Eilen hississä, parin minuutin matkan aikana, ehdin ajatella saavani hyvän alun sarjalleni kohtaamisista. Niin sainkin, mutta samalla sain murskaavan lopun kertomuksiini jäähyväisistä. Toisin kuin aiemmassa blogissani kirjoitin, nyt on heti aika siirtyä eteenpäin, surullisten jäähyväisten kuvaamisesta elämää luoviin kohtaamisiin.

Kädessäni oli kaksi isoa kassia täynnä ostamaani tavaraa tullessani autolta rappukäytävään. Sain juuri ja juuri hissin oven auki ja itseni hissiin sisälle, kun näin tuntemattoman naisen juoksevan ulko-ovelta ja hihkaisevan: - Hyvä, ehdin vielä mukaan!

Työnsin kasseja hissin takaseinää vasten. Hän, parikymppinen kaunotar, jäi empien hissin ulkopuolelle.

- Mahdanko sittenkään mahtua sisään?

- Varmasti mahdut, sanoin ja tein hänelle tilaa. – Sitä paitsi hississä on yksinäistä, on mukavaa jos saan seuraa.

Hän tuli sisään ja seisoi aivan vieressäni, kuten pienessä, tavaroita täynnä olevassa hississä vain voi. Tilanne olisi voinut olla epämukava, ja olisimme katselleet noloina pitkin hissin seiniä, mutta alkurepliikit oli jo sanottu, joten tunsin pikemminkin olevani ystävällisessä, intiimissä tilanteessa – aivan kuin olisin tanssimassa jonkun kanssa.

- Mihin kerrokseen menet? kysyin hissiseuralaiseltani painaessani hissin nappeja. – Minä menen kuudenteen.

- Neljänteen… mutta voin tulla kuudennen kautta.

En tiennyt miksi hän halusi saattaa minut ylös saakka, mutta painoin vain oman kerrokseni nappia. Matkalla puhuimme hetken tavaroista joita kannoin mukanani ja sitten huokasin helpotuksesta ja naureskelin hänelle:

- Onpa hyvä että ei tarvitse matkustaa yksin!

Hänkin naurahti, olimme samalla aaltopituudella. Kun saavuimme perille, hän piti hissin ovea auki, jotta pääsisin helposti ulos. Lähdin kävelemään kohti asuntoani, mutta pysähdyin ja käännyin takaisn häneen päin.

- Kiitos avusta ja matkaseurasta. Voin tarjota palkkioksi lasillisen viiniä jos haluat.

Hän tuli sanaakaan sanomatta perässäni kotiini. Hän istahti vanhaan, rämään nojatuoliini kuin olisi aina istunut siinä ja katsoi uteliaana ympärilleen. Hän ihaili joitakin kirjojani, taulua seinälläni, vanhoja, kierrätyskeskuskuntoisia huonekalujani ja huokasi:

- Oi kuinka täällä on ihana tunnelma.

Joimme lasilliset, sitten kokonaisen pullollisen viiniä, keskustelimme, aiheet eivät loppuneet kesken: renessanssitaiteesta naisen parhaaseen ikään ja kaupunkimme ikävistä puolista hänen tulevaisuuden suunnitelmiinsa. Hän oli naapurini, mutten koskaan ollut tavannut häntä. Hän oli ihminen jonka kanssa olin ystävä ensimmäisestä hetkestä lähtien.

- Miksi tulit saattamaan minut kuudenteen kerrokseen asti? kysyin.

- Oli niin hassua, että valitit yksinäisyyttä hississä. Näin kohtalo järjestää mukavia yllätyksiä, viihdyn täällä.

Iltamme edistyi lämpimästi. Hän soitti ystävälleen jonka luokse oli luvannut mennä ja peruutti tapaamisensa. Keskustelumme pulppusi edelleen. Kerroin hänelle blogistani ja siitä, että olin kirjoittanut sarjan jäähyväisistä. Kysyin, oliko hänellä  tarinoita eroista, sellaisia joista hän voisi kertoa. Hän vakavoitui, empi hetken ja jatkoi sitten:

- En tiedä pitäisikö minun kertoa… Pari vuotta sitten tutustuin itseäni paljon vanhempaan mieheen. Hän oli varmasti yli neljäkymmentävuotias. Hän ihastui minuun ja toivoi suhdetta kanssani. En ollut kiinnostunut, sillä hän oli mielestäni aivan liian vanha, ja sitä paitsi hän oli naimisissa ja minulla oli poikaystävä. Lopulta meille kuitenkin jäi ystävyys; hänen kanssaan oli helppo keskustella mistä tahansa, vähän kuten sinun kanssasi. Tapasin hänet usein. Kerran menin hänen kesämökilleen iltaa viettämään, vaimo ja lapset eivät tietenkään olleet mukana, vaimo ei tiennyt minusta, vaikka suhteemme olikin viaton. Joimme aika paljon illan mittaan. Istuimme kuistilla pitkään, oli lämmin elokuun ilta. Aivan yhtäkkiä, kesken keskustelumme, kesken jonkin hänen oman kertomuksensa, hän veti taskustaan aseen ja ampui itseään leuan läpi päähän. Laukauksesta huolimatta en tajunnut heti mitä oli tapahtunut, ihmettelin vain miksi hänen päänsä retkahti. Ymmärrettyäni tapahtuneen sain juuri ja juuri kutsuttua apua, sitten vajosin shokkiin ja tärisin, itkin ja makasin mökin sisällä nurkassa.

Myöhemmin vaimo syytti katkerana minua tapahtuneesta. Itse en tiennyt mitään itsemurhan syystä, mitään ennakkovaroitusta ei ollut. Hän vain ampui itsensä kesken mukavan illanvieton. Näen vielä nykyäänkin painajaisia tapahtuneesta.

Hän vaikeni. Taustalla soiva musiikki kuulosti yhtäkkiä epätodelliselta, kaukaiselta. Iltamme jatkui, mutta nyt istuin hänen vieressään sohvalla. Hän oli nostanut jalat sohvan päälle ja piti polvistaan kiinni. Minä kiedoin käteni hänen ympärilleen ja toivoin kosketukseni edes jotenkin lohduttavan häntä hänen  yhä uudelleen kertautuvassa painajaisessaan.

Kun hän vihdoin lähti, olimme käyneet elämän valoja ja varjoja läpi, useampia niitä kuin moni vuosien ystävyyden aikanakaan. Suhteemme oli edennyt kahdessa tunnissa hassusta hissitapaamisesta synkimpään tragediaan. Syleilin häntä pitkään hänen poistuessaan kaksi kerrosta alemmaksi. Mutta miten jatkamme tästä eteenpäin?