--- Tämä on osa 2 edelliseen, propagandaa koskevaan blogiini ---

Jatketaan suoraan siitä mihin viimeksi jäätiin. Onko Suomen lehdistössä ja televisiossa propagandaa?

Olen usein tällä palstalla kirjoittanut Helsingin Sanomista, maan laajalevikkisimmästä itseään laatulehdeksi väittävästä lehdestä. Se on todennäköisesti vaikutusvaltaisin Suomen lehdistä. Itse olen lukenut sitä pienestä pitäen, ja sen mainiosta arkistosta etsin melko usein vanhoja lehtiä nähdäkseni miten ja mistä asioista kirjoitettiin vuosia sitten.

Tutkitaanpa siis tätä blogistille varsin tuttua lehteä ja viime päivien Hesareita. Mahtaako löytyä samantapaisia propagandasuuntautumisia kuin viime blogissani analysoimassani China Dailyssä?

Etsin erityisesti seuraavaa:

1. Mistä kirjoitetaan ja ennen kaikkea, mistä ei kirjoiteta?
2. Onko otsikko tai jutun sisältö johonkin suuntaan kallellaan?
3. Pyrkiikö lehti edistämään jonkin ryhmän (kuten poliittisen puolueen) tai ideologian tavoitteita?

Näitä etsimällä pystyn ehkä näkemään, onko lehti lipsahtanut propagandan puolelle.

Siirryn Hesarin nettilehden perjantain 1.9. numeroon.

Pääuutisissa ensimmäisenä kerrotaan hallituksen rasismia koskevasta tiedonannosta. Otsikko on: ”Hallitus onnistui tärkeimmässä tavoitteessaan”.  

Otsikko on harhaanjohtava ja siksi propagandistinen. Hallituksen tärkein tavoite ei varmasti ole rasismia koskeva tiedoksianto vaan jokin hallitusohjelmasta löytyvä suuren kokoluokan asia. Voisin kuvitella, että talouden tasapainottaminen on tärkein tavoite. – Jutun sisältö on jokseenkin tasapainoinen.

Pääkirjoituksissa palataan rasismiteemaan. Aiheesta on paljon kirjoitettu lehdessä, usein myös joidenkin poliitikkojen vanhoja lausuntoja penkoen. ”Rasismikeskustelu ei ole ollut turha”, lehti otsikoi

Jonkin asian nosto jatkuvasti uutisiin, kommentteihin, analyyseihin ja kolumneihin on sinänsä usein propagandistista. Helsingin Sanomien on turha väittää, ettei lehti syyllistynyt ajojahtiin Persu-poliitikkoja kohtaan. Lehti päinvastoin koki tärkeäksi kertoa yhä uudelleen, kuinka epäluottamusta herättäviä esimerkiksi Riikka Purran aiemmat lausahdukset olivat. Ja ajojahtiahan lehti saa tehdä, mikäli se kokee toimenpiteen ”yhteiskunnallisesti merkittäväksi”. Merkittävyyden päättää lehti tai sen yksittäinen toimittaja.

Lehti myös käskyttää poliitikkoja: ”Nyt sitoumuksen täytyy näkyä kaikkien hallituspuolueiden sanoissa ja teoissa”.

Lehti toimii opettajana kertoessaan miten hallituspuolueiden on seuraavaksi toimittavana. Suoraan sanoen lause kuulostaa uhkavaatimukselta. Aivan kuin Kiinan kommunistinen puolue olisi antanut ukaasin.

Pääkirjoituksen sisältä löytyy propagandistista kielenkäyttöä. ”Kansalaiskeskustelu on ollut kiihkeää, mediahuomio suurta ja maailmallakin Suomen hallituksen linja on herättänyt huolta.” Onko nin? Tutkitaanpa lausetta tarkemmin.

Lehti siis kertoo omasta suuresta huomiostaan ja luo täten kehän: koska me kirjoitamme aiheesta paljon, se on uutisen arvoinen – ja lisää keskustelua. Mediahuomio maailmalla? Etsin tärkeistä eurooppalaisista lehdistä mainintoja Suomen rasismikeskustelusta. Niitä löytyi pienessä määrin vasemmistokeskustalaisista lehdistä, ei muualta.   Kansalaiskeskustelu? Kiihkeää kyllä, joissakin piireissä. Vasemmiston ja vasemmistolaisten parissa, jotka siis edustavat kansastamme noin kolmasosaa.

Asian merkityksen liioittelu on propagandaa.  

Jutta Sarhimaa kirjoittaa kolumnin otsikolla ”Kävin kouluni musiikkiluokalla, olin siis etuoikeutettu”. Yksi lehden teemoista on sen jatkuva rummuttaminen, että ei ole ”tasa-arvoa”, mitä se milloinkin tarkoittaa (ja tämä siis maassa, jossa tasa-arvo on varsin kehittynyttä). Toisto on tärkeä propagandan muoto, ja Hesari ei päivä toisensa jälkeen päästä meitä unohtamaan hetkeksikään epätasa-arvon viimeisiäkään rippeitä. Propagandaa.

