Minulle oli itsestään selvää, että Vihreiden arvomaailma hipoi omaani niin läheisesti, että voisin kannattaa puolueen presidenttiehdokasta ja olla edistämässä uudenlaisen, nykyaikaan sopivan poliitikon saamista Tasavallan Presidentin arvostusta nauttivalle paikalle.

Sitten alkoi höykytys. Ehdokkaani kannattajat vajosivat psykoosiin eivätkä löytäneet sopivaa lääkitystä vaan kailottivat kiihkeää propagandaansa koko maailmalle. Hurmoshenkiset puheet, agitaatio-jättikonsertit, aggressiiviset hyökkäykset niitä vastaan, jotka kehtasivat ilmoittaa äänestävänsä vastaehdokasta, herätystelttamaisen yhteishengen nostatus. Me haluamme homon presidentin, kuului kaiken alleen jyräävä huuto. Erehdyin tuttavien kesken vertailemaan ehdokkaita ja heidän ominaisuuksiaan. Minut tyrmättiin täysin. ”Miten sinä voit ajatella äänestäväsi sitä Kokoomuksen narria!” oli älykkäin vastakommentti jonka sain pohtiessani ehdokkaiden taustan antamia valmiuksia tehtävään.

Nykyisten punavihreiden toimintatapa on viidenkymmenen vuoden takaisen äärivasemmiston perillisiä. 1960-luvulla vasemmisto julisti ainoaa oikeaa totuuttaan ja uskonlahkotavoillaan eristi, solvasi, halveksui kaiken, mikä ei ollut heidän rakentamansa totuuden mukaista. Nykyiset punavihreät toimivat samoin. Kyllästyin tähän ainoan oikean totuuden julistukselliseen vaahtoamiseen enkä äänestänyt ehdokasta jonka alun perin olin toivonut voittavan vaalit vaan ”Kokoomuksen narria”.

Vihreiden ehdokas oli mielestäni yhä hyvä. Arvoni olivat entisellään. Olin heittämässä lapsen pesuveden mukana. Päädyin ratkaisuuni, koska voin olla uskovainen, mutta hihhulien kanssa en lähde leikkimään. Jätin Vihreiden ehdokkaan äänestämisen sikseen.

1960-luvulla äärivasemmiston oikeassa olijat monopolisoivat itselleen sanat ”edistyksellinen” ja ”älymystö” samaan aikaan kun he älyä varsin vähän käyttäen halusivat edistää Suomen muuttumista neuvostoliittolaiseksi totalitaariseksi yhteiskunnaksi. Tämä uusi ainoan totuuden julistajien kaarti kertoo myös olevansa ”älymystöä” ja vajoaa samalla sopivan hetken tullen joukkopsykoosiin.

Suomen ainoan suurkaupungin ”älymystöä” kutsutaan usein myös ”suvaitsevaistoksi”. Tosiasiassa he ovat suvaitsevaisuudesta yhtä kaukana kuin muutkin suomalaiset. ”Suvaitsevaiston” suvaitsevaisuus tarkoittaa lähinnä sitä että maailman kaikki suuret ongelmat unohtuvat heidän mielestään tärkeimmän tieltä: Me suvaitsemme homoja, siispä homoille on saatava avioliitto-oikeus! Tätä he yhdessä hokevat. Kuinka helppoa onkaan suvaita itsensä kanssa yhtä mieltä olevia ihmisiä ja ajatuksia. Mennään yhdessä marssimaan sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta! Me suvaitsemme, hei!

Sen sijaan ”suvaitsevaisto” ei suvaitse esimerkiksi sitä että demokraattinen valtio on tuonut pinnalle mm. Perussuomalaiset – tai vaikkapa Kokoomuksen suurimmaksi puolueeksi.

Ajelehdin nykyään poliittisesti. Arvomaailmani vaatii yhtä suuntaa, järki toista. Minäkin suvaitsen homoja ja haluan heille samat oikeudet kuin muulle kansalle. Minäkin olen huolissani ympäristöasioista. Mutta minä haluan samaistua vain porukkaan joka kykenee ajattelemaan rationaalisesti. Ei minusta siksi ole myöskään perussuomalaiseksi, demariksi eikä kokoomuslaiseksi - jokaisella on omat virheensä kun kokonaisnäkymää katsoo. Jokaisesta puolueesta voisin kirjoittaa kriittisen blogin kuten nyt kohdistaessani sanani Vihreisiin ja osittain Vasemmistoliittoon.

Älä siis erehdy luulemaan että tämä oli tiettyjä puolueita vastaan tähdätty blogi. Vastustan vain järjettömyyttä. Kirjoitin punavihreistä, koska he olivat sydäntäni lähellä pitkään.

Olen nykyään liikkuva äänestäjä. Olen huomannut, että joka puolueesta löydän viisaita ihmisiä. Etsin heitä, äänestän sitten ketä äänestän, puolueesta riippumatta, ja olen visusti hiljaa kun joudun seuraan, jossa kuvitellaan, että yksi yksittäinen puolue voisi oikeasti heijastaa täydellisesti kenenkään äänestäjän, persoonallisen ihmisen, ajatuksia.

Ja toivon, että järki voittaisi poliittisissa asioissa, ei vaahtoava tunne.