Kirjoitan aiheesta, joka on selvästi ajatusteni ja siis tietojeni ulkopuolella.
Saksalaisen professori Dietrich Schwanitzin teoksessa ”Sivistyksen käsikirja: kaikki mitä pitää tietää” on lukuisia puutteita, enkä ole kaikesta kirjan opetuksesta yhtä mieltä. Siinä on kuitenkin yksi mainio luku: ”Mitä ei pidä tietää”. Erään Schwanitzin luvussa antaman esimerkin kanssa olen ollut samaa mieltä. Hänen mukaansa ”elävistä kuninkaallisista ei pidä tietää mitään”.
Nyt kuitenkin puutun juuri kaihtamaani aiheeseen. Ehkä upean The Crown -sarjan innoittamana, jota aluksi vastentahtoisesti, sittemmin innoissani olen katsonut.
Pieni huomautus alkuun: Sussexin herttua on mielestäni riittävä nimitys Walesin prinssin pojalle. En haluaisi kutsua häntä Harryksi. Mielestäni tämä roskalehdistön viljelemä tapa kuninkaallisten, muiden silmäätekevien ja julkkisten kutsumisesta pelkällä etunimellä on turha kuvitelma siitä, että me itsekin olisimme jotain vastaavaa; he ovat ikään kuin muka meidän kavereitamme. Eivät ole. Mutta menköön tämän kerran, säästääkseni kirjoitustyötä. Harry ja Meghan siis.
Britannian kuningashuone on ollut tärkeä vaikuttaja saarivaltion mielenkiintoisessa historiassa. Se on sitä nykyäänkin monella tapaa. Eräs vaikutustavoista on ilmentää ja muistuttaa tyypillisestä ja perinteisestä englantilaisesta hallintotavasta. Britti-imperiumi luotiin jäykällä, tehokkaalla, usein ylimielisellä ja ylhäältä alas katsovalla mutta samalla järjestelmällisellä hallintokulttuurilla, joka vietiin – brittiläisten tapojen ohella – ympäri maapalloa kaikille tulevan Commonwealthin kansoille. Täysin erilainen kulttuuri kuin vaikkapa mongolien tapa valloittaa lähes koko Aasia: raakaa sotavoimaa käytettiin, mutta hallinto ja tavat saivat olla sitä mitä ne missäkin olivat. Mongolien imperiumi jäi lyhytikäisemmäksi kuin brittien.
Kuningashuone on eräs hallintokulttuurin pysyviä instituutioita. Kuningatar erityisesti on instituutio, hän ei ole henkilö. Nykyaikana hän ei ole tietenkään enää itsevaltias, kuten aiemmat kuninkaat. Mutta jopa itsevaltiaiden valta johtui aina kansasta (mikä toki käsitti usein tosiasiassa vain aateliston ja sotilaat). Kuningatar Elisabethin valta riippuu kuitenkin demokratiassa entistä enemmän kansasta, ja se on varsin muodollista. Ehkä pitäisi käyttää hienoa muotisanaa: hän on arvojohtaja.
Kansan suosion jatkumisen varmistamiseksi tämä traditionaalisuus ja instituution jäykkyys ovat erittäin tärkeitä. Ne ovat osa Britannian henkistä selkärankaa.
Kuningashuoneen merkitys muistuttajana imperiumin ajoista on huomattava. Kansaa ”arvojohdetaan” sisäiseen tyytyväisyyteen ja ajatukseen Britannian suuruudesta. Itsevarmuuden ja typerän itsetyytyväisyyden välillä on joskus hiuksenhieno ero, ja niinpä muun muassa Brexitin yhteydessä mannermaalla naurettiin brittien uskomattomalle kuvitelmalle omasta ainutlaatuisuudestaan. Mutta oikein tai väärin, ihmisten suhtautumisella kruunuun on kansallisen itsetunnon säilyttämisessä valtava merkitys.
Mutta siis Harrysta ja Meghanista.
Individualistinen, hedonistinen ja yltäkylläinen, pitkään jatkunut rauhan aika saa muutkin kuin kuninkaalliset jet-set -kakarat unohtamaan, että meitä kaikkia tarvitaan rakentamaan yhteistä hyvää, on se sitten maata, valtiota, yhteiskuntaa, koko maapalloa. Ihmisen elämä ei pohjimmiltaan ole onnen etsintää vaan kärsimysten välttämistä, ja kärsimyksiä on usein helpompi välttää yhdessä.
Harry unohti velvollisuuden. Tuo sana kuulostaa tässä oikeuksien luvatussa ajassa lähes antiikkiselta. Silti vain velvollisuuksien kautta kaikki kukoistaa – perhe, työpaikka, valtio, jopa se oma ihana individualistinen minäminä.
On kovin helppoa – ainakin lyhytnäköisesti ajateltaessa - jättää velvollisuus, ottaa hatkat ja Harryn tapauksessa ryhtyä rahastamaan omalla entisellä asemallaan. On vaikeampi purra hammasta ja täyttää paikkansa yhteisen hyvän eteen. Se on usein vaikeaa meille tavallisillekin pulliaisille, mennä inhottavalle työpaikalle, koska velvollisuutemme on pitää perhe elossa. Brittikuninkaallisen tapauksessa pitäisi myös kyetä sitoutumaan järjestelmään, jota ei itse (individualistisesti) pääse luomaan eikä muuttamaan, pystyä olemaan säilyttävä eikä itseään toteuttava (individualistinen) voima.
Meghan taas kertoi hautoneensa itsemurhaa. Hän ei kestänyt alkuunsakaan säänneltyä ja jäykkää brittiläisen hovin instituutiota. En tiedä hänen psykopatologiastaan tuon taivaallista, joten en arvioi hänen tarvettaan hoitoon. Mutta tämän oman kirjoitukseni kannalta on merkityksellistä vain se, että hän ei pärjännyt eikä jaksanut. Olisiko kehittynyt, hammasta yhteen pureva velvollisuudentunto auttanut herttuaparia selviämään voittajana henkilökohtaisessa koettelemuksessaan vai ei? Nykymaailman tapa medikalisoida ja psykologisoida meitä hämärtää rajaa normaalien vaikeuksien ja hädänalaisen tilan välillä.
Individualistinen, fragmentoitunut ja levoton aikamme estää näkemästä, että ulkopuolelta annetut tavat, tottumukset, rutiinit ja elämän sisällöt eivät pelkästään kahlitse meitä. Ne luovat meille myös turvallisuutta, koska ei itse tarvitse päättä jokaisesta elämänsä mieltymyksestä ja yksityiskohdasta. Ne siis myös helpottavat elämäntuskaamme. Ehkä näin olisi voinut olla Harrylla ja Meghanillakin, loppujen lopuksi. Nyt he ovat pelottavien markkinavoimien armoilla.
Harryn ja Meghanin toiminta rapauttaa kuningashuonetta. Vähän vai paljon, se jää nähtäväksi. Jos kuningashuone eräänä päivän katoaa, median lietsoma kuninkaallisten muuttaminen operettitähdiksi ei ole sellaista minkä perään brittien pitäisi haikailla. Katoamisen vaikutus maan menestykseen kiinnostaa kuitenkin jokaista, oli hän köyhä tai rikas, konservatiivien tai työväenpuolueen äänestäjä.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.