Hyvää arkipäivää, arvoisa lukija! Blogistinne on ollut huomattavan hiljaa viime ajat, ei pelkästään syödäkseen epäterveellisiä jouluruokia (kuten ammattikauhistelijoiden kieltämää hanhenmaksaa), vaan myös imeäkseen sisäänsä vaikutteita maailmasta, kirjoista, lehdistä ja omista syvemmistä, päivittäisen kohinaan kadonneista ajatuksistaan. Nyt on taas aika kirjoittaa enemmän.
--
Hiljaisuus, yksinäisyys ja luonnon läheisyys luovat uutta. Blogistille ei ole tullut yllätyksenä tieto, että metsässä oleskelu luo ihmisen mieleen järjestystä ja onnellisuutta. Puiden vaimea humina, metsän elävä epäsäännöllisyys ihmisen tekemän kaavamaisuuden sijasta, tieto siitä, että kaikki ympärillä oleva kasvaa ja muuttuu koko ajan, saavat sielun ja mielen automaattisesti herkistymään.
Toivoisin ympärilleni paljon aarniometsiä. Tämä ei ole minulle poliittinen vaan sielunhoidollinen näkemys. Ja siltä varalta, että luet blogini loppuun saakka, kiirehdin sanomaan jo tässä, että toivon, että Suomen taloudellinen riippuvuus metsätaloudesta vähenisi minimiin.
Tällä kertaa vaelsin kuitenkin seuduilla, joissa puut olivat harvassa mutta maisemat laajat kuin lento avaruuteen. Näkökulma sellaisillakin retkillä muuttuu ymmärtävämmäksi, ja näkemykset hioutuvat valoa uudella tavalla taittaviksi kristalleiksi, kun tajuaa maailman suuruuden.
Nyt tuntuu kuin tömähtäisin maahan jostain korkealta pudonneena, kun aloittelen kevättä, jossa pitäisi analyyttisesti ja viisaasti (tai edes näennäisen fiksusti) kirjoittaa lähestyvistä vaaleista ja maailmanpoliittisesta tilanteesta. Mutta liihottelu korkealla, nähden itsensä sisään ja maailman ääriin, on yhä mielessäni. Toivottavasti pystyn siksi kirjoittamaan kiihkottomasti, metsän puilta nähden, todempaa todellisuutta ja syvempää totuutta etsien pikkumaisen ja lattean jaarittelun sijasta.
Aika näyttää ja lukija päättää, parastani kuitenkin teen. Samalla on kuitenkin muistettava sananlaskun sanoin, että ”susien seurassa on ulvottava”. Jos kirjoittaa Suomen politiikasta, ei voi liukua kotkana taivaalla, kuvitellen olevansa eristyksissä (”in splendid isolation”) ja kaiken yläpuolella.
--
No, kokeillaan. Kevyt maahantömähdyksen jälkeinen kommentti tulevia kevätvaaleja varten.
Arvot >< talous? Kärjistän tuon vastakohta-asetelman tuodakseni erään ajatuksen esille. Tässä pari uutista viime vuosilta.
Kustannuksista ei ole edes arviota, koska ajatusta ei ole lähdetty kehittämään konkreettisesti. Myöskään kansanedustajat eivät tarvittavaa rahoitusta lähteneet arvioimaan.
Sitten uutinen vuodelta 2017, liikennemerkkien uusimisesta. Liikenteen ohjauksen asiantuntija Tuomas Österman Liikennevirastosta muistutti, että merkit uusitaan, jotta ne olisivat selkeämmin luettavia.
Hän muistuttaa, ettei liikennemerkkejä suinkaan uusita vain siksi, että niistä katoaisivat perinteiset mieshahmot, vaikka toki ne muuttuivat samalla sukupuolineutraaleiksi. Toimittaja kysyykin, tuleeko hahmoista siis tikku-ukkoja?
– Joo, mutta siinä on ukko-sana. Yritän välttää termiä, Österman vastaa.
Oma päätelmäni on, että Österman pelkää jonkun paheksuvan sitä, että tikku-ukotkin on sukupuolitettu mieshegemonian ylläpitämiseksi.
