Viittaan kahteen edelliseen blogiini. Ukrainan tilanteesta ei voi olla kirjoittamatta yhä uudestaan. Tässä seuraava pohdintani.

--

Historia on minulle samaa kuin vertaistukiryhmät eri sairauksissa. Kun huomaa asioita tapahtuneen aiemminkin, se kummasti rauhoittaa, mutta toisaalta myös valmistaa ja varoittaa: kaikkea on sattunut ja voi sattua yhä uudelleen.

Saadakseni perspektiiviä Venäjän toimiin luen juuri nyt paljon maan historiaa. Tällaiset lauseet osuivat silmiin Sergei Platonovin (1860-1933) vuonna 1926 julkaistusta kirjasta Venäjän historia: ”Ulkomaalaiset, jotka 1500-luvulla kävivät Moskovan valtakunnassa, ihmettelivät sen valtiasten mahtia ja arvovaltaa. Heistä näytti Iivana Julman hirmuvalta, joka rankaisematta oli vuosikausia hävittänyt maata, olevan mahdollinen vain sen vuoksi, että väestön mieliala oli orjamaisen masentunut”.

Tämä ja monet muut, uudemmat esimerkit naapurimaastamme kertovat karua kieltään Venäjän kansan ja hallinnon suhteesta kautta aikojen. Samassa tilanteessa ollaan nytkin; kansoja ei pikaisesti nähtäne barrikadeilla. Nopeaa toivoa muutokseen ei ole olemassa muuten kuin vallankumouksen ja kansan suurten kärsimysten kautta. Ja mitä vallankumous toisi muassaan? Todennäköisesti uuden mutta samankaltaisen hallinto-kansa -suhteen. Uudet varjagit, pajarit, maa-aateli, uusi kommunistinen puolue, oligarkit, nykypäivän ex-KGB:n rikolliset valtiaat?

Varjagit lienee monille tuntematon sana. Varjageiksi kutsuttiin venäläisalueiden ruhtinaita 800-900 -luvulla, jolloin Venäjää ei vielä ollut valtiona, oli vain ruhtinaiden hallitsemia kaupunkeja. Ja Venäjän suuruudesta haaveileville pieni huomautus: varjagit olivat viikinkejä, jotka olivat tulleet eteläisille venäläisalueille jokia, muun muassa Dnjepriä pitkin. Eräs varjagidynastia onnistui yhdistymään ensimmäisen kaupunkiliiton, jota voidaan tavallaan pitää ensimmäisenä Venäjän valtiona. Sen keskus oli Kiovassa, siis nykyisen Ukrainan alueella.

Pitäisikö Skandinavian maiden vaatia Ukrainaa itselleen?

Eräs historiallinen yksityiskohta (monen vastaavan muassa) luo taustaa omaan NATO-kannan muodostamiseeni. Ei ole kaukana historiassa, kun Euroopassa oli sotilasliittouma, johon kuuluivat mm. nykyään liittoutumattomat Ruotsi ja Itävalta sekä Venäjä ja Englanti – jotka nyt ovat napit vastakkain Putinin valloitusretken johdosta. Vastustajana oli Ranska, joka taas nykyään on Britannian kanssa Venäjää vastaan. Vuosi oli 1805, ja Napoleon pyrki valloittamaan koko Euroopan.

Sotilasliittoumia tulee ja menee tarpeiden ja tilanteen mukaan. Juuri nyt NATO on ainoa sotilasliittouma Venäjän ekspansiivisia aikeita hillitsemässä. Kuten vuoden 1805 esimerkki, myös tämä hetki on esimerkki tilanteessa, jossa pitää liittoutua vallitsevan tarpeen mukaan yhteistä vihollista vastaan. Napoleon, Hitler, Putin…

Jos Suomi pystyisi juuri tällä hetkellä nopeasti liittymään NATO:on, sen kannattaisi se tehdä. Jos Venäjä päättäisi hyökätä NATO-maihin, Suomi olisi silloin osallinen, mutta voisiko maamme jäädä jonkinlaisen uussuomettumisen avulla maailmanlaajuisen konfliktin ulkopuolelle? Ei varmasti, vastaavanlainen tilanne nähtiin viimeksi toisessa maailmansodassa.

Suomen toivo puolustusmielessä on liittoutumisessa, sillä jäämme joka tapauksessa mahdollisen sodan jalkoihin. En osaa arvioida, kuinka suuri uhka Venäjältä kohdistuu NATO-maihin päin tulevaisuudessa, aikataulusta puhumattakaan. Mutta kuten olen aiemmin kirjoittanut, valtion tehtävä ei ole uskoa ja toivoa vaan varautua tulevaan.

---

Seuraava blogini, jonka julkaisen lähipäivinä, koskee myös tätä surullista ja käsittämätöntä konfliktia, katsoo tulevaisuuteen ja yrittää osaltaan luoda edes ymmärrystä – ei hyväksyntää – siihen mistä on kyse.