Sota lähestyy. Tai ei lähesty. Mielipiteitä mahtuu Suomeen monta, mutta varsinainen asia ei taaskaan kerran ole harrastelijakeskustelijoiden päätettävissä, siksi niihin on turha kiinnittää huomiota.
Entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja ei ole harrastelija. Hänen mielipiteensä on siis mielenkiintoinen ja tärkeä. Luin siksi heti lehdistön tarjoamia otteita hänen Suomen ja NATO:n suhdetta koskevasta pamfletistaan. Hän kritisoi eduskunnan ulkopuolista keskustelua aiheesta sanoin ”ei ole aina pysynyt asiallisena”. Ja Venäjään suhtaudutaan hänen mukaansa iltapäivälehdistössäkin epäanalyyttisesti: ”…tarkoituksellisen konfliktinhakuista tapaa käsitellä Venäjää manikealaisen hyvän ja pahan välisen taistelun jälkimmäisenä osapuolena”, Tuomioja kirjoittaa lehtitietojen mukaan.
Tuomiojan mukaan niin mediassa kuin valtionkin puolella ”lojaalisuuden rimaa hipoen” maatamme ujutetaan NATO:n jäseneksi.
Erkki Tuomioja ei koe Venäjää uhkaksi. Tästä häntä on haukuttu ja naurettu menneisyyteen juuttuneeksi punasuomettujaksi. Hän ehtii – tietenkin, tyylinsä mukaisesti – haukkua Yhdysvallat ja esittää Ruotsin sopivaksi puolustusyhteistyökumppaniksi.
Katsotaanpa asiaa aivan toiselta kannalta.
On kaksi mahdollisuutta. Joko Venäjän uhka on olemassa, ellei nyt niin tulevaisuudessa, tai sitä ei ole. Tuomiojan kirjoituksen pohjana tuntuu olevan varmuus siitä, että Suomi voi pysyä aseellisen konfliktin ulkopuolella, ja sen pitää olla päämäärä. Mutta tietääkö hän, ettei Venäjän uhkaa ole? Ellei hän sitä tiedä, hän vain arvailee, ja hänenkin olisi syytä miettiä pahin skenaario, eli se, että Venäjä hyökkää Suomeen vastoin rauhantahtoista politiikkaamme. Tai sitten hän tietää jotain mitä me muut emme tiedä. Mistä hän olisi voinut saada salaisen tiedon, että Venäjä ei nykyisellään missään nimessä uhkaa Suomea? On vain yksi paikka: Kreml. Jokainen voi pohtia, mitä jälkimmäinen tarkoittaisi hänen luotettavuudelleen.
Oletettavasti Tuomiojakaan ei kuitenkaan tiedä historian tulevaa kulkua. Siksi täytyy unohtaa hänen lähinnä diplomaattiset keinonsa ja ajatuksensa Suomen puolustuksen suunnittelun suhteen.
Katsotaan asiaa kolmannelta kannalta.
Suomi ei ole yksinäinen saareke sotilasstrategian maailmassa. Maamme on lähellä yhä tärkeämmäksi muuttuvaa arktista aluetta, se on osa Itämeren aluetta ja lähellä Baltiaa, ja tietenkin sillä on EU:n pisin raja Venäjän kanssa.
Suomella on myös vahva puolustuskyky. Suuri reserviarmeija, 280 000 miestä, tehokas tykistö ja uudet hävittäjät tilattuna. Suomen kyky puolustaa omaa aluettaan on tärkeä myös geopoliittiselta kannalta. Suomen alue on Venäjälle tie muun muassa Pohjois-Norjaan ja Jäämerelle – missä kulkee tärkeä reitti amerikkalaisille joukoilla saapua puolustamaan Eurooppaa. Etelä-Suomen hallitseminen helpottaisi Venäjän mahdollisuutta hyökätä Baltiaan. Ja tietenkin Suomen valloittaminen toisi Ruotsin askelen lähemmäksi.
Yhdysvaltojen ja NATO:n – ja koko Euroopan - kannalta Suomi on jo nyt tärkeä pala Euroopan puolustuspalapelissä. Suomi on näin pieneksi maaksi hyvin varustautunut. Tätä vahvistavat Suomen yhteistyö Ruotsin ja osin Norjankin kanssa, ja ennen kaikkea yhteistyö NATO:n kanssa. Jo nyt toimimme yhteisessä rintamassa niin Yhdysvaltojen kuin muiden NATO-maiden kanssa. Liittoutuminen toisi lisäarvoa puolustuskykyymme, mutta ehkei niin paljon kuin monet NATO-kiihkoilijat toivovat. Suomi voi aiheuttaa ominkin voimin niin mittavaa häiriötä Venäjän aikeille omalla alueellaan, että Venäjä miettii useaan otteeseen ennen kuin iskee saappaansa tähän saveen.
Ei NATO-kysymys Suomen kannalta yksinkertainen ole. On kuitenkin faktaa, joka kannattaa muistaa. Asiasta on paljon keskusteltu, joten sanon vain erään, jonka olen vain harvoin nähnyt tulevan esille viimeaikaisessa keskustelussa: Suomi ei ole NATO:n ulkopuolisena maana Yhdysvaltojen ”ydinsateenvarjon” alla, eli vastaiskupelotetta ei Venäjällä ole, jos se saisi päähänsä ohittaa Suomen vankan puolustuksen taktisella ydinaseiskulla.
Tällaisia asioita pitäisi myös entisten ulkoministerien miettiä julkaistessaan pamfletteja. Suomi haluaa varmaan elää rauhassa sotkeutumatta aseellisiin konflikteihin. Niin haluaa Ukrainakin. Eivätkä Baltian maat halunneet voimapolitiikkaan perustuvaa valloitusta. Eikä halunnut Suomi talvisotaa eikä jatkosotaa, ei suomettumistakaan. Eikä halunnut Unkari vuonna 1956, että Kremlissä päätettiin lähettää tuhat tankkia hajottamaan Budapest parissa kuukaudessa huonompaan kuntoon kuin kaupunki oli toisen maailmansodan jälkeen.
Jos Venäjän imperialistiset houreet johtavat ajan myötä – tai nopeastikin – siihen, että Suomikin katsotaan osaksi imperiumia, tai maan katsotaan olevan strategisesti tärkeä vallattava, Tuomiojan kaltaiset ajattelijat paljastuvat meille kaikille, innokkaimmille 70-lukulaisillekin, idealisteiksi. Reaalipolitiikka ei kysy heiltä mitään, tulee vain ja jyrää. Silloin kysymys NATO:n jäsenyydestäkin on aivan eri näköinen.
Emme tiedä mitä tapahtuu. Toivotaan parasta. Mutta valtion on myös varauduttava, ei vain toivottava.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.