Hamasin iskettyä Israeliin viikko sitten lauantaina on keskustelu aiheesta Suomessa noudattanut ennalta arvattavaa kaavaa. Ensin pinnalle nousi kauhistus erityisesti viattomista siviiliuhreista ja Hamasin tuomitseminen. Sympatian osoitukset Israelille jatkuivat, mutta pienen viiveen jälkeen ilmestyivät kertomaan omia näkemyksiään ne, joiden mielestä kaikki – myös tämä Hamasin yllätyshyökkäys – on pohjimmiltaan Israelin, militantin valtion syytä. Ja lopuksi kristityt Israelin ystävät nostivat päätään lausuntoineen, ja sana ”juutalaisvainot” otettiin esille.

On ikävää, että jokainen niin kotimainen kuin maailman tilanne tuntuu kääntyvän sokeaksi keskusteluksi, jossa vasemmisto on toisella puolella ja muut toisella puolella.

Vasemmisto on puolustanut niin Palestiinaa kuin muitakin muslimien kansoittamia Lähi-idän valtioita siitä lähtien, kun alue oli suurvaltapolitiikan kohteena. Neuvostoliitto oli arabien puolella ja Yhdysvallat tuki Israelia. Maailmanpoliittinen tilanne on muuttunut noista ajoista, mutta yhä nykyään vasemmisto on Israelin vastustaja, varmaan siksi, että Yhdysvallat tukee yhä maata. Ja Yhdysvallat on joillekin piireille ikuinen pahan alkulähde.

IMPERIUMIEN HISTORIA

Tämän puoluepoliittisen ja useimmiten näköalattoman keskustelun sijasta Israelin ja sen naapureiden tilannetta on katsottava historian kannalta, jotta sen ymmärtäisi.

On muistettava, että koko ”hedelmällisen puolikuun” alue (eli alue Persianlahden pohjukasta Egyptiin saakka) on ollut lähes aina osa imperiumeja. Sumerit vallitsivat alueella 6000 vuotta sitten, ja sen jälkeen Babylonia, Assyria, Persia ja Kreikka ja Rooma ennen ajanlaskumme alkua. Kaikki ne, ja ajanlaskumme alun jälkeen Bysantti, Kalifaatit, sekä Ottomaanit olivat imperiumeja. Myös alueella hallinneet 1800-1900 -luvun Britannia ja Ranska olivat kolonialistisia, monikansallisia valtioita, eli siis imperiumeja.

Alueen asukkaat olivat laajalti nomadeja, kuten beduiineja. Vasta viime vuosikymmenien urbanisaatio on muuttanut tätä.

Näiden imperiumien alueella kohosi kulttuuriseen ja tieteelliseen kukoistukseen alueita, joita ei voda kutsua kansallisvaltioksi. Vasta 1900-luvulla perustettiin kansallisvaltioita, joiden rajojen määrittelyn suorittivat pitkälti kolonialistiset valtiot.

Historia ei kuitenkaan muuttunut. Lähi-idän kulttuurit olivat jo antaneet (toistaiseksi) tärkeimmän ja varsin suuren panoksensa maailman kehitykseen jo kauan aikaisemmin. Kun Israel perustettiin vuonna 1948 jäljellä oli islamin valta. Tieteellisen, taloudellisen ja yhteiskunnan kehityksen painopiste oli jo aikapäivää sitten siirtynyt Eurooppaan, Amerikkaan ja nyttemmin myös itäiseen Aasiaan.

Lähi-itään jäivät islamilaiset, sisäänpäin kääntyneet, osittain keinotekoiset valtiot, jotka olivat nopeasti muuttuneet paimentolaisten asunsijoista öljyrahalla yllä pidetyiksi maiksi, jotka eivät kyenneet pysymään länsimaiden kulttuurisessa kehityksessä mukana omista lähtökohdistaan.

