Sängylläni on lämpimän värinen villainen peitto. En kutsu sitä huovaksi tai viltiksi vaan filtiksi, koska sitä sanaa käytti sen edellinen omistajakin, isoäitini. Se on joskus lisälämmikkeenä, jos yöt ovat kylmiä, mutta useimmiten kääriydyn siihen päivällä, kun haluan hetkeksi rentoutua tai nukahtaa päiväunille.

Filtin historia on paljon pitempi kuin isoäitini elämä, joka päättyi jo vuosia sitten. Sen kutoi isoisäni isoisän äiti. Hän syntyi kaksisataa vuotta sitten 1820-luvulla ja kuoli 1910-luvulla. En tiedä milloin filtti hänen käsissään valmistui, mutta ehkä hän valmisti sen jo nuorena rouvana 1840-luvulla tai mahdollisesti vasta yli 90-vuotiaana kuusikymmentä vuotta myöhemmin.

Filtti on siis 110-180 vuotta vanha. Kun sen kutoja syntyi, ”ranskalaisten keisariksi” itsensä julistanut Napoleon Bonaparte oli ollut kuolleena pari vuotta, säveltäjä Ludvig van Beethoven puolestaan eli elämänsä viimeisiä vuosia. Minulle on kulkeutunut monen sukupolven kautta valokuva niin filtin kutoneesta esiäidistäni kuin hänen vanhemmistaan, jotka olivat vasta alun toisella kymmenellä, kun Ranskan vallankumous riehui Euroopassa 1789. Kuva on 1850-luvulta; katson välillä esivanhempieni tuimia, vakavia ilmeitä; valokuva oli tuohon aikaan vielä suuri harvinaisuus Suomessa.

He kaikki ovat eri maailmasta kuin minä, nykyajan lapsi. Mutta silti filtti lämmittää minua kuten edellisiä sukupolviakin. Tällaista villaista peittoa parempaa ei ole myöhemmin keksitty, ja se on kaunis sekä täysin kunnossa, kuin eilen kudottu.

Herkistyn menneiden sukupolvien työlle, käsityölle, peltojen raivaamiselle, maan hyvinvoinnin ja kulttuurin edistämiselle monilla tavoin jo ennen kuin Suomi oli itsenäinen valtio. He rakensivat maatamme sotien, vallankumousten, nälänhätien, vaikeuksien keskellä.

Toivottavasti he näkevät nyt jostain pilven reunalta minut kiittämässä heidän työstään.

Jokaisessa nykyajassa on ”modernin projekti”, joka tarkoittaa uudistuksia. Ilman aiempia uudistuksia kuolisimme yhä nälänhätään, kurkkumätään tai lapsivuoteeseen. Onko meillä mitään opittavaa näiltä menneiltä sukupolvilta, jotka eivät olleet vielä moniakaan nykyelämän tärkeistä piirteistä saaneet aikaan?

On toki. He eivät olleet kuten me, jotka elämme maailmassa, joka on monella tapaa valmis. Kaikki oli rakennettavasta alusta lähtien. Ja toisin kuin me, he eivät olettaneet, että heillä olisi oikeuksia oikeastaan mihinkään, eikä heille ollut nykyajan monipuolisia mahdollisuuksia kuin tarjottimella ojennettuna.

Sen sijaan heillä oli kyky selviytyä omassa, raskaammassa maailmassaan. Heidän sisukkuutensa, resilienssinsä, työkykynsä ja vakaa, kohtalonuskoinen taistelunsa luonnonolosuhteita ja henkilökohtaisia vaikeuksia vastaan on meille tänä päivänäkin esimerkki siitä, miten meidän pitäisi katsoa maailmaa ympärillämme.

Liian harvoin puhutaan siitä, kuinka hemmoteltuja me nykyeurooppalaiset olemme. Eikä ulkoa tuleva hemmottelu saisi johtaa siihen, että koemme kaiken olevan valmista, laiskistumme yrittämästä ja tekemästä täysin voimin itse, tai että meidän ei pitäisi taistella jonkin paremman puolesta yhtä sisukkaasti kuin esivanhempamme.

