Lapsena rakastin Monopolin pelaamista.   Jotain kiehtovaa oli rikastumisen toivossa ja setelien hipelöimisessä ja pinoamisessa.  Ehkä olin lukenut liikaa Aku Ankkaa, sillä yritin jopa heittää seteleitä päälleni aitoon Roope Ankka -tyyliin. Ei minusta silti tullut aikuisena ultrarikasta - ainakaan vielä.

Pelaisin vieläkin mielelläni, aikuisena, mutta minulle nauretaan ja kehotetaan siirtymään älyllisempien lautapelien ääreen. Joku tarjosi minulle pelikaveriksi kahdeksanvuotiasta tytärtään. ”Kymmenvuotias ei enää ole niin kiinnostunut”, ystäväni sanoi ja katsoi painokkaasti minua silmiin.

On tietenkin toinenkin syy olla pelaamatta Monopolia (tai nykyään jostain syystä se kirjoitetaan Monopoly, mikä on suomalaisittain mahdoton ääntää). On herätty huomaamaan, että peli on rasistinen ja siksi poliittisesti epäkorrekti.

Poliittinen korrektius on parhaimmillaan maailmaa paremmaksi tekevää, empaattisuutta ja suvaitsevaisuutta edistävää koulutetun eliitin ja sen seuraajien ajatusleikkiä. Huonoimmillaan poliittinen korrektius on kaistapäistä jonkin ideologian vastaisten pikkuasioiden syynäämistä – ja ellei nykypäivästä löydy epäkorrektiutta, onneksi meillä on historia sellaista pulloillaan!

 

The Atlantic.com julkaisi viikko sitten artikkelin Monopoli-lautapelistä otsikolla ”Monopolilaudan hinnat pitävät sisällään synkän salaisuuden”.  Katujen arvot heijastavat alaotsikon mukaan “rasismin ja epätasa-arvon perintöä”.

Artikkelin tarkempi lukeminen paljastaa, että totta tosiaan, lähes sata vuotta sitten, pelin keksimisen aikoihin, pelin esikuvakaupungissa Atlantic Cityssä oli rodullista segregaatiota. Tämä näkyi myös pelilaudalla, sillä mukana oli katuja, joille värillisillä ei ollut asiaa – siis silloin, historiassa. Ja, kuten kirjoittaja vetää yhteen, “Monopoli antaa meille yhä mahdollisuuden ymmärtää kuinka syvään juurtuneita nuo epäoikeudenmukaisuudet voivat olla”.

No niin, enpä kahdeksanvuotiaana ymmärtänyt (enkä ymmärrä vieläkään), että jos Bulevardilla on kalliimpaa kuin Kasarmikadulla, tieto tästä muovaisi minusta epätasa-arvon kannattajan. Sain oppini jostain ihan muualta. Ja tiedoksi: en vieläkään asu, enkä edes halua asua, Bulevardilla, sillä siellä on kolisevia raitiovaunuja.  Nimittäin kaikissa kaupungeissa on halvempia ja kalliimpia asuinpaikkoja, ja yllättäen varakkaammat asuvat kalliimmissa ja vähävaraisemmat halvemmissa asunnoissa. Mutta ehkä tätä ei saa sanoa ääneen?

Hyveellisille maailmanparantajille onneksi pelistä on julkaistu myös ”demokratisoituja” (väärin tätä sanaa käyttääkseni, kuten niin usein tehdään) versioita. Mm. Monopoli Oxfordissa vuonna 2002 katuja aseteltiin sikin sokin, etteivät lapset vain huomaisi, että kadulla A on kalliimpaa kuin kadulla B. Muuttuivatko Oxfordin asuntojen hinnat tosielämässä? No eivät.

Sama kysymys tulee usein mieleen nykyään: pitääkö taiteen, viihteen, pelien jne heijastaa nykyajan tai historiallista maailmaa sellaisena kuin se on tai oli, vai luoda kuvitteellinen unelmamaailma, jossa kaikki on toisin aina sen mukaisesti, mitä kulloinenkin tekijä pitää ideologisena tavoitteena. Edellinen on todellisuuden rekisteröintiä ja heijastamista luovan työn tekijän ajatusmaailman kautta, jälkimmäinen on  - propagandaa, riippumatta sen mahdollisista viihdyttävistä tai esteettisistä arvoista.

 

Tästä aiheesta minulla on vielä sanottavaa. Palaan piakkoin pohtimaan asiaa edelleen vapauden illuusion, tekopyhyyden ja etuoikeuksien pysyvyyden - sekä kansallisosialistien propagandakarttojen kannalta.