KOKOOMUS

Kokoomus on ottanut itselleen raskaan taakan. Puolue haluaa tylsistyttää meitä taloudellisilla tosiasioilla. Varsinainen ilonpilaaja, jonka jorinoita kuunnellessa ikävystyy vannoutuneinkin konservatiivipuolueen kannattaja.

Eikä puolue edes viitsi kunnolla vastata, kun sitä syytetään rikkaiden puolustamisesta. Ylimielistä touhua. Oikeistolaista köyhien kuritusta. Vai että yrittäjillä, noilla verenimijöillä, saisi olla leveämmät olot kuin palkansaajilla! Taitaa olla peräti keskimäärin 10 000 euroa vuodessa enemmän kuin palkansaajilla.

Kokoomus haluaa kertoa meille siitä epämiellyttävästä seikasta, että kansakunnan varallisuus syntyy myös pääomien kertymisestä ja niiden tuottavasta käytöstä. Tylsää. Ja mihin pääomia edes tarvitaan, kysyy valveutunut äänestäjä. Työstähän varallisuus syntyy!

Kuinka monen äänestäjän ajatuksissa on esimerkiksi sellainen kaukainen asia, että maailmalla on liikkeellä biljoona taalaa toisensa jälkeen, ja jos Suomeen sijoitettaisiin edes murto-osa, meillä riittäisi varoja kaikenlaiseen kivaan.  

Ja aina ne kokkarit jaksavat kertoa, että ihmiset tekevät mieluummin ja enemmän työtä, jos siitä saa enemmän palkkiota, tai jos työttömyyskorvaus ei niin hyvin kompensoi työn tekoa. Verojakin voisi vähentää, koska verojen tuottojouston optimikohta ei ole aina siellä missä veroaste on korkein. Äh, kuka tuota edes ymmärtää!

Tällaisia Kokoomus jorisee, ja jaksaa vieläkin jauhaa kansainvälisestä kilpailukyvystä. Mitä se sitten on, äänestäjä haukottelee. Ja Kokoomus sen kun paasaa edelleen. Vientikauppaa ei synny, jos muut myyvät parempaa tai halvemmin – tai ovat parempia myyntimiehiä. Miten niin? Liian kaukana minun arjestani tuokin asia. Haluan vain itselleni elannon, mistä se sitten tuleekaan.

Tähän värittömään ja ultra-asialliseen tarinaan yhdistetään puheenjohtaja Petteri Orpo, jossa ei ole kerta kaikkiaan mitään mediaseksikästä. Puhuu vain asiaa ja hymyilee söpösti. Ei ole aggressiivinen, ei ole säkenöivä. Edes Kokoomuksen kiintiönuorinainen Elina Valtonen ei säkenöi kuten eräiden muiden puolueiden kiintiönuoretnaiset. Ja onhan hän jo yli 40-vuotiaskin.

On ihme, että Kokoomus on ykkösenä kannatusmittauksissa. Olisikohan niin, että Suomessa on kuitenkin äänestäjiä, joiden mieleen on tarttunut puolueen kaukonäköisyys Nato-kysymyksessä ja sitten kuitenkin on niitäkin, jotka jaksavat haukotella talousasiat läpi.

Tai ehkä osa äänestäjistä ei haluakaan pelkkää poliittista teatteria ja täyttymättömiä lupauksia.

Kokoomuksen pitäisi terästää sanomaansa, luottaa äänestäjän käsityskykyyn ja luoda itsestään kuva rehellisenä, maan hyvää pitkällä tähtäimellä ajattelevana puolueena.

Vai eikö Kokoomus ole sellainen? Onko se sittenkin vain rikkaiden asianajaja?

 

SDP

Joskus aikoinaan SDP:stä käytettiin nimeä sosialistidemokraattinen puolue. Sosialismi väistyi, mutta nyt Sanna Marinin johdolla puolue on vasemmistolaisempi kuin pitkiin aikoihin.

SDP:n ongelma on, että puolueen kannatus ei johdu puheenjohtajan äärivasemmistolaisista haaveista, ei puolueen linjasta, ei ryhdikkäästä ammattiyhdistysliikkeestä eikä liudasta varteenotettavia kansanedustaja- ja ministerikandidaatteja.

Puolueella on vain näyttelijätär Sanna Marin. Hänen vahamaiseksi photoshop-filtteröity kuvansa yhdistyy tunnettuuteen ulkomailla, hieman mekaaniseen esiintymiskykyyn ja usein hyökkäävään käytökseen toisten puolueiden kollegoita kohtaan, jota hän annostelee itse sopivaksi katsomallaan tavalla – kuin näyttelijä.

Tämä ei ole sovitteleva, yhteistyöhakuinen demaripuolue. Tämä on Marinin laajan ihailijakaartin fan club, Sanna Marinin, joka vastoin yleistä käytäntöä torppasi yhden mahdollisen tulevien hallitusneuvotteluiden yhteistyöpuolueen, Perussuomalaiset, kaukalon laitaan.

Runttaava jääkiekko on kung-fun lisäksi urheilulaji, joka demaripääministeristämme tulee mieleen.

