Olen julkaissut tätä blogia noin kerran viikossa. Tavoitteeni oli alun perin kirjoittaa aiheista, joita olin pitempään ja toivottavasti samalla syvempäänkin miettinyt. Uutisvirta omituisuuksineen vetää kuitenkin imuunsa. Tuntuu kuin vain muutaman uutislähteen seuraaminen suorastaan vaatisi kommentoimaan niin tapahtumia kuin kolumnistien ajatuksia, eli heidän kommenttejaan maailman menoon.

Annan siis useimmiten periksi ja kirjoitan reagoiden toisten ajatuksiin ja päivän tapahtumiin.

Tuntuu ehkä hassulta kommentoida kommentointia. No, toisella nimellä sitä kuitenkin nimitetään keskusteluksi. Aivan erityisesti haluan sanoa sanani, kun ideologisesti ylivalveutuneet esittävät johdonmukaisen latteita ajatuksiaan, jotka ovat kuin samasta muotista revittyjä. Jos ne samalla vääristävät totuutta tai todellisuutta, sen tärkeämpi on niin minun kuin kenen tahansa muunkin käyttää omia aivojaan ja varoa tulemasta indoktrinoiduksi, taistella vastaan, ettei todellisuus hämärtyisi.

Propaganda on parasta propagandaa, kun sitä ei sellaiseksi huomaa. Ja tämän blogin nimihän on Totuuden löydyttyä. Eräänä tavoitteena on väistellä propagandan yksinkertaistuksia ja valheita.

 

Todellisuus on välillä vaikea nähdä. Luin juuri surullisen uutisen kahdesta lapsesta, jotka jäivät auton alle suojatiellä. Toinen loukkaantui vakavammin, toinen lievemmin.

Usein tällaisen tapahtuman yhteydessä autoilijoiden vastainen someraivo puhkeaa. Lasten päälle! Ja vielä suojatiellä! Ymmärrettävä raivo, sillä nämä tapaukset ovat varsin ikäviä.

Minun tai muiden kommentoijien on kuitenkin mahdoton rekonstruoida tilannetta, enkä siksi sano sanaakaan autoilijan syyllisyydestä tai tilanteeseen muuten vaikuttaneista tekijöistä. Ehkä autoiija olisi voinut välttää normaalilla huolellisuudella tapahtuman – tai sitten ei.

Ennen kuin tuohtuu liikaa, on hyvä muistaa muutama yleinen (eli ei välttämättä tätä tapausta koskeva) fakta.

1. Niin lapset kuin aikuisetkin on kaupunkioloissa opetettu ylittämään tie aina suojatietä pitkin. Sen vuoksi lähes jokainen auton töytäisemäksi joutunut kansalainen on nimenomaan suojatiellä. Ei voi liikaa kauhistella sitä, että nimenomaan suojatiellä kävelleen päälle ajetaan. Ei ole juurikaan vaihtoehtoja.
2. Toinen fakta on, että liikennesuoritteeseen verrattuna yliajoja on vähän, eikä nollatasolle päästä, ellei jalankulkijoita ja autoja (ja pyöriä ja skuutteja!) eroteta kokonaan toisistaan tai autojen nopeus lasketa nollaan.
3. Kolmanneksi Suomessa – toisin kuin monissa muissa maissa – kadun ylittäminen kytketään orjallisesti jalankulkijoille palavaan vihreään valoon. Ja suomalaiselle tyypillisellä lainkuuliaisuudella monet, liian monet, ylittävät pelottomasti kadun heti vihreän valon sytyttyä.  Tärkeämpää kuin mennä kuin robotti valojen mukaan olisi opettaa jo lapsetkin ennen kaikkea katsomaan liikennettä. Vaikka kuinka toivoisimme, autoilijat (pyöräilijät, skuuttaajat…) eivät ole täydellisiä olentoja. Joku heistä on ajanut tuoreilla punaisilla risteykseen, ja yliajo uhkaa. Kumpi on tärkeämpää: sokea lainkuuliaisuus vai yliajon välttäminen?

Faktat ovat välillä historian ymmärtämistä. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka tasa-arvo käsitteenä on jokaisen poliitikon huulilla tilanteessa kuin tilanteessa. Kuinka moni heistä tietää, että poliittinen ajatus tasa-arvosta syntyi ja lähti hallitsemattomaan lentoon Ranskan vallankumouksen iskulauseissa?

