Tiedotusvälineet lakkasivat tiedottamasta kaikkia kiinnostavasta asiasta: miten presidenttiehdokkaiden kannatus kehittyy. Gallupit kätkettiin itsesensuurin verhon taakse, toisin kuin aiemmin tähän aikaan vuodesta. Yleensä niin halukkaaksi itsensä vaikuttajaksi mieltävä media vaikenee. [edit: Maaseudun Tulevaisuus on julkaissut galllupin tänään]

Siihen on varmaan syynsä. Ja kuten aina hiljaisuuden vallitessa, erilaiset salaliittoteoriat kiertelevät sosiaalista mediaa: onko gallupeja sittenkin tehty, mutta ne osoittavat toimituksen mielestä väärän ehdokkaan kannatuksen kasvun? Ja niin edelleen.

Itse olen ennustanut vaalin tuloksen elokuussa. En näe aihetta muuttaa ennustettani.

--

Blogistianne eivät kiinnosta kuin totuus ja todellisuus, eivät gallupit, joiden tilastollinen harha voi olla suurempi kuin väitetään, ja vielä vähemmän salaliittoteoriat.

Sisäinen matemaatikkoni lausuu: ”Todennäköisyyslaskenta voi todistaa (jollain todennäköisyydellä), kuinka suuri todennäköisyys on, että gallupien lupaama varmuus on pienempi kuin luvattu, eli mikä on delta”.  

Ja kreikkalainen kirjain deltahan tarkoittaa tässä muutosta. Gamma olisi muutoksen muutos…

--

Gallupien sijasta minua ovat erityisesti kiinnostaneet hyvin paljastavat ehdokkaiden yksittäistenttaukset YLE:n ohjelmissa. Miten ne menivät?

Oleellista itselleni on ollut sen selvittäminen, kuinka valmentautunut, kokenut ja sopiva ehdokas olisi nimenomaan tasavallan presidentiksi – ei mihinkään muuhun tehtävään. Kuin viisaasti hoidetussa työpaikkahaastattelussa.

Ehdottomasti tärkeintä ovat tietenkin kyvyt ulko- ja turvallisuuspolitiikan hoitamiseen, presidentin ensisijainen tehtävä.

Jätän todella pienelle huomiolle arvojohtajuuden, sillä arvoja imemme muualtakin, ja johtajuus tuollaisissa asioissa on enemmän tunnepuolen kysymys. Emme tarvitsee "hyvää tsaaria".

Puolustusvoimien ylipäällikkyys saattaa sodan hetkellä olla hieman tärkeämpi, mutta luotan tässä asiassa enemmän puolustusvoimiin – kuten varmasti presidenttiehdokkaatkin.  Sodan hierarkiassa presidentti voi kuitenkin yllättäen olla todella tärkeiden päätösten vastuuhenkilö.

Menneiden Venäjä-mielipiteiden kaivelu ei paljasta paljon kyvystä hoitaa ulkosuhteita. Jokainen elää ajassa ja yrittää rakentaa tulevaisuutta paremmaksi. Ei ollut ihme, että eurooppalaiset päättäjät yrittivät vetää Venäjää mukaan taloudellisen keskinäisriippuvuuden tukemaan sosiaaliliberaaliin demokratiaan. Kaikki päättäjät uskoivat vakaasti oman tiemme paremmuuteen ja sen voittoon - ja Venäjän haluun olla samalla tiellä.

Kyky hoitaa erinomaisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa vaatii ennen kaikkea

• maailmanpolitiikan sekä YK:n, EU:n ja Naton toiminnan syvällistä tuntemusta ja ymmärtämistä;
• kokemusta Suomen ulkopolitiikan hoidosta;
• valmista kansainvälistä ja kotimaista verkostoa;
• hyvää (eikä pelkästään riittävää) kielitaitoa;
• kykyä toimia jämäkästi ja kansainvälisen koodiston mukaisesti ulkovaltojen edustajien kanssa sekä kansainvälisissä järjestöissä.

Vähiten tärkeää presidentille on monien katuhaastattelujen penäämä, täysin valistumaton näkemys: presidentin pitäisi muka pystyä vaikuttamaan asioihin, joihin hänellä ei ole mitään toimivaltaa, kuten talouspolitiikkaan.

Kiteytän omat ajatukseni näin:

• Hyvällä ehdokkaalla pitää olla syvällistä, historiasta ja nykyhetkestä ammentavaa, omalla toimialueellaan relevanttia tietoa ja kokemusta sekä näihin perustuvaa maamme etuja palvelevaa näkemystä ja toimintakykyä. Toimintakykyä varten hänellä on oltava myös laajat suhteet niin kansainvälisesti kuin Suomessa.  Lisäksi hänen pitää henkilönä olla mahdollisimman paineensieto- ja päätöksentekokykyinen.

Tältä pohjalta mielipiteeni on, että parhaat kandidaatit ovat äänestäjien suosikit: Pekka Haavisto ja Alexander Stubb.

Kumpikaan ei – tietenkään – ole täydellinen paikanhakija. Luettelemillani kriteereillä je jättivät kuitenkin taakseen muutamat muut varsin kyvykkäät ja älykkäät kandidaatit.

Varsin kokenut ja osaava Olli Rehn, jolta odotin paljon, sotkeutui Ylen tentissä harkitsemattomasti puoluepolitikointiin. Jutta Urpilainen oli myös pettymys eikä pystynyt vakuuttamaan. Häneltä puuttui jollain tapaa sisäinen koheesio ja jonkinlainen valtiomiesmäinen ote – ehkä hän oli vain vasemmalla kädellä mukana.

Vaikka jättäisin ottamatta huomioon omat, maltillisia keskitien puolueita suosivat näkemykseni, muut ehdokkaat putoavat omalta suosikkilistaltani pois, jokainen hieman eri syystä.

Elokuinen ennustukseni on ennallaan: kakkoskierroksella vastakkain ovat Haavisto ja Stubb. Stubb voittaa monestakin syystä, mutta oikeisto-vasemmisto -keskustelu pulpahtaa ratkaisemaan asiaa.

Samoin vaikuttavat ehkä turhankin paljon hieman toissijaiset seikat, kuten Stubbin HIFK-pipo ja Haaviston puoliso, joka ei varsin monien mielestä ole edustuskelpoinen.

Onnea matkaan, Suomi! Sitä tarvitaan nyt kaikilla yhteiskunnan tasoilla.