Ulkoministeri Haavistosta ja hänen seikkailustaan rikollisuuden lievealueilla on kirjoitettu niin paljon, että on vaikea keksiä mitään uutta lisättävää. Hienon fantasiaromaanin hänestä saisi dramatisoimalla ja muuttamalla yksityiskohtia. Vihreiden ikiaikaisen Pyhän Perheen jäsenenä hän tuntuu nauttivan suuren Saarnaajan koskemattomuutta.  Mikä loistava sankarihahmo johonkin myyttisen trilogiaan!

Vai onko sittenkin kyse vähemmän fantastisesti siitä, etteivät Vihreät millään ilveelläkään keksi toista mahdollista ehdokasta Tasavallan Presidentiksi? Mutta sekin sopii tarinaan omalla tavallaan. Uskonnolliset maagit vastaan maallistuneet örkit. Suuri Saarnaaja olkoon ainoa pätevä kaikkeen! Vihreyshän on ideologia, ei pragmaattinen yhteiskuntaa ja valtiota kehittävä liike.

 

Muistatteko suurta Haavisto-hysteriaa? Hän oli varteenotettava presidenttiehdokas, mutta hänen kannattajansa alkoivat dervissitanssinsa ja kaatuivat maahan kuin herätyskokouksessa. Puhuttiin ”Haavisto-ilmiöstä”. Ilmiöön kuului, että eräs maaseudun rokkibändikin oli hajota, kun  yksi bändin jäsen ilmoitti kannattavansa toista ehdokasta. Herätystelttaa ei ollut, mutta konsertteja  ja kiihkomielistä todistamista löytyi yllin kyllin.

Itse koin hysterian kliimaksiksi sen, kun älykkääksi ja jopa viisaaksi tietämäni nainen päätyi kirjoittamaan sosiaaliseen mediaan lyhyesti ja yksikantaan: ”Haluan homon presidentin”. Näin. Suomen ulkopolitiikan ykkösjohtajan tärkeimmäksi ominaisuudeksi olikin tullut sukupuolinen suuntautuminen. Mitä väliä presidentin tehtävien vaatimista edellytyksistä?

Ei, ei Haavistosta fantasiaa tarvitse kirjoittaa, vaan hienon jännitysromaanin, paljon syvällisemmän kuin fantasia ikinä.

 

Palaan maan pinnalle eli nykyhetkeen. Ammattivihreiden ja Vihreiden kannattajienkin epätoivoisia selitys- ja puolustuspuheenvuoroja lukiessa tulee mieleen asia, joka ei erityisesti liity juuri Vihreään puolueeseen. Kun joku puolueen tärkimö tekee jotain väärin, miksi häntä pitää puolustaa henkeen ja vereen? Missä tulee raja vastaan, jolloin olisi vain todettava, että päästetään irti ja sopivammat tyypit kehiin? Tätä monet ovat pohtineet Donald Trumpin ja republikaanien suhteen viime aikoina. Samaa voisi nyt miettiä Vihreiden ja Haaviston suhteen.

Mutta ei kai vihreää väriä voi pestä pois. Sillä mennään. Tärkeintä on aate eikä eettinen toiminta. Ja kaveriahan ei jätetä! Eikä miesministereillä ole tapana erota.

 

Kun olen vähemmän lennokkaalla tuulella, voisin kirjoittaa kokemuksistani perustuslakivaliokunnan kanssa. Mutta lyhyesti: omin silmin olen nähnyt, että se on täysin poliittinen elin, ja taistellut sitä vastaan oikeusvaltion puolesta. Kannatan erillistä, riippumatonta perustuslakituomioistuinta. Tämä ajatus on tullut monasti mieleen Haaviston amokin-juoksua seuratessani.