Sotaan ja sen hirveyksiin kyllästyy. Myös blogisti kyllästyy kirjoittamaan sodasta kerta toisensa jälkeen. Kirjoitan siis nyt jostain muusta, silläkin uhalla, että joudun tuntemaan olevani vain turtunut lähellä raivoaviin taisteluihin ja sotarikoksiin. Turtumisestahan seuraa välinpitämättömyys.

Blogini saa kuitenkin käyttövoimansa siitä mitä koen, luen ja kuulen muiden puhuvan. Tähän kirjoitukseen oli muutama kimmoke, ja ensimmäinen niistä oli kirja, jota luin sodan vuoksi,  jatkaessani Venäjän historian tutkimista.

---

Luin 1870-luvulla syntyneen Aleksandra Kollontain muistelmia. Hän oli tärkeä henkilö Neuvostoliitossa. Hän tunsi niin Vladimir Leninin kuin Josef Stalininkin. Rouva oli vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen kansankomissaari ja myöhemmin Stalinin nimittämänä diplomaattina – ensimmäisenä naisdiplomaattina koko maailmassa - muun muassa Tukholmassa.

Nuoruudenmuistelmat ovat outo sekoitus viehättäviä Venäjän yläluokan lapsuudenmuistoja ja kuin päälle liimattuna ”sosiaalisen omatunnon heräämistä”, mikä johti nuoren naisen vähitellen kommunistiksi ja bolševistiksi. Voisin kertoa hänen muistojaan 1800-luvun Venäjältä ja vetää yhtäläisyyksiä sen ajan ja Venäjän tämän hetken sotaisuuden välille.

Kiinnitän kuitenkin huomioni vain erääseen hänen lauseeseensa. Teini-ikäinen Aleksandra oli ystäviensä luona leikkimässä seuraleikkejä. Kunkin nuoren piti kirjoittaa lapulle, mitä tuli mieleen leikin johtajan lausumasta sanasta.

”Onni”, oli ensimmäinen sana.

Muut kirjoittivat lapulleen rakkauden onnesta ja muusta sellaisesta. Aleksandra-tyttönen kirjoitti: Voiko todella olla onnellinen, kun maailmassa on niin paljon kurjuutta?

Vuonna 1967 Suomi täytti sata vuotta. Juhlan kunniaksi päätettiin järjestää Helsingin Eteläsatamaan suureellinen ilotulitus. Se järjestettiinkin, ja tuhannet ihmiset tulivat ihailemaan sitä samoin kuin armeijan ilmapuolustusvalonheitinten korkealle taivaalle luomaa valokatedraalia.

Mutta mutta… yleisönosastot ja vasemmistopuolueiden lausunnot toivat esille nyreyden ja kauhistelun. Joku kiteytti ajatukset hyvin: Miksi järjestetään kallis ilotulitus, kun maassa on vaikka kuinka paljon asunnottomia ja muita köyhiä?

Muutama vuosi sitten Helsingissä kiisteltiin, pitäisikö kaupunkiin rakentaa Guggenheim-museo vai ei. Argumenteista puolesta ja erityisesti vastaan täyttyisi koko tämä blogi. Kiinnitän kuitenkin huomiota vain yhteen niistä: Onko Suomessa varaa rakentaa tällaisia ökymuseoita isolla rahalla, kun on paljon vähäosaisia? Tämän lauseen muotoilin itse, mutta ajatus esiintyi monessa eri muodossa useilla forumeilla.

Kysymykseni kaiken tämän lukemisen jälkeen on: Saako jollakulla olla hauskaa/ onnea/ mukavaa, ellei kaikilla muillakin ole samaa?

Guggenheim-museo -valittelun yhteydessä tuli mieleeni, että koska vähäosaisia on aina ollut, ei olisi maailmaan rakennettu Louvrea, Uffici galleriaa, New Yorkin MOMAA, Ateneumia, Kiasmaa… ei ensimmäistäkään taidemuseota. Eikä varmaan mitään muutakaan iloa elämään tuovaa. Ei huvipuistoja, ei Ruotsin-laivoja, ei ravintoloita. Ainahan olisi ollut ihmisryhmä, joka jäisi osattomaksi juuri noista iloista.

Sama juttu tietenkin ilotulitusten kanssa. Aina riittää köyhiä, joille taivaalle tuhlatut rahat voisi antaa.

Joku protestoi sitä vastaan, että Pariisissa kerättiin hetkessä satoja miljoonia euroja Notre Damen tulipalon jälkeisiin korjauksiin. Lukija arvannee miksi.

Tyypillistä näille valitusvirsille on, että ne tulevat äärivasemmistosta päin. Neuvostoliiton bolševisteista, Suomen niistä puolueista, jotka elävät tyytymättömyydestä, jota kansassa sikiää (tai jota sinne kylvetään).

1970-luvun alkuvuosina, Yleisradion vasemmistolaisimpina vuosina, eräässä ohjelmassa yritettiin saada erästä vaatimattomissa oloissa asuvaa mummoa kertomaan, mikä hänen elämässään oli pahinta. Hän ei keksinyt mitään mistä valittaa. Lopulta reportteri kysyi tuskaantuneena: ”Mutta täytyyhän teillä jotain valittamista olla”.

On hyviä syitä, miksi tämä ilottomuuden palvonta ei ole oikein. Yhden syyn voi esittää kysymyksenä: Ellei ihmisille anneta ilonaiheita, miten he jaksavat elämässään eteenpäin? Ei Weltschmertz, maailmantuska ole kenellekään mitään hyvää tehnyt. Se on nimittäin eri asia kuin aktiivinen maailman paremmaksi tekeminen. Se on vain negatiivisuudessa piehtaroimista.

Toiseksi: ei maailma muutu paremmaksi siten, että joiltakuilta kielletään hyvä vaan siten, että hyvää pyritään lisäämään niillekin, joilla sitä ei ole. Ilotulitus oli kaikille. Taidemuseot ovat hinnaltaan halpoja. Notre-Dame on upea monumentti pariisilaisten ihailla. Mahdollisimman paljon iloa kaikille, on oma vaatimukseni.

Ja Madame Kollontaikin saisi olla onnellinen, vaikka kaikki eivät sitä olisikaan.

Miten Aleksandra Kollontaille kävi? Hän jätti pienen lapsensa ja miehensä lähteäkseen Zürichiin opiskelemaan marksismia. Myöhemmin hän erehtyi kuvittelemaan, että bolševismi ja Stalinin Neuvostoliitto pelastaisivat Venäjän kansan. Ja paljon myöhemmin, diplomaattina, hän, suomalaisen äidin tytär, toimi yhteistyössä Neuvostojohdon kanssa saadakseen Suomen Neuvostoliiton rautapihteihin ja valmentaakseen Suomea vallankumoukseen. Onnistuttuaan hän olisi ehkä saavuttanut onnensa, ja Neuvostoliiton kurjuus olisi levinnyt tasaisesti myös meidän maahamme.

---

”Onni”. Minun lapussani lukee: ”Onneksi Aleksandra Kollontait ja muut elämänkurjistajat eivät aina pääse estämään ihmisten elämästä pieniä iloja”. Ilo se nimittäin on joka elättää.