantu lause: ”Propagandalla voi neliöstä tehdä ympyrän”.

Aiemmin sana propaganda oli neutraali ja se tarkoitti suunnilleen samaa kuin julkishallinnon viestintä nykyään. Sana on latinaa ja tarkoittaa ”levitettävää asiaa”.

Valtiollisesta propagandasta tuli tärkeä osa niin Natsi-Saksan kuin Neuvostoliiton kuin monen muunkin, erityisesti totalitaarisen valtion vaikuttamiskanavia. Lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa sana tarkoitti ihmisten mielessä jotain valheellista tai ainakin puolueellista, levittäjiensä etuja ajavaa informaatiota.

Kaikki propaganda ei ole päälle käyvää joidenkin tahojen silmitöntä ja valheellista informaatiota – tai disinformaatiota, suoranaisia valheita jne. On myös propagandaa joka on suostuttelevampaa, ikään kuin ohimennen tehtyä; sitä kutsutaan usein valkoiseksi propagandaksi.

Mihin vedämme rajan eri käsitteiden välille? Mikä on propagandaa, mikä on pelkkää tiedottamista, mikä taustatahojen etuja palvelevaa viestintää? Rajanveto on vaikea.

Yhtä vaikea on nykyisessä nettimaailmassa seikkailevan ihmisen päättää mihin ylipäänsä uskoa. Propaganda naamioituu yhä useampiin valepukuihin, ja yhä useammat tahot suoltavat propagandaa.

Miksi uskoa tämän blogin sisältöä? Sen kirjoittaja ja hänen asiantuntemuksensa on useimmille lukijoille tuntematon, eikä hän viittaa lähdemateriaaliin kuin poikkeuksellisesti. Kehen pitäisi sosiaalisen median ehtymättömässä virrassa luottaa?

Tavisten somekirjoittelun voi jättää omaan arvoonsa. Mutta miten suhtautua 1) päättäjien viestintään ja 2) joukkoviestimiin?

Poliittisten päättäjien viestinnän tarkoitusperiä on melko helppoa ymmärtää. Hallituspuolueet ajavat omaa asiaansa ja oppositio haukkuu minkä kerkeää. Tämä ei ole ehkä hyvä asian tila, mutta siihen on sopeuduttava. Päättäjissämme ei ole henkilöitä, joiden ainoa eetos olisi Suomen kansan paras.

Siivilöin ajatuksissani (ja blogissani) niin ministerien kuin oppositiojohtajien lausunnoista paljon pois ja vertaan niitä omiin tietoihini, muun muassa kansantaloudellisiin tietoihin. Lopputulos on, että näen molempien puolien harrastavan propagandaa, puolueista ja henkilöistä riippumatta. Tilanne ei kuitenkaan ole niin lohduton, että jokainen päättäjän sanoma olisi faktasta viis veisaavaa propagandaa - onneksi.

Lobbarit ja jonkin aatteen uskovaiset ovat oma lukunsa. Lobbarit tuovat muun muassa eduskuntaan lausuntoja asiantuntijoilta, jotka tosiasiassa ovat jonkin poliittisen suuntauksen takuumiehiä. Professori, tutkija tai asiantuntija ovat hyviä nimikkeitä, joilla lobbarien propaganda päättäjiin päin saa lisävakuuttavuutta. Onneksi lobbareita on usein monelta laidalta, joten kansanedustajat voivat halutessaan (ja kyetessään) miettiä asioita monelta kannalta ja päätyä sitten toivottavasti oikeaan ratkaisuun.

On todella iljettävää, kun näkee huippuasiantuntijan myyvän kalliilla näennäistieteellisiä lausuntoja lobbareille, ainoana tarkoituksena tukea jotakin aatesuuntaa.

Kansanedustajat saavat kuitenkin paljon todellistakin informaatiota. Valitettavasti kaikki tuo tieto, jota eduskuntaan tulvii, ei riitä poistamaan puolueiden kiveen hakattujen mielipiteiden ylivaltaa. Juuri nuo, ympäristölle, faktalle ja muutoksille sokeat mielipiteet, joita poliitikot härkäpäisesti ajavat, ovat edustuksellisen demokratian pahimpia kompastuskiviä.

Puolueiden jäykät ja epäpragmaattiset ohjelmat ja aatemaailmat palvelevat propagandan tarkoitusperiä, eivät parhaiden ratkaisujen löytämistä, aivan samaan tapaan kuin lobbareiden yhdensuuntaiset väitteet.

Luin hiljattain paljon propagandan olemusta ja historiaa koskevaa materiaalia. Hämmästyttävän vähän niissä kiinnitettiin huomiota median propagandaan, ehkä siksi, että propaganda käsitetään perinteisesti enemmän valtiollisten ja vastaavien toimijoiden viestinnäksi.

Meille tavallisille Suomen kansalaisille lehtien ja television tarjonta on kuitenkin jatkuvasti eteen tuleva ja siksi tärkein niin tiedon kuin propagandan lähde.

Kiinassa joukkoviestimet ovat täysin valtion kontrollissa ja ne ovat aina propagandaa. Tutustuin netistäkin löytyvään China Daily -lehteen. Lehti oli hyvin mielenkiintoinen, ja sen rakenne selvisi lyhyen seurannan jälkeen.

1. Kiinan (ja puolueen) saavutuksia ylistäviä artikkeleita,
2. Kiinan erinomaisuutta maana kehuvia mielenkiintoisia juttuja, mukaan lukien turisteille tarkoitetut ainutlaatuisten paikkojen esittelyt,
3. Hassunhauskoja tai emotionaalisia human interest -tarinoita,
4. Ulkomaalaista hapatusta voimakkaasti kritisoivat artikkelit. ”Rappeutuneet länsimaat”.
5. Siellä täällä ripoteltuna Kiinan tapahtumia tai muutoksia kritisoivia artikkeleita. Nämä saavat lehden tuntumaan näennäisesti puolueettomalta. Kritiikki ei kuitenkaan kohdistu keskusvaltaan vaan aina alueellisiin päättäjiin tai yksityissektoriin. Ne saattavat jopa olla keskusvallan julkisia huomautuksia.
6. Tietyt aiheet loistavat poissaolollaan: ihmisoikeuskysymykset, Taiwanin kysymys jne., monet Amerikkaa ja Eurooppaa koskevat aiheet.

Esitin itselleni kysymyksen: Onko Suomen vapaassa ja näennäisen neutraalissa lehdistössä propagandaa? Puoluelehdet ja vastaavat ovat luonnollisesti asia erikseen. Tutkin päivittäin seuraamaani ja usein kritisoimaani Helsingin Sanomia tällä silmillä.  ...Jatkuu….

--- Propagandasta Suomen mediassa ja julkisessa keskustelussa seuraavassa blogissa--- seuraa tätä palstaa! ---