Fakta: Tasa-arvo, eli vallankumoushuutojen egalité, tarkoitti alun perin primogenituurin vastaista taistelua. Haluttiin perimysjärjestykseen tasa-arvo, eli oikeus myös muille kuin vanhimmalle lapselle oikeus periä vanhempansa.

Ei siis muuta. Ei esimerkiksi sitä, että kaikilla on oikeus samaan palkkaan samasta työstä. Eikä naisten ja miesten välisen suhteen muuttamista.

Käsitettä on laajennettu aina kunkin puolueen tai ideologian vaatimaan suuntaan, milloin mihinkin, sillä se on mukava slogan esittää äänestäjille. Puolet meistä on nimittäin aina köyhempää, eli ”epätasa-arvoisempaa” kuin toinen puoli.  Ja osa siitä varakkaammastakin puolesta kuvittelee olevansa köyhempää kuin onkaan.

Ehkä kannattaa muistaa, että tasa-arvo laajennetussa merkityksessä ei ole koskaan eikä missään toteutunut. Ei ole ollut eikä ole nyt yhteiskuntajärjestelmää, joka takaisi taloudellisen tai esimerkiksi vaikutusvallan tasaisen jakautumisen. Siksi on helppoa vaatia tasa-arvoa; se kelpaa jokaisissa vaaleissa toistuvaksi teemaksi, sen tavoittelu ei koskaan lopu. Aina riittää töitä juuri meidän puolueelle!

---

Kommentoidaan sitten päivän kommentaattoriakin. 31.10. YLE:n sivustolla Suomen lukiolaisten liiton puheenjohtaja Emilia Uljas julkaisi kirjoituksensa normalisoidusta naisvihasta.  Hän kertoo meille, kuinka joidenkin parodiahahmojen luominen naisista nauraa ”tyypillisesti naiseuteen yhdistetyille piirteille ja muistuttaa minua siitä, kuinka naiseus on vähempiarvoista”.

Kirjoittajan mielestä hahmon sukupuoli – eli nainen – on tärkeä osa hahmon ”hauskuutta”. Todellakin, hauskuus-sanan hän ympäröi lainausmerkeillä selvittämättä mistä lainaus on peräisin.

Hän jatkaa vuodatustaan ”räikeästä naisvihasta” ja siitä kuinka feminiiniset piirteet ovat olleet naurettavia ”suunnilleen maanviljelyn keksimisestä lähtien”. Hän maalaa varsin sattumanvaraisella pensselillä todisteluaan siitä, kuinka naisviha on nykyään piilotettua (ilmeisesti mm. parodiaan), koska räikeämpi variaatio ei ole enää ”kovin hyväksyttävää”.

Ymmärrän. Hän on vasta lukiolainen, ja hänellä on onnekseen vielä aikaa kehittää ajatuksiaan terävämpään muotoon. Osallistumalla valtakunnallisen median tarjontaan hän asettaa kuitenkin itsensä kansakunnan terävimpien kirjoittajien pariin ja alttiiksi meidän kaikkien arvostelulle.

En arvostele Emilia Uljasta hänen tautologisesta ja perusklisheitä toistavasta yrityksestään väittää, että Suomessa olisi olemassa jokin todellinen ja laajalle levinnyt naisviha. Sen sijaan muistutan häntä eräästä varsin tärkeästä puutteesta hänen argumentoinnistaan.

Parodia on todellakin liioittelua ja yksinkertaistamista karikatyyrien suuntaan. Mutta siinä missä Emilia Uljas puhuu vain naisista, todellisuus on jotain muuta. On olemassa aivan samalla tavalla mieskarikatyyrejäkin. Aina vanhoista kunnon Uuno Turhapuro -ajoista lähtien. Ja karikatyyrin sekä parodian tehtävä on kärjistää erityyppisiä ominaisuuksia. Ne voivat olla tosiaan sukupuolten (myös siis miesten!) stereotypioita mutta myös muita sopivia aiheita. Ei tarvitse kuin miettiä vaikkapa Putous-hahmojen kirjoa. Niissä nauretaan milloin mihinkin suuntaan, ja totta tosiaan, välillä hyvän maun rajoja vahvasti koetellen.

Kritisoin Emilia Uljasta siitä, että hän vääntää pakonomaisesti parodian yleiset lajipiirteet naisvihaksi.

Eikä parodia edes ole vihaa. Se on huumoria – huonoa tai hyvää sellaista. Eivät kaikki poliittisen korrektiuden ikävystyttävän laimentamisen ja paimentamisen ulkopuolinen keskustelu, esitykset tai mielipiteet ole ”vihaa”.