On päiviä, jotka yksi sana voi muuttaa, aivan kuin elokuva, jonka viime metreillä juoni kääntyy päälaelleen ja paljastaa jotain uutta.

Eilinen oli eräs sellainen päivä. Kun istuin illalla sohvalla toljottaen televisiosta sattumanvaraista roskaohjelmaa, olin väsynyt - ei, nääntynyt - ja päässäni kiersivät päivän tapahtumat samaa, itsepintaista rataa: Miksi jouduin olemaan työssäni sellaisten kirottujen typerysten uhrina? Miksi epäonnistuin asioissa joissa en yleensä epäonnistu? Miksi jouduin kokemaan, että työtäni vastustivat niin monet tahot - tällä kertaa kolmen maan pääministerit yhteisvoimin? Miksi kukaan ei koko päivänä sanonut yhtä rohkaisun tai kiitoksen sanaa? Miksi sain perintätoimistolta kirjeen kun olin unohtanut maksaa laskuni? Miksi kissa oksensi matolle, ja minä astuin suoraan jätökseen paljain jaloin?

Istuin siis ja toljotin. Kaiken lisäksi hän ei ollut tullut kotiin, ja olin taas levoton hänen puolestaan, vaikkei mitään aihetta ehkä ollutkaan. Olen aina levoton, kun hän ei tule kotiin tutun rutiinin mukaisesti. Vatsassani kiersi ilkeä tunne: miten tämä huono päivä päättyisi? Minulla on varastossa nukahtamislääkkeitä, joita otan silloin, kun jokin negatiivinen tapahtuma on saanut aikaan todella pahan iskun sisimpääni, eivätkä aivoni toimi niinkuin niiden pitäisi vaan parasympaattinen hermosto ottaa yliotteen ja pitää minut valveilla, liian valveilla.

Hyvä lukija, älä nyt ymmärrä väärin. Tämä ei ole tarina kaamosmasennuksesta eikä muunkaan masennuksen uhriksi joutuneesta. Tämä on selviytymistarina. Normaalipäivinä olen normaali, pikemmin iloinen kuin ahdistunut. Kaikilla meillä on kuitenkin päiviä, jolloin asiat kaatuvat niskaan, ja ihmiset kaatavat lisää sitä itseään perään. Silloin olo on kuin uitetulla koiralla, kissan oksennuksella, virheellä universumin suunnitelmassa.

Kaikessa yrmeydessäni jaksoin lopulta kuitenkin avata tietokoneen ja ottaa esille Facebookin, tuon yksinäisiä iltoja viettävien sosiaalisten ihmisten pelastuksen. Tänä iltana se muuttuikin pelastuksekseni.

Olin päivittänyt tilani viimeeksi kolme päivää sitten. Olin kirjoittanut pikahuomion ympäristöstäni, mielessäni eräänlainen runo, teksti jollaisia silloin tällöin kirjoitan huvikseni, luonnos runoksi pikemmin kuin runo, lyhyt, muutamalla siveltimen vedolla tilanteen kuvaava. Tällainen se oli:

Kuuntelen vieressä soljuvaa puhetta
Se on ranskaa ja kiertää pääni ohi
Aivojeni kielikeskuksen läpi töksähdellen
Mutta ohimennessään se hyväilee
Korviani sylkirauhasiani ja
Pieniä väriseviä hymylihaksia
Kauneuden ruokahalu herää
Ilmeeni varmaan kertoo kaiken:
Veneemme liukuvat yhteisillä aalloilla

Huomasin, että ystäväni oli kirjoittanut siihen kommentin. Hän on runoilija, julkaissut juuri peräkkäin kaksi runokirjaa. Hän kirjoitti kommentissaan vain yhden sanan ja huutomerkin: - Hienoa!

Se riitti. Päiväni oli pelastettu. Vain yksi sana, mutta oikealla hetkellä, oikeaan paikkaan, oikealla tavalla. Tiesin hänen tarkoittavan mitä sanoi, tiesin hänen osaavan arvioida runoja paremmin kuin minä itse, tiesin että hän oli ystäväni. Vain yhdellä sanalla. Kirjoitin hänelle sähköpostin Facebookin kautta ja kiitin päiväni pelastamisesta. Hän vastasi haikurunolla: Huono kumuloi/ pilveksi taivaalle. Ja/ niin myös hyväkin.

