Tämä blogi julkaistaan myös toisaalla. Blogi saattaa siirtyä sinne myöhemmin kokonaan.

Tämä blogi on viides osa taloudellisia myyttejä analysoivasta sarjastani. Täältä löydät linkit aiempiin osiin.

 

MYYTTI: VÄHÄOSAISILTA OTETAAN JA RIKKAILLE ANNETAAN

Myytti vähäosaisten riistämisestä, jotta rikas kapitalisti voisi olla vielä rikkaampi, on usein toistettu tarina. Sen kertomisella saa politiikassa lisää ääniä – ainakin niin kauan kuin voidaan todistaa tarpeeksi monen äänestäjän olevan köyhä ja tulevan yhä köyhemmäksi riistäjäpuolueiden toimien johdosta.

Tämä myytti ei ole suinkaan täysin vailla pohjaa. Näkökulman vaihdos saa meidät kuitenkin näkemään sen kahdella lähes vastakkaisella tavalla.

Otetaan esimerkki.

Jos äityli ja isukki saavat tänä vuonna vanhemmuuspäivärahaa yhteensä 320 päivää, heidän etuansa kavennettaisiin, jos päivärahaa maksettaisiinkin yhtäkkiä vain 280 päivää.  Heiltä siis otettaisiin jotain. Ja jos samaan aikaan esimerkiksi 5 000 euroa kuussa ansaitsevan verotusta kevennettäisiin, niin siinähän myytti on todistettuna: köyhältä otetaan, rikkaalle annetaan.

Ainakin vasemmistopuolueet käyttäisivät tätä uudistusta heti hyväkseen luvaten korjaavansa epäkohdan, kunhan vain äänestätte meitä.

Jos esimerkkiä ruotii, huomaa muutamien kysymyksien heräävän. Vastausten jälkeen alamme ymmärtää, että toinenkin näkökulma on olemassa.

Kysymys yksi: mihin päivärahaa pitäisi verrata?

Useimmat eivät vertaa – tai ainakaan muistele – pitemmälle kuin viime vuoteen. Jos päiväraha olisi saanut kaksikymmentä vuotta sitten vain 250 päiväksi, pitäisimme 280 päivärahaa silti heikennyksenä. Inhimillistä unohtamista, mutta samalla kokonaiskuvaa hämärtävää.

Vain harva tekee kansainvälistä vertailua. Mitä ajattelisimme, jos vertaisimme maihin, joissa on vain parin-kolmen kuukauden palkallinen äitiysloma – sellaisiin kuin Alankomaat, Italia tai Belgia? Vaikuttaisiko 280 päivää huonommalta kuin 60-90 päivää? Toisaalta, alkaisimmeko nurista enemmän, jos joku muistuttaisi, että Iso-Britanniassa äitiyslomalle pääsee paljon enemmän ennen laskettua aikaa kuin Suomessa?

Kysymys 2: kuka on vähäosainen ja kuka ei?

Laadin esimerkin tahallani mainitsematta päivärahan saajan tulotasoa. Hän saattaa olla varakkaampi kuin 5 000 euroa kuussa ansaitseva. Ja tärkeämpänä kysymyksenä: kuka oikeastaan on niin varakas, että hänestä voi puhua ”hyväosaisena” tai peräti rikkaana?

Jostain syystä poliittisessa propagandassa käytetään aina bruttotuloja maalailtaessa rumia kuvia rikkaista pahiksina. 5 000 euroa ansaitsevan palkansaajan keskimääräiset nettotulot ovat 3 200 euroa.  Onko 3 200 euroa ansaitseva rikas? Voiko hän olla rikas, jos pieneen asuntoon Helsingissä menevät yli viiden vuoden kaikki tulot?

Kun näihin ja vastaaviin muihin kysymyksiin vastaa, voi hyvinkin päätyä ajattelemaan, että oikeastaan vanhemmuuspäiväraha on aika iso, vaikka sitä pienennettäisiin, ja että ei tuon rikkaaksi väitetyn elämä kovin kadehdittavaa olekaan.

Mutta sitten tärkein näkökulmaero.

Voiko vähäosaiselta, jonka synonyymina käytän sanaa köyhä, edes ottaa mitään pois? Poliittinen ääntenkalastuspuhe käyttää toki näitä sanoja. ”Taas köyhältä otetaan”. Mutta köyhä tarkoittaa sellaista, jolla ei ole (tai on hyvin vähän). Miten häneltä voi ottaa mitään pois?

Lukija saattaa kimmastua tämän kysymyksen luettuaan. ”Siitähän tässä juuri on kyse, että köyhiltä viedään sekin vähä…” Mutta koko Suomen kaltaisen valtion budjetin tulonsiirtopolitiikka perustuu siihen, ja vain siihen, että vähävaraisille annetaan, ja varakkailta otetaan.

Sanotaan tarkemmin: vähävaraisille annetaan, eikä heiltä koskaan oteta. Näin myös vanhemmuuspäiväraha (vaikka sitä siis eivät saa pelkästään köyhät) on aina antamista. Joko 320 päiväksi, tai 280, tai 100, tai 10. Kaikki ne ovat antamista valtion budjetista. Koskaan ei vaadita, että köyhän omasta otettaisiin jotain pois. Ei tässä esimerkissä eikä missään muussakaan.

Tästä pohdinnasta on lyhyt matka ”saavutettuihin etuihin”. Eräs ammattiyhdistysliikkeen tärkeitä saavutuksia on ollut iskostaa ihmisten päähän ajatus siitä, ettei saavutettuihin etuihin saa kajota. Ajatus on vailla pohjaa reaalimaailmassa. Esimerkiksi neljän viikon vuosiloma perustuu ajatukseen, että sellainen on aina varaa antaa työntekijälle. Mitä tapahtuu, jos jonkin alan – tai koko talouden – tila heikkenee? Eikö niin pääoman liikkeiden kuin työvoimankin pitäisi sopeutua nopeasti tilanteeseen?

Taas propaganda toimii. ”Rikkailta voi aina ottaa”. Köyhiltä – mikä tässä tapauksessa kääntyy sujuvasti tarkoittamaan kaikkia, melko hyvinkin ansaitsevia työntekijöitä – ei saa ottaa mitään pois.

Eli on kuvitelma, että pääomia riittää Suomessa aina rahoittamaan juuri neljän viikon vuosiloma. Tässä kirjoituksessa en kajoa ajatukseen siitä, että työ voi olla tuottavampaa lyhyillä työajoilla ja pitkillä lomilla. Pienenä huomautuksena sanon vain, että palkat kyllä jollain viiveellä joustavat laskukaudessa ja lamassa, mutta jatkuvasti samana pysyvät keskityöajat ja lomat eivät tunnu tasoittavan suhdannevaihteluita yhtään.

On ehkä väärin puhua myytistä, kun puhutaan vähäosaisten kurjistamisesta rikkaiden hyväksi. Pitäisi puhua oikeastaan poliittisesta propagandasta, joka harhauttaa ihmiset näkemästä omaa todellista taloudellista asemaansa.

Kannattaa muistaa, että meillä on ainakin yksi puolue, Vasemmistoliitto, jonka kannatus elää siitä, että puolue pystyy saamaan ihmiset ajattelemaan oman taloudellisen tilanteensa kurjuutta – silloinkin kun siihen ei millään ajallisella tai maantieteellisellä vertailulla olisi syytä.