Kokonaiskustannukset nousevat kymmeniin miljooniin euroihin käyttökelpoisia liikennemerkkejä kaatopaikalle rahdattaessa ja uusia samanlaisia pystyttäessä.
--
Nämä kaksi tuon esille vain pieninä esimerkkeinä valtion ja julkisvallan edustajien hankkeista, joissa arvopohjainen yhteiskuntakehitys ja taloudellinen pohdinta eivät kulje samassa tahdissa. Pyöräily on terveellistä. Pyöräily on päästötöntä. Ja niin edelleen. Mutta mitä maksaa pyörätieverkoston rakentaminen? Kuvaavaa on, että liikenneministeriön julkaisu ”Kävelyn ja pyöräilyn edistämisohjelma” vuodelta 2018, Sipilän hallituksen ajoilta, tuo esille hyvin näyttävästi vain pyöräilyn taloudelliset edut (mm. terveysvaikutuksen). Kriittinen tuotos-kustannustarkastelu unohtuu jonnekin mappi ööhön. Aivan kuten Helsingin tuhottoman kalliin Kruunuvuoren raitiotie- ja pyöräsillan rakentamisen yhteydessä.
Tosiasiassa koko maan kattavan pyörätieajatuksen taustalla on tietenkin ideologinen rakennelma yhteiskunnan kehittämisestä tietynlaiseksi. Ehkä pitäisi kyynisesti ajatella, että miettikööt poliitikot unelmiaan, antaa virkamiesten ja talousihmisten tehdä parhaansa kontrolloidakseen pahimpia hullutuksia. Mutta ei näin saa ajatella! Poliitikot kun ovat – usein valitettavasti – päätöksentekijöitä.
Käytännön tasolla mainittu ministeriön selvitys toi esille, että kävely ja pyöräily eivät ole paljon käytettyjä menetelmiä yli 50 kilometrin matkalla. Yllättyikö joku tästä? Mihin siis tarvitaan koko maan verkostoa? Mutta eräille kansamme edustajille jotkin muut asiat ovat tärkeämpiä, ei käytännönläheinen, pragmaattinen ajattelu.
--
Liikennemerkkien uusimisen taustalla voi hyvinkin olla enemmän muuta kuin närkästys maskuliinisesta ylivallasta liikennemerkkien varjomaailmassa, kuten merkkien selkeyden vaatimus. Ehkä näemme nyt selvemmin, että tikku-henkilö on ihminen eikä hirvi, kuorma-auto tai STOP-sana. Mutta kuinka paljon tätä uudistusta tarvittiin? Riittävästi puolustamaan kymmenien miljoonien meno? Ei ole riittävää analyysiä tästäkään saatavilla.
Taloudellisesti paljon suurempiakin esimerkkejä toki löytyy. Ehkä joskus kirjoitan sote-uudistuksesta tarkemmin…
--
Sitten yleisemmälle tasolle.
Kun varallisuutta on yllin kyllin, sitä voidaan käyttää mihin halutaan, vaikkapa uusiin pyörätiemerkkeihin autioilla soilla. Kun rahaa ei ole loputtomasti (eli siis aina), on mietittävä tarkasti. Ja lähtökohtaisesti valtiolla on varallisuutta vain sen verran kuin haluamme sille antaa.
Konkreettisesti:
Suomen valtiovelka kasvoi vuodesta 2008 lähtien huimaa vauhtia, ja tällä hetkellä se on kansantalouteen verrattuna tuplat siitä mitä lähimmissä verrokeissa eli Skandinavian maissa. Ero kasvaa, jos Marinin hallituksen pohjustama nykymeno jatkuu. Koronaa ja sota-aikaa on turha syyttää. Samat asiat ovat olleet rahareikiä muillekin maille. Tuottavuus ei ole kasvanut samaan tahtiin Suomessa kuin Skandinaviassa. Siihen voidaan löytää useita syitä ja erillinen bloginsa, mutta tämän tarkasteluni kannalta olennaista on vain lopputulos: voiko valtio käyttää varallisuutta jota ei ole, eli käytännössä ottaa lisää velkaa.
Tuppaa unohtumaan, että edellinen Juha Sipilän hallitus pystyi lopettamaan velan lisääntymisen ja jopa vähentämään sitä. Nykyinen hallitus kasvattaa sitä. Miksi?