Nousin sohvasta kuin vasta heränneenä ja menin soittamaan pianoa. Pian hänkin tuli kotiin, ajoissa ennen nukkumaanmenoani. Tervehdin häntä iloisesti ja huomasin hänen apaattisen ilmeensä muuttuvan hymyksi. Rupattelimme niitä näitä puolisen tuntia; sitten menin nukkumaan, tyytyväisenä ja rauhallisena, mieli kepeänä.

Aivan viimeiseksi toivotin hänelle hyvää yötä lämpimimmällä tavalla millä suomalaiset isä ja poika voivat toisiaan tervehtiä. Otimme kumpikin toista yhdestä olkapäästä kiinni ja ravistimme kevyesti, miehekkäästi. Katsoimme toisiamme silmiin ja vetäydyimme sitten omiin huoneisiimme.

Hienoa!

Katson ympärilleni sokein silmin, ja näen haamujen taas heräävän. Ne hiipivät lähemmäksi ja kuiskuttavat korvani vieressä niin kuin olisivat aina olleet siinä, tunteideni, muistini, hermojeni keskuksen näkymättömänä jatkeena.  Kaukana on se pelkääminen ja epävarmuus joka yhdistetään aaveiden kohtaamiseen. Nämä ovat kauniita, niin eteerisen kauniita etten pysty niitä näkemään kuin sokeilla sielun silmillä.

Ne tulevat välillä päivälläkin, joskin harvoin. Elämän eteenpäin kaatuva rytmi ei anna minulle tarpeeksi aikaa rauhoittua katsomaan herkkiä, hetkessä tuuleen katoavia, olemattomia  aaveita.  Illalla ne tulevat, kun musiikki soi ilmassa ympärilläni, kun rauha laskeutuu sieluun, kun tyytyväisyys hyvin eletystä päivästä muuttaa vähäisimmänkin aavistuksen kauneudesta haltioituneeksi tunteeksi: minä elän!

Nekin elävät, aaveet. Yöllä, unissa ne ovat tasavertaisia kaikkien muiden kanssa; seurustelen niiden – tai pitäisi kai sanoa: heidän – kanssaan, kuin kuolemaa ei olisi olemassa. Joinain epätodellisina yön pimeyden hetkinä makaan hetken valveilla ja muistelen keskustelua jonka olin juuri käynyt aaveen kanssa.

Ne ovat siis kauniita. Se tarkoittaa, että ne ovat inhimillisiä. Ja koska ne ovat jähmettyneet kuoleman peruuttamattomaan hetkeen ja niiden elämä on kokonaisuudessaan aina läsnä, ilman tulevaisuutta, ilman muutosta, otan ne vastaan kokonaisina, niin kuin musiikin joka värähtelee kaikkialla, tuudittaen kuuntelijan rauhaan, tasapainoon, harmoniaan.

He ovat ihmisiä, jotka tunsin heidän eläessään. Ei ole monta yötä siitä, kun kävin vierailulla isotätini luona, hänen joka kuoli kaksikymmentä yhdeksän vuotta sitten. Ja kuinka monena yönä isäni kuoltua keskustelin hänen kanssaan huutaen äänetöntä huutoa  - Miksi en saanut tietää sinusta kaikkea?

Öinen vierailuni isotädin luo oli samanlainen kuin kymmeniä vuosia sitten, silloin kun hän oli elossa ja kerroin hänelle matkastani Etelä-Amerikkaan, ja hän, kansainvälinen seikkailija vuosikymmeniä ennen massaturismia, nyökkäili hyväksyvästi, kun kaskuni matkastamme saivat hänet ymmärtämään, että seikkailu jatkuu sittenkin kun hän puolisokeana ja puolirampana ei enää niihin jaksa osallistua. Muutama yö sitten keskustelumme oli aivan samanlaista. Mitä väliä oli sillä, että häntä ei ollut edes olemassa!

