Kirjoitan tänään kotimaan politiikasta, mutta lähden liikkeelle anteeksipyynnöllä. Anteeksipyyntö sopii hyvin poliitikoista kirjoittaessa; Suomessahan pitää vain sanoa taikasana ”anteeksi” ja mikä tahansa karkea virhe on sillä kuitattu. Jos vielä lisää kolme sanaa, nousee takaisin hyviksien joukkoon: ”Otan kaiken vastuun”. Sitten ei tarvitsekaan möhläysten jälkeen erota.

En pyydä anteeksi mitään suuren suurta. Viime blogini oli vain huolimattomasti kirjoitettu, ja siinä oli muutamia epäselviä kohtia ja kirjoitusvirheitä. Pyydän niitä anteeksi, ja lupaan, etten enää koskaan näpyttele tekstiäni kännykällä ja yhdellä peukalolla. Ja otan täyden vastuun. Kukapa muu voisikaan ottaa? Vastuuni ilmenee siinä, että olen poikkeuksellisesti palannut blogiin ja korjannut virheet. Enkä eroa blogistin virasta.

Mutta asiaan. Lähestymme eduskuntavaaleja, ja on syytä seurata entistä tarkemmalla silmällä ja korvalla, mitä niin media ja lobbarit kuin poliitikotkin lausahtavat tärkeimmistä yhteisistä asioistamme. Tänään kirjoitan erityisesti lehdistön suurimman vaikuttajan, Helsingin Sanomien, viikonloppuisista kirjoituksista koskien Mika Aaltolaa, yllättävää uutta kansansuosikkia.

Ellei joku ole jo huomannut, lehdistössä HS on Vihreiden äänenkannattaja, johtuen varmaan useiden toimittajien ideologisesta taustasta. On varauduttava siihen, että keinolla millä hyvänsä lehti pyrkii edistämään Vihreiden (ja mahdollisesti siinä sivussa muun vasemmiston, ainakin iki-ihanan Sanna Marinin) kannatusta. 

HS on kovin innostunut vallankäyttäjäasemastaan ja huiskii milloin minkin perustein yksittäisiä ihmisiä, joiden se katsoo olevan toimittajiensa linjan vastaisia. Muistutan mm. Wille Rydmanin varsin epäselvästä tapauksesta, jossa hänen poliittinen uransa tuhottiin.

Huoli toimituksessa on, että Kokoomus jatkaa voittokulkuaan, ja toisaalta että Perussuomalaiset lisäisi kannatustaan. Ja pienpuolue Vihreät jatkaisi kutistumista. Keskustapuoluetta ei tarvitse mäiskiä kuten Juha Sipilän valtakaudella, sillä Kepu tuntuu itse huolehtivan kutistumisestaan.

Kun siis lukee lehteä, kannattaa lukea jokainen politiikkaa ja taloutta sivuava juttu muistaen, että HS:n toimittajakunta ei pyri raportoimaan puolueettomasti asioista vaan olemaan vallankäyttäjä – minkä lehti naamioi köykäisesti korostamalla median roolia ”vallan vahtikoirana”. Puhun toimittajakunnasta, sillä lehden linjaa edustavien pääkirjoitusten ja muiden juttujen välillä on välillä ristiriitaa. Koska kaikki HS:ssäkään eivät ole vihervasemmistolaisia, toimittajien pitkälle menevä autonomia johtaa jonkinlaiseen moniarvoisuuteen artikkeleissa.

Näennäistä moniarvoisuutta on Kiinankin valtion kontrolloimassa lehdistössä. Puolueen hyväksymien raporttien keskellä on mielenkiintoisia juttuja, jotka saavat lukijan ihailemaan Kiinan mahtavaa valtiota sekä puolueen hyväksymää yhteiskunnallista itsekritiikkiä, jota harjaantumaton lukija pitää osoituksena lehdistön vapaudesta.

Viikonloppuna HS:n Mika Aaltolaa koskeva pääkirjoitus ja artikkeli olivat yksituumaisia. Vain hieman kärjistetysti sanoen: Aaltolaa vastaan on noustava. Ja tällä kertaa kahden jutun voimin!

Syynä hyökkäykseen on tietenkin Aaltolan kansansuosio. Miten ihmeessä onkaan mahdollista, että Vihreiden pyhään perheeseen kuuluva Pekka Haavisto on vähemmän suosittu kuin joku pystymetsästä tullut tutkija vailla useita läpikäytyjä (ja hävittyjä) presidentinvaaleja ja poliittista kokemusta suomalaisessa pienpuolueessa?