Sarhimaa kertoo, kuinka painotetulle luokalle pääsy vaatii vanhemmilta paljon: koulujärjestelmän tuntemista, sosiaalista pääomaa ja usein myös rahaa. Selvästi kolumnisti ohjastaa meitä yhteen suuntaan, loppukysymykseensä, tasa-arvoa vaativaan ”miten kaikista luokista tehtäisiin musiikkiluokkia?”.  Hän aivan ilmeisesti haluaa jatkaa ”intohimoista keskustelua”, jota hänen mukaansa koulushoppailusta käytiin aiemmin. Hän ei kerro siitä, että intohimot olivat molemman suuntaisia, ei myöskään siitä, että kaikille koululaisille kerrotaan musiikkiluokista (sen enempää ei koulujärjestelmää tarvitse siis tässä asiassa tuntea), eikä selitä mitä ”sosiaalinen pääoma” tarkoittaa. Rahaa toki tarvitaan, jos pitää ostaa vaikkapa huilu innokkaalle musikantille. Pitäisikö yhteiskunnan ostaa jokaiselle siis huilu jokaiselle?

Kolumnissa lähestytään yhtä varsin vaikeaa ajatusrakennelmaa: Saako kukaan tehdä mitään, mitä kaikki eivät voi tehdä? Propagandan kannalta analysoitaessa tärkeää kolumnissa oli kuitenkin se, että jutun ydin oli tasa-arvon edistämisessä, ei esimerkiksi siinä, että on hienoa, kuinka edes jotkut pääsevät musiikkiluokalle.

Rasismista löytyy kotimaan sivuilta vielä seitsemän (!) juttua kärkeen nostettuna. Sitten vasta tulevat muut aiheet.

--

Voisin jatkaa analyysiä pitkäänkin, tarinasta tulisi pitkä jo yhden lehden läpikäynnillä. Sanotaan kuitenkin vielä lopuksi yksi esimerkki propagandasta kertomatta jättämisen muodossa.

Rasismiraportointi yksittäisten ihmisten menneisyydestä velloi Helsingin Sanomissa päivä toisensa jälkeen, yhä uusia kierroksia keräten. Saatiin agitoitua kansalaisia sen verran, että jokin pieni mielenosoituskin ilmestyi Eduskuntatalon eteen.  Mentiin yksissä tuumin poliittisen opposition kanssa (kuten Kiinan lehdistö kommunistisen puolueen kanssa), ja niinpä kohta on edessämme välikysymys Eduskunnassa.

Otetaan lopuksi vielä yksi, tämän päivän Helsingin Sanomien nettilehdestä. Yksi ersimerkki siit, mistä ei kerrota, tai – tässä tapauksessa - mistä kerrotaan vain ohimennen.

SDP:n uusi puoluesihteeri Mikkel Näkkäläjärvi on syyllistynyt nuorena kammottaviin tekoihin viattomia eläimiä kohtaan, vahingontekoon ja kotirauhan rikkomiseen sekä rattijuopumukseen, joista kaikista hän on saanut tuomion. Kertoessaan Näkkäläjärvestä Hesari mainitsee asian lyhyesti ja yksilöimättä alaotsikossa. Tekstissä asia mainitaan muutamalla rivillä.

Vertailun vuoksi: muistat varmaan jatkuvan hyökkäyksen Ville Rydmania vastaan; ja hän ei ole edes mitään rikosta tehnyt!

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, alkaako Helsingin Sanomat pitkäaikaisen pommituksen tätä rikollista vastaan, vai ohitetaanko asia lähes täydellisesti, ”pojat ovat poikia” -tyylisesti. Jos ohitetaan, ei ole ihme, jos mieleen eksyy ajatus lehden puolueellisuudesta.

Muistaako kukaan muuten enää, kuinka muutama vuosi takaperin selvisi, että silloinen Vihreiden puoluejohtaja Touko Aalto oli nuorena ilmoittanut olevansa kommunisti? Ei varmaan, koska laatulehdistö vaikeni asiasta. Miksi? Lehden linja? Yksittäisten toimittajien haluttomuus kirjoittaa aiheesta? Halu estää meitä kuvittelemasta, että Vihreillä olisi jotain linkkejä äärivasemmistoon päin.

Vihreiden Verde-lehti muuten on ottanut kolumnistikseen entisen Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsenen, professori Martin Scheinin.

Vaikeneminen voi olla propagandaa. Kirjoittajavalinnat voivat olla propagandaa, kirjoitukset voivat olla propagandaa, sanavalinnat voivat olla propagandaa.

Saa olla tarkkana, että saa oikeaa tietoa.

--

Yllä oli muutamia esimerkkejä siitä, miten itse luen lehdistöä. Enkä pelkästään Helsingin Sanomia. Tarkoitushakuinen uutisointi on arkipäivää monella taholla. Onko se propagandaa? Jonkin rajan yli mentäessä on varmasti. Välillä uutisten ja kommentaarien painottuminen johtuu yksinkertaisesti siitä, että jokin on päivänpolttava aihe ja siitä kirjoitetaan siksi. Ehkä mielenkiintoisempaa on, miksi jotkin aihepiirit joko painottuvat tai jäävät huomiotta. Niistä voi päätellä paljon – jos vain löytää jostain mitään kirjoituksia niistä. Tämän vaikeuden vuoksi luen puolueita lähellä olevia lehtiä: Demari, Kansan Uutiset, Suomen Uutiset, Verkkouutiset, Verde…  ja löydän propagandanomaisia painotuksia usein.

Riippumattoman lehdistön propaganda on sikäli vaikeasti huomattavaa, että ei ole niin selvästi näkyvissä lehden linjaa. Miksi juttuvalikoima ja juttujen näkökulma jää meiltä näkymättömiin? Emme tiedä journalistien puoluetaustaa tai -näkemyksiä, emme sitä milloin päätoimittaja tai toimituspäällikkö on näyttänyt suuntaa lehden sisällölle jne jne. Puoluelehdissä tätä ongelmaa ei ole.