Blogiani säännöllisesti lukevat tietävät, että on tiettyjä varoitussignaaleja, jotka saavat minut hereille ja tutkimaan tarkemmin mistä on kyse. Signaalit kertovat usein perimmäisen totuuden: taas ovat itseään edistykselliseksi kutsuvat voimat muuttamassa – tai kuten he itse sanovat, ”parantamassa” – maailmaa.

Tällä kertaa heräsin sanaan segregaatio. Sana on peräisin latinasta, jossa se kirjaimellisesti tarkoitti laumasta erottamista.

Nykyään sanaa käytetään lähinnä yhteiskuntaopillisena terminä, erityisesti joko sosiaalisen tai etnisen eriytymisen yhteydessä jollain maantieteellisellä alueella. Huonommin ansaitsevat eriytyvät omiin kaupunginosiinsa, jotka pahimmillaan ovat todellisia slummeja, rikkaat taas omiinsa.

Chinatowneja ja muita etnisten ryhmien asuinseutuja on lukuisissa suurkaupungeissa, eivätkä ne aina ole suinkaan sosiaalisesti yhdenmukaisia vaan perustuvat toisenlaiseen eriytymiseen – usein vapaaehtoiseen. Useimmat ihmiset haluavat seuraa, joka  ymmärtää samaa kieltä ja samanlaisia kulttuurikonventioita kuin he itse. Ihmiset etsivät tuttuja ja turvallisia yhteisöjä voidakseen olla aidosti yhteisöllisiä.

Sosiaalinen segregaatio ei ole pohjimmiltaan olleenkaan samankaltainen ilmiö kuin etninen eriytyminen.

Nyt segregaatio pulpahti julkiseen keskusteluun, kun poliittisesti nimitetyssä kasvatus- ja koulutuslautakunnassa käsiteltiin uudistusta, joka tähtää siihen, että Helsingissä kouluissa ei enää järjestettäisi painotettua opetusta luokkamuotoisena. Ongelma on kuulemma segregaatio: varakkaampien eli ”hyväosaisten” perheiden lapset ovat useammin näillä erityisluokilla, jotka painottavat monia eri alueita, mm. matematiikkaa, urheilua ja taideaineita.

Köyhät ja maahanmuuttajat jäävät paitsi näitä segregoituneita yhteisöjä, sanotaan.

Monet lapset (tai heidän vanhempansa) toivovat pääsyä painotetun opetuksen luokalle. Kyse on samanhenkisten segregaatiosta, ei sosiaalisesta eriytymisestä, vaikka näin väitettäisiin. Jokainen urheilujengissä, kuorossa tai muussa harrastusyhteisössä mukana ollut tietää, kuinka mukavaa on olla omankaltaisten, samoista asioista kiinnostuneiden seurassa. Ilmiö ei ole tuntematon hyvinvoivilla työpaikoillakaan, joissa ”segregoidutaan” mukavaan kollegaporukkaan.

Kyse ei ole siitä, että esimerkiksi somalilasta ei haluttaisi mukaan Beethovenin ja Mozartin tai lätkäpelin ihmemaailmaan. Päinvastoin, hän tulisi osaksi porukkaa yhteisen mielenkiinnon kohteen kautta. Kun soittaa jonkun vieressä orkesterissa viulua, rodut, kielitaidon puutteet, varallisuus ynnä muut unohtavat. Olemme molemmat viulisteja!

Tosiasiassa kyse on oudosta ylireagoinnista, jossa halutaan varmistaa, ettei saa olla asioita, joissa syystä tai toisesta eivät kaikki ole mukana. Eikä ennen kaikkea, jos voidaan tulkita että nämä asiat ovat perinteisen suomalaisen porvariston omaa aluetta. Pelätään, että ”eliitti” ja ”rikkaat” saavat jotain, mihin muilla ei ole mahdollisuuksia.

Tavoitteena segregaatiosta elämöivillä on pohjimmiltaan yhteiskunta, jossa kaikki elävät samanlaista elämää toiveista, taipumuksista, lahjoista, ahkeruudesta tai kyvyistä riippumatta.

Luokkasota nostaa päätään. Ja aitoon luokkasotahenkeen ensin katsotaan, että jokin on eliitin puuhastelua (kuten pianon pimputtelu), ja sitten halutaan lopettaa moinen. Eikä suinkaan haluta pyrkiä yhteiskuntaan, jossa annettaisiin mahdollisuus tasapuolisesti  kaikille päästä mukaan.

Tämähän on perinteinen oikeiston ja vasemmiston tasa-arvomääritelmän ero. Oikeisto puhuu mahdollisuuksien tasa-arvosta, vasemmisto haluaa, että kellään ei ole paremmin kuin toisella.

Samalla tavalla on yhteiskunnan ”parantajia”, jotka pyrkivät poistamaan kaikki etuoikeudeksi katsotut elämänmuodot joko verotuksen kautta tai muilla tavoin.

Moni vanhempi katsoo juuri tällä hetkellä, että hänen omien kullannuppujensa yhteisön lakkauttaminen ei edistä mitään tässä maailmassa vaan on ainoastaan taantumusta. Ei ole ihme, että vanhemmat tuohtuvat ja uhkailevat jopa asuinpaikan vaihdoksella. 

Tasa-arvo ei voi olla parempaa elämää lapsilleen toivovien vanhempien pyrkimysten leikkaamista giljotiinilla kuin kyse olisi rikollisista.

---

Asia johon minun pitäisi palata myöhemmin tarkemmin on ajatus ”eliitistä”. Ne jotka metsästävät eliittiin kuulumattomien ääniä muistavat aina ruikuttaa siitä, kuinka eliitti on paha.  Oletko, hyvä lukija, kuullut yhteiskunnasta, jossa ei olisi jonkinlaista eliittiä? Jos hankkiudumme eroon yhdestä eliitistä, tilalle tulee aina jokin uusi – eikä välttämättä parempi kuin aiempi. Mutta tästä siis joskus myöhemmin.

Koululaitoksen sekamelskasta riittää myös kirjoittamista. Palaan varmaan siihenkin aiheeseen.