Isäni sanoi usein minulle lapsena erään harvoista elämänohjeistaan. "Älä hukkaa tyyliäsi!" Yritän olla hukkaamatta, isä, mutta vaikeampaa se on vuosi vuodelta.

Haluaako ihminen olla omanlaisensa? Vai haluaako hän olla osa ryhmää? Todennäköisesti molempia, ja ehkä vielä tarkemmin sanottuna: hän ei voi olla kuin omanlaisensa, sellainen, miksi hän on geenien ja kokemustensa pohjalta muodostunut; ja laumaeläimenä hän haluaa olla osa jotakin ryhmää, kuulua johonkin, mikä luo turvaa.

Tai näin oli aiemmin.

Sellaista oli jo esihistoriallisina aikoina, sellaiseksi ihminen on luotu. Sitten tullaan Suomen nykyhetkeen, ja kaikki kärjistyy. Tärkeää saisi olla - joidenkin mielestä - vain oma, tarkoin rajattu ryhmä, ja sen asettamissa rajoissa on pysyttävä; oma itsensä ei saa olla, jos on persoonallinen, monitahoinen, itsenäisesti ajatteleva.

Poliittisen kentän polarisoitumisesta on puhuttu paljon, samoin identiteettipolitiikasta. Siinä tulikin jo lukijalle kaksi hienoa sanaa. Pyrin välttämään sanahienostelua, joten sanotaan suoraan suomeksi. Vaikkapa näin: On porukkaa, joka mielellään ideologiansa sokaisemana hakkaa railoja ja pystyttää raja-aitoja meidän, ihmisten välille. Samalla he eristävät henkisesti (ja välillä fyysisestikin) itsensä ja oman porukkansa norsunluutorniin olemaan oikeassa kaikesta maan ja taivaan välillä ja vaatimalla maailman muuttamista juuri ja täsmälleen itsensä vaatimaan suuntaan. Mitäpä niistä muista!

Luin Iltalehdestä tänä aamuna Sanna Ukkolan kolumnin Kirsi Pihasta, ”menneiden aikojen poliitikosta, joka sanoo suoraan ja uskaltaa olla räväkkä”, kuten Ukkola kirjoittaa. Ja sitten tulee some ja repii hänet riekaleiksi.

Taputan käsiäni kolumnille.

Kärkkäimmät lukijat ovat nyt jo karsinoineet minutkin. Sanna Ukkola on kuulemma äärioikeistolainen, koska hänen miehensä on kuulemma Persu. Onko? En ole ottanut asiasta selvää. Joka tapauksessa jotkut jo asettavat minut samaan, heidän mielestään pahisten ryhmään, vain koska luen tämän aamun Ukkolan kolumnia, keskustelen siitä ja yllättäen löydän sieltä asian, josta olen samaa mieltä.

Mutta kas kummaa, luin myös pari päivää sitten Vihreiden Pekka Saurin ajatuksia hänen valmistautuessaan tuleviin vaaleihin. Hän kirjoittaa valloittavansa ”tyhjenevän keskikentän. Tervetuloa mukaan te kaikki, jotka […] haluatte kohdella kanssakulkijoita nokittelun ja irvailun sijaan ystävällisesti ja asiallisesti riippumatta elämäntavasta, taustasta tai asuinpaikasta.”

Taputan käsiäni hänellekin, hänen näkemyksellisyydelleen. Olenko nyt viher-äärioikeistolainen?

Sanna Ukkola haikailee menneen ajan poliittisten keskusteluiden perään, jolloin mukana sai olla särmää ja mielipiteitä. Nyt someraivo Ukkolan mukaan jo etukäteen tasapäistää kaikki poliitikot suuria tunteita herättämättömiksi. Ukkola kirjoittaa: ”Ei tarvitse sanoa kuin muutama sana ’väärin’, niin koko persoonasi tulkitaan niiden kautta, yhden ainoan kannanoton perusteella. Some typistää ihmisen karikatyyriksi, vääristyneeksi kuvaksi.” Ja lopulta ”julkiseen tilaan jäävät massoille sopivat ihmiset, jotka eivät sano mitään provokatiivista, poliitikot, jotka siteeraavat kuuliaisesti puolueohjelmaa tai julkkikset, jotka kertovat Instagramissa miettivänsä ennen kaikkea ilmastonmuutosta ja feminismiä. Vähän kuin missit aikanaan julistivat maailmanrauhaa.”

Ukkola kiteyttää lopuksi: ”Identiteettipolitiikka onkin yksi suurimmista modernin demokratian uhkista.”

Minä jatkan erityyppisten lähteiden tutkimista ja lukemista ja toivon että edes joku näkee minut sellaisena kuin olen: niin poliittisesti kuin muiltakin ajatuksiltani monitahoisena, näkemyksiä useilta eri tahoilta ennakkoluulottomasti  tutkivana ihmisenä. Lukemani Financial Times vie minut aivan toiseen maailmaan; siellä ei puhuta mistään tällaisesta. Luen lautapeleistä, jotka eivät kuolleetkaan, vaikka tuli tietokonepelit.

Ja kas, mikä sattuma! Yöpöydälläni on lukemisena Merete Mazzarellan kirja vuodelta 2012, ”Ainoat todelliset asiat”. Palaan näiden ajatusteni myötä juuri eilen illalla lukemaani kohtaan: ”…keskustelut ovat käyneet tylsemmiksi. Tämä johtuu osaksi yhteiskunnallisesta ilmastosta, niin kutsutun poliittisen korrektiuden ja identiteettipolitiikan vaatimuksista. Poliittinen korrektius tuo mukanaan epävarmuuden siitä, mitä voi sanoa, mikä termistö on kullakin hetkellä hyväksyttävää. Identiteettipolitiikkaan kuuluu, että kenelläkään ei ole oikeutta lausua mielipidettään mistään muusta ryhmästä kuin omastaan […] Kaiken aikaa pitäisi varoa loukkauksia, ettei vain vahingossa loukkaisi ketään, eikä – ehkä varsinkaan – itse joutuisi loukatuksi”.

Kirsi Piha, missä olet? Sanna Ukkola, luitko tämän? Ihmiset jotka haluatte olla mitä olette, missä olette? Ette ole yksin.

Usein mietin, milloin tämä hullutus sai alkunsa. Ilmeisesti jo ennen vuotta 2012. Omalta osaltani minua surettaa erityisesti, että joidenkin todellisten ystävien kanssa välit ovat muuttuneet, kun jotkut ovat tämän vauhkon poliittisen toisinajattelijoihin kohdistuvan, joukkopsykoottisen virtauksen vahvistuessa alkaneet heijastaa ystävyyttä minunkin kanssani joidenkin aiemmin suhteellemme toisarvoisten yhteiskunnallisten kysymysten kautta.

Kunpa tulisi useampia Mazzarellan, Ukkolan ja Saurin kaltaisia, jotka uskaltautuvat someraivon uhallakin vastustamaan tätä yhteiskuntaamme jäytävää trendiä. Olen mukana barrikadeilla.