Mantrana hoettiin velan viime vuosina lisääntyessä, että 1) valtion ei tarvitse maksaa velkoja takaisin ja 2) korkomenot ovat mitättömät, ja 3) velkarahaa käytetään taloudelliseen elvyttämiseen.
Osin näissä väitteissä on perää. Mutta muutama yksityiskohtainen huomautus on paikallaan.
- Valtio joutuu rahoittamaan uudelleen velkansa aina sellaisen erääntyessä. Velan saaminen ja hinta eivät ole joka kerta samalla kalkkiviivalla kuin aiemmin. Luottoluokitus kasvattaa korkomenoja, ja ääritilanteessa lainaa ei saada. Suomikaan ei ole immuuni niin kutsutulle Kreikan tielle. Velat on – ehkä – maksettava takaisin.
- No, nykyään kai tyhmempikin jo huomaa, että korot eivät aina ole nollassa, vaikka historiallinen näkemys ei ulottuisi 80-90 -luvun vaihteeseen saakka.
- Elvyttäminen ei ole taikasana. Tuottava investointi sen sijaan on. Lainarahan on tuotettava edes keskipitkällä aikavälillä (5-7 vuotta), muuten lainaa ei pidä ottaa. Velanotto pitkäaikaisiin investointeihin (mm. koulutukseen) on perusteltava hyvin tarkasti, eikä pelkkiin kuluihin pitäisi lainaa edes ottaa.
Näihin päivänselviin huomautuksiin nykyinen hallitus ei ole riittävästi kohdistanut ajatuksiaan. Taustalla on sinänsä hyvin tärkeä huoli ”hyvinvointiyhteiskunnan” rapautumisesta. Mutta tuo hyvinvointi perustuu vain ja ainoastaan Suomen kykyyn tehdä työtä ja tuottaa taloudellista lisäarvoa, ei velanottoon tai verotuksen lisäämiseen pienenevästä veropohjasta. Suomella on taloudellisesti vaikeat ajat edessä, elleivät tuottavuus ja (tuottavat) investoinnit lisäänny. Pahimmassa tapauksessa hyvinvointi vähenee romahtamalla eikä hallitusti.
Erityisesti ei nyt, mutta oikeastaan ei koskaan ole oikea hetki perustella valtion (siis meidän) rahojen käyttöä pelkillä ideatason hyvillä ajatuksilla. Taloudellisen logiikan on aina oltava valtion toiminnan edellytyksenä. Oli sitten puhe vaikka jopa tasa-arvosta, tuosta yhdestä aina toistetusta mantrasta, tai vihreistä pyöräilyunelmista – tai vaikkapa energiapolitiikasta.
--
Näin vaalikeväänä on hyvä tarkkailla kunkin puolueen lupaamia tulopuolen toimia valtion taloudenhoidon hoidon suhteen – sekä toimia, joilla tuottavuutta lisätään. Ovat pelkkää silkkoa sisältä sellaiset puheet, joissa luvataan menopuolelle kaikenlaista kivaa: pyöräteitä, liikennemerkkejä tai jotain paljon isompaa, kuten sosiaali- ja terveysministeriön hallinnon alaan liittyviä uudistuksia tai parannuksia. Silkkoa ei ole, jos samalla kerrotaan lupausten takana oleva taloudellinen logiikka, joka ei vie meitä kohti vararikkoa.
Jään odottelemaan puolueiden lupauksia, ja sopivan tilanteen tullen raportoin omalta osaltani. Pohjimmiltaan vaalit voivat ja niiden pitääkin olla arvovaalit, sillä arvoilla määritellään suunta johon yhteiskuntaa kehitetään. On kuitenkin turhanpäiväistä sananhelinää, jos arvojen mukaista toimintaa ei samoissa vaalipuheissa välittömästi yhdistetä todenmukaisesti ja realistisesti taloudellisiin mahdollisuuksiin.
Koska en pääse nyt metsään enkä vuorille, taidanpa lähteä lumeen tarpomaan. Enkä menisi juuri nyt pyörätielle sohimaan, vaikka sellainen olisi lähellä tarjolla.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.