Äänestäjälle Marin-kultti on ongelma. Ihanaa ja pätevää Sannaa voi äänestää, mutta valitettavasti hänen takanaan on muitakin demareita. Ja kaikki eivät suinkaan ole mediaseksikkäitä ja tylyn puhevalmiita nuoria naisia ja ”kyllä nyt Suomi taas huomattiin” -ihastelua herättäviä teatterin ammattilaisia.

Äänestät demareita ja saat palautuspostissa ammattiyhdistysjehut, mm. Antti Rinteen. Hän ei ole Sanna Marin.

Kokoomuksen ja demarien talouspolitiikkaa kun analysoi rinnakkain, on hyvä pitää mielessä yksinkertainen oikeiston ja vasemmiston ero, joka määrittelee myös politiikan ratkaisut.

Vasemmiston, ja siis myös ihanan Sannan, perusdogmina on pitää rikkaita pohjattomana rahakaivona, josta voidaan ammentaa kuinka paljon tahansa varoja köyhempien ja vaivaisempien auttamiseksi.

Näin sitten kuulemma kansakunnan vauraus lisääntyy, taloudellisen tasa-arvon myötä.

Oikeistopuolue Kokoomus puolestaan vetoaa siihen, että rikkaiden mahdollisuuksista olla rikkaita (ja siis maksaa suuri enemmistö koko maan veroista) on pidettävä huolta, muuten rikkaudet kaikkoavat Suomesta eikä kukaan viitsi nähdä vaivaa ansaita sitä 10 000 euroa enemmän vuodessa. Kaivo ei ole pohjaton, sanoo Kokoomus.

Ja varallisuus kuulemma lisääntyy luomalla sitä lisää, ei siirtämällä varoja taskusta toiseen.

SDP ja muut vasemmistopuolueet ovat asiasta eri mieltä. Ja oikeassa ne ovat sikäli, että eihän köyhiltä voi mitään ottaa, heillä kun ei ole mitään. Vain rikkailta voi ottaa. Mutta olisi tietysti köyhille kiva, että rikkaat olisivat niin rikkaita, että heitä voi oikein kunnolla verottaa. Olisi kiva, jos pääomat pysyisivät Suomessa ja yrittäjät jaksaisivat riskeistä huolimatta yrittää, ja kaikki tämä tuottaisi niin paljon, että SDP-johtoinen hallitus voisi siirtää tuottoja niille, jotka eivät niitä itse pysty syystä tai toisesta luomaan.

Mutta SDP on eri mieltä kaivon tyhjenemisestä ja haluaa verottaa lisää, piittaamatta siitä tyhjeneekö kaivo vai ei.

Ja jos verotus ei riitä, lainataan lisää rahaa.

Ei ole kuin pari vuotta siitä, kun SDP ylettömän lainanoton selityksenä käytti vallitsevaa nollakorkoa. Eihän tästä mene korkojakaan. Näinköhän oli? Eikä lainoja tarvitse koskaan maksaa takaisin, sanoi SDP. Paitsi että tietysti niitä pitää uudelleenrahoittaa, koska kukin yksittäinen laina erääntyy, aivan kuin yksityishenkilönkin laina.

Ja jos Suomen luottoluokitus heikkenee, valtion uudelleen rahoitettujen lainojen korot menevät pilviin – tai käy kuten Kreikalle, homma romahtaa.

Jonnekin varsin taka-alalle jäivät myös taloustietäjien piipitykset siitä, että lainaa voi tosiaan ottaa paljon, mutta vain, jos se sijoitetaan tuottavasti, ei kuluihin eikä investointeihin, joiden tuotto on kaukana epämääräisessä tulevaisuudessa.

SDP lupaa kaikenlaista kivaa, mutta ei halua – ikävystyttävästi – muistuttaa siitä, että rahat pitää jollain tapaa ansaita.

Ja pääministeri kerää yhä irtopisteitä näyttävästi. Nyt hän on juuri sopivalla hetkellä käynyt Ukrainassa alistaen tuon maan hädän omaan poliittiseen peliinsä. Ja samalla hän on kertonut ukrainalaisille, kuinka Hornet-hävittäjien antamisesta Ukrainaan voisi keskustella. ”Mutta keskustelu on vasta aluillaan”, hän sanoo.

Hienoa, eikö totta, anteliasta ajattelua! Valitettavasti Tasavallan Presidentti joutui nopeasti kertomaan, ettei mitään keskustelua Suomessa ole aloitettu. Mutta varmaan taas muutama uusi äänestäjä liittyi fan clubiin.

Itseä korostava sooloilu ilman yhteispeliä voi tuoda joitakin ääniä. Yhteiskuntarauhaa se murentaa. Oli aikamoinen huti pääministeriltä puhua sitä sun tätä vieraan, sotaa käyvän, epätoivoisen maan pääkaupungissa – ilman että hän olisi edes jollain tasolla keskustellut asiasta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaavien henkilöiden kanssa.

SDP-parka. Puolueella on vain Sanna Marin, ja hän on välillä kuin norsu posliinikaupassa. Kokematon vai häikäilemätön?