ISRAELIN LYHYT HISTORIA

Ja sitten, vuonna 1948, tuli juutalaisten valtio, Israel. Uuden valtion alue oli ollut samanlaista paimentolaisten aluetta kuin muukin Lähi-itä koko historian ajan. Juutalaisten hajaantuminen erityisesti Eurooppaan ja heidän syrjivä kohtelunsa siellä vuosisatojen ajan yhtyneenä juutalaisuuden vahvaan oppineisuuden perintöön kohotti juutalaiset aivan uudelle sivistyksen ja vaurauden tasolle. Kun juutalaiset syrjinnän vuoksi saivat harrastaa vain tiettyjä ammatteja, kuten kaupankäyntiä, varallisuutta alkoi kertyä. Oppineisuuden kunnioittaminen on ollut osa uskontoon perustuvaa juutalaisten kulttuuria. Opin kertyminen on näkynyt monella tavalla, mm. viimeisen sadan vuoden aikana juutalaisten suhteettoman suuressa osuudessa Nobelin palkintoja.

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Lähi-idän islamilaisten valtioiden arabit olivat aivan toisella planeetalla kuin juutalaiset. Yhteisestä seemiläisestä menneisyydestä ei ollut jälkiä näkyvillä. Juutalaiset tulivat ei-toivottuina muukalaisina takaisin luvattuun maahansa.

Natsien vainon päätyttyä vallitsi monissa piireissä yksimielisyys juutalaisvaltion perustamisesta. Sionistit tähtäsivät koko ajan nykyisen Israelin alueeseen ”luvattuna maana”. Myös sellaisia paikkoja kuin Uganda, Kypros ja Madagascar ehdotettiin. Sionistien toive kuitenkin toteutui.

Juutalaiset kehittivät valtiostaan vauraan, koulutetun maan ja alueen ainoan todellisen demokratian. Valtio on myös suvaitseva eri uskontoja kohtaan. Noin 75 % asukkaista on juutalaisia, muslimeja on n. 18 %, kristittyjä n. 3 %.

Israelin valtion historia on ollut sotaisa. Heti itsenäistymisen jälkeen alkanut sota arabimaiden koalition kanssa johtui yksinkertaisesti Israelin perustamisesta. Sotia ja kahnauksia on ollut sen jälkeen useita, aina Israel yksin vastaan yksi tai useampia arabimaita.  

Juuri nyt, Hamasin hyökkäyksen jälkeen, on erityisesti mainittava 1980-1990 luvun ja taas 2000-luvun alun intifadat, eli palestiinalaisten kansannousut Israelin valtaa vastaan alueella, jonka palestiinalaiset katsoivat kuuluvan itselleen.

Ei Israelin historia ole kuitenkaan ollut pelkkiä sotia, on ollut myös rauhanneuvotteluita ja diplomaattisia yrityksiä selvittää tilanne, jonka pohjimmaisena syynä on kuvaannollisesti sanoen käenpoikasen saapuminen väärään pesään.

Israelin valtion lyhyt historia selittää pitkälti Israelin laajamittaista varautumista sodankäyntiin. Sotia on käyty niin Turkin, Egyptin, Libanonin, Syyrian kuin Jordanian kanssa. Irankin on sotkeutunut mukaan tukemalla Palestiinaa ja myös Hamasia. Israel on pieni, yksinäinen maa monen potentiaalisen – ja joskus todellisenkin - vihollisen keskellä.

Ehkä Israelin valtion oppiin ja vaurauteen perustuva menestys on myös hyvä alkusyy kateudelle sekä epätoivolle ja siksi myös halulle kurittaa Israelia.

TERRORISTIT JA SOTIJAT

Hamas on terroristijärjestö. Pahennusta herättäneet aidat, joita Israel on rakentanut palestiinalaisten varalta, ovat olemassa terrorismin varalta. On muistettava, että Israelin alueella sekä niin Länsirannalla kuin Gazan alueellakin elää täysin rauhaa rakastavia muslimeja.