Katsotaanpa asenteellisuutta, jolla HS kirjoittaa. Pääkirjoituksen otsikko kertoo jo paljon: ”Presidenttipelin musta hevonen lähti laukalle” (kursivointi minun). Neutraali otsikko olisi voinut olla esimerkiksi ”Mika Aaltola on noussut presidenttipelin ykköseksi”, Aaltolaa puffaava otsikko toisaalta olisi ollut ehkä ”Mika Aaltolan rakettimaisesti noussut kansansuosio jatkuu”.

Kannattaa muistaa, että varsin suuri osa lukijoista ei lue muuta kuin otsikon, tässä tapauksessa siis negatiivisesti asenteellisen.

Analysoidaan silti itse tekstiä hieman. ”Aaltola nauttii huiman näkyvyyden tuomasta kansansuosiosta”. Tämä on tietenkin kirjoittajan arvio, ei muuta; mistä ihmeestä me hänen nautinnostaan tiedämme? Ja asenteellisuus jatkuu, nyt siirrytään ovelasti Kokoomukseen, vaikka kirjoituksenhan piti olla Aaltolasta kertova.

Hillittyä, faktapohjaista propagandaa edustaa ”Kokoomuksella ei ole itsestäänselvää presidenttiehdokasta.” (NB: kieliopillinen virhe lauseessa on HS:n, ei minun.) Neutraalimpaa olisi ollut kirjoittaa ”Kokoomus ei ole vielä päättänyt ehdokastaan”, positiivisesti olisi voinut sanoa ”Kokoomuksella on monta hyvää mahdollista ehdokasta”.

Sen sijaan heitto arvostetusta tasavallan presidentistä Sauli Niinistöstä on silkkaa negatiiviseen ja tunnepohjaiseen arviointiin perustuvaa lokajournalismia. On hämmästyttävää, että asialinjaa yleensä edustavassa journalismin lajissa, pääkirjoituksessa, löytyy Niinistöstä maininta siitä, että hän ”nauttii pohjoiskorealaisesta suosiosta”. Kriittinen lukija varmaan huomaa lukuisia eroja Kim-Jong Unin ja presidenttimme kansansuosion perusteissa, minun ei tarvinne niitä osoittaa.

Pekka Haavistosta todetaan vain, että hänellä on ”Vihreissä etuajo-oikeus”.  Haavistoa kritisoiva huomautus olisi voinut olla esimerkiksi ”Haavisto saattaa olla Vihreiden ehdokas, vaikka häntä painavat niin ulkoministeriön sisäiset skandaalit kuin epäonnistuminen kaksissa presidentinvaaleissa”. Samoin Sanna Marin esitetään vain toiveikkaassa valossa: hänellä ”on aikaa pyörtää sanansa siitä, ettei ehdokkuus kiinnosta”. Miten olisi ollut ”Sanna Marin ei ole omien sanojensa mukaan käytettävissä ehdokkaaksi”?

Sisäsivuilta löytävä Aaltolasta kertova artikkeli on liian pitkä tässä yksityiskohdittain murskattavaksi, ja se sisältää myös muutamia mielenkiintoisia tietoja, joten se ei ole täysin ansioton. Suosittelen lukemaan kriittisesti sen.

Artikkelin tavoite on kuitenkin selvä: kirjoittaja haluaa osoittaa, että Aaltolasta on tullut julkisuudenkipeä joka paikan höylä, ja hän on siksi epäluotettava tai populisti tai jotain muuta väärää.

Aivan kuin muut mahdolliset presidenttiehdokkaat eivät haluaisi julkisuutta. Ja aivan kuin media ei kautta linjan käyttäisi ”asiantuntijoina” sopivasti poliittisesti asennoituneita professoreita eikä suinkaan omalla alallaan vaan joka paikan höylänä kommentoimassa politiikkaa yleisemminkin.

==

Helsingin Sanomat on surullinen osoitus siitä, kuinka valta saattaa lipsahtaa kansalaisten ulottumattomiin. Toimittajat ovat harjaantuneita kirjoittajia, ja jos he haluavat saada meidät propagoitua uskomaan omaa maailmankuvaansa, heillä on tehokas arsenaali käytettävissään. Propagandassa on monia tyylejä, hienouksia, asteita – niin huomaamattomia kuin aggressiivisiakin.