Ja jos arvostamme eräänlaisena itsestäänselvyytenä sitä hyvää, jota meillä nykyään on, arvostavien katseiden pitäisi aina kääntyä menneisiin sukupolviin. Vuosikymmen ja vuosisata toisensa jälkeen aiemmat sukupolvet kehittivät ja tekivät sen mitä meillä nyt on – myös esiäitini filtin. Meidän tehtävämme on kehittää sitä, mikä meidän lapsenlapsiemme lapsenlapsilla on hamassa tulevaisuudessa.

Niin usein puhutaan nykyään itsestäänselvyytenä ihmisoikeuksista. Ja niiden lisäksi pidämme itsestäänselvyytenä monta muuta nykyajan elämän ominaisuutta, esimerkiksi toimivaa infrastruktuuria: sähköä, aurattuja teitä, nopeita junia, vesijohtoja, viemäreitä, kauppoja, elintarvikkeiden häiriötöntä toimitusketjua… lista on pitkä.

Ihmisoikeuksista puhuttiin jo Ranskan vallankumouksessa. Käytännössä 1800-luvun Suomessa konkreettiset – eikä vain ideatason - ihmisoikeudet olivat jatkuvan uurastamisen takana.

Filttisukupolvi matkusti mieluiten vesistöjä pitkin, sillä tiet olivat joko routaisia tai lumeen peittyneitä, ja rautatie ulottui vain muutamiin kaupunkeihin. Vesi oli kaivossa ja ruoka oli talvisin nauriskellarissa tai odottamassa teurastamista jouluksi. Lapsikuolleisuus oli valtavaa.

Silti he elivät ihmisen arvoista elämää. Ja kutoivat filttejä, jotka tuovat tyydytystä vielä 180 vuotta myöhemmin, rakensivat käsin puusta taloja, jotka kestävät sen jälkeenkin, kun Kalasataman korskat pilvenpiirtäjät joudutaan purkamaan. He kehittivät koulutusta ja sivistystä sen verran kuin kykenivät ja loivat pohjaa kaikelle sille, mitä meillä on. Kun Elias Lönnrot asui lähes kaksisataa vuotta sitten (kun filtinkutoja oli pikkutyttö) Kajaanissa, hänen ympärillään oli ihmisiä, jotka jaksoivat kuluttavan arjen ja epävarmuuden keskellä tehdä parhaansa tuodakseen Euroopan sivistyksen tuulahduksia paikkakunnalle, lähes luoksepääsemättömälle seudulle, niin kauas sivistyksestä kuin vain voi kuvitella. Onko Kajaanissa samanlainen draivi yhä vielä?

--

Kun kääriydyn filttiin ja katson esi-isieni kuvia ja ikivanhoja kirjoja, tiedän mikä osa minussa on konservatiivia: se aivojeni lohko, joka haluaa pitää ajatusteni lähellä niin nykyisen elämänmuotomme kuin vuosikymmenten ja -satojen takaisen elämän ja yhteiskunnan, joka näyttäytyi toisenlaisena kuin omamme, mutta jossa meidän kaltaisemme ihmiset pyrkivät saavuttamaan samankaltaisia asioita kuin me nykyään.

Ja kun pohdin näitä historiallisia näkemyksiäni, vähitellen minulle selviää, että on joitakin viisauksia ja inhimillisiä toimintatapoja, jotka elävät vuosisadasta toiseen, vain tarkentuen ja suuntautuen uudella tavalla tiedon määrän ja mahdollisuuksien lisääntyessä. Siksi kavahdan usein uusia vallankumouksellisia suunnitelmia, jotka pannaan nopeasti täytäntöön tarkasti testaamatta ja ottamatta huomioon vanhaa sananlaskua: ”Hiljaa hyvä tulee”, tai kuten Lönnrotin Kajaanissakin ehkä osattiin sanoa: Festina lente.