Hamas kuitenkin käyttää tosiasiallista valtaa Gazassa. Ja järjestö on ilmoittanut tavoitteekseen Israelin ja israelilaisten tuhoamisen, eli siis kansanmurhan. On luonnollista, että tätä vastaan Israelin on suojauduttava kaikin keinoin, ja entistä enemmän viime viikkoisen iskun jälkeen, mikä osoitti, ettei uhka ollut pelkkää kuvitelmaa.

Israelin sotaisuus on kuitenkin todellista. Siksi Israel on hyökännyt ja vallannut alueita Libanonissa. Siksi kuuden päivän sodassa vuonna 1967 Israel hyökkäsi ”ennakkoehkäisevästi” Egyptiin, Jordaniaan ja Syyriaan. Aggressiivista politiikka siis, mutta vain seitsemän vuotta myöhemmin, vuonna 1973, Egypti ja Syyria puolestaan hyökkäsivät Israeliin (Jom kippur -sota).

Eikä voida väittää, että rikkaampi ja kaikin tavoin kykenevämpi Israel olisi tehnyt kaikkensa elääkseen rauhanomaisessa, tasa-arvoisessa rinnakkaiselossa Israelin ulkopuolisten palestiinalaisten kanssa.

Hamasin hyökkäys on sekä tuomittava että hyödytön, ehkä jopa katastrofaalinen Gazan asukkaille. Silti on muistettava koko Israelin historia alkaen sen sijoittumisesta vanhoille palestiinalaisisalueille samoin kuin sen haluttomuus jakaa vaurautta myös kaikille palestiinalaisille. Mutta toisaalta, olisiko se ollut edes mahdollista siinä vihan ilmapiirissä, jossa Israel joutui olemaan jo syntymävuodestaan lähtien?

ONKO PALESTIINAN TILANTEESEEN RATKAISUA?

Israelin hyökkäys- ja puolustussodat ovat eri ilmiöitä kuin Israelin ja Palestiinan suhde tulehtunut ja traaginen suhde. Tässä blogissa on mahdotonta mennä syvälle tuohon problematiikkaan. On kuitenkin todettava muutama asia lyhyesti:

1. Gazan tilanne on sietämätön asukkaiden kannalta. Yksityissektorin pieneminen vientikaupan tyrehdyttyä, paljon työttömyyttä, liikakansoitusta, köyhyyttä – ja Hamas.
2. Koska raja Israeliin on lähes kiinni, vain pieni osa gazalaisista voi käydä töissä Israelissa.
3. Alueella on jatkuva puhtaan veden kriisi.
4. Ei paljon luonnonvaroja.
5. Korruptiota, romahtanut yritys demokratiaan.

Listaa voisi jatkaa tästä. Lopputulos on kuitenkin selvä: kahden valtion politiikka (Israel ja Palestiina) ei ole toiminut.

Yksi tie eteenpäin, joka Israelin kovaotteisen nykyhallinnon aikana ei näytä todennäköiseltä on palestiinalaisten olojen helpottaminen niin Israelin sisällä (jossa heitä on lähes kaksi miljoonaa) kuin Länsirannallakin (yli kaksi miljoonaa). Samalla Israelin pitäisi edistää Gazan (vielä kasi miljoonaa palestiinalaista lisää) taloudellisen eristäytyneisyyden  poistamista.

Nykyisessä, pitkään jatkuneessa, toivottamassa tilanteessa Hamasin kaltainen terroristijärjestö saa tukea palestiinalaisilta, vaikka viimeviikkoisen kaltainen hyökkäys tuskin tuo toivottua tulosta.

---

Kansainvälisen yhteisön pitäisi tukea ratkaisua, ja tuki ei saa olla joko Israelin tai Palestiinan syyttämistä. Tuen pitäisi olla myös ehdollista: väkivallasta on pidätyttävä. Ja ratkaisua pitäisi niin palestiinalaisten kuin Israelin etsiä yhdessä. Tämä ei ole koskaan onnistunut, mutta iskeekö terrorismiväsymys jo nyt Hamasiin? Jos niin onnellisesti kävisi ja menneet voisi jättä taakse, ratkaisu olisi ehkä mahdollinen. Ehkä.