Isästäni olin nähnyt samoja unia jo hänen elossa ollessaan: - Miksi et päästänyt minua lähemmäksi, vaikka olisin halunnut, tarvinnut sitä?! jaksoin kysyä heräten lopulta uupuneena turhaan aneluuni. Hänen poistuttuaan lopullisesti kertomusten tuolle puolen unet eivät muuttuneet: - Miksi, miksi? käyn yhä samaa dialogia.

Juuri nyt, tätä kirjoittaessani, he ovat taas tässä lähellä. He sinkoilevat luokseni kotini vanhoista esineistä, joista jokainen säteilee kuoleman väliaikaisuutta. He omistivat aikanansa nuo esineet, ja minun herkkä, sokea silmäni näkee heidät niiden vierellä. Näin valveilla en keskustele heidän kanssaan.  Muistelen vain, ja tunnen heidän läsnäolonsa joka on kuin hellä hyväily. Ilman sitä olisin tällä hetkellä yksin.

Niin monet heistä ovat juuri nyt läsnä, jokin osa sielustani on herkistynyt vastaanottamaan heidän heikkoja signaaleitansa. Olen pakahtua, kun ymmärrän miksi he ovat niin tärkeitä, niin läsnä olevia. Jotkut heistä antoivat itsestään niin paljon, että ilman heitä en olisi rakentunut sellaiseksi mikä olen. Ja toiset taas, ne joita saatoin jopa väheksyä heidän eläessään, heidän kauttaan olen oppinut hyväksymään ihmisen puutteineen,  näkemään sen helposti haavoittuvan, aina hyväksyntää ja rakkautta kaipaavan olennon, jollainen meistä jokainen on, olen oppinut tajuamaan että jokainen ihminen ihmisenä – ja vielä haamunakin – on arvostuksen ja ihailun arvoinen. Ja jokainen heistä, ikiajoiksi kadonneista, on meidän jäljelle jääneiden välttämätön rakennuspalikka.

Haamut vaikenevat, mutta minä en. Haluan kiittää heistä jokaista nyt ja tässä, eläville ja kuolleille, sillä jossain tuossa parinkymmenen sentin päässä kuolleetkin kuuntelevat enkä halua jättää heitä koskaan huomioon ottamatta, heitä elämäni muovailijoita.

Rakas päiväkirja,

istun pitkästä aikaa norsunluutornissani, ja tunnen maailman taas yhtä suurena kuin joskus silloin…

Järjestelen vanhoja kirjoituksiani, joita tietokone, muistitikut, cd-levyt ja kovalevyt ovat pullolleen. Lukiessani kirjoituksiani tajuntaaniräjähtää ääretön elämän rikkaus, energia ja kokemukset jotka saavat minut pyörälle päästäni, vaikka tiedänkin, että minä olen kaiken tuon ajatellut, kokenut, tehnyt, haaveillut, toivonut, toteuttanut.

Luen muistiinpanon, kirjoittamani jonain hiljaisena työpäivänä: ”Energia virtaa lävitseni uskomattomalla nopeudella ja tunnen kuinka se pulppuaa esiin minusta ja onnistuu jopa vaientamaan tuon viereisessä huoneessa istuvan kovaäänisen ja dominoivan tanskalaisnaisen, jonka hymy peittää hänen kovuutensa ja halunsa olla päällepäsmäri.”

Luen toista kirjoitusta, synteesiä jostain eteenpäin työntyvästä voimasta, joka on pakottanut minut vuosia sitten pysähtymään, etsimään totuutta hiljaisuudesta. ” Pienuuden suuruus. Liikkumattomuuden dynaamisuus. Hiljaisuuden täyttävät äänet. Antamisen muuttuminen saamiseksi. On ymmärrettävä että nämä paradoksit ovat tosia, eivät pelkkiä elämäntaito-oppaiden klisheitä, joilla myydään turhaa toivoa epätoivoisille.”

Ja sitten löydän vanhan listan asioista, joista nautin: kymmeniä, taas kymmeniä pieniä asioita… toteutettavaksi, unelmoitavaksi.

Maailma on suuri, elämä on tehty elettäväksi. Sanat Spoon River Anthologystä, Lucinda Matlockin hautakivestä tulevat mieleen:

 What is this I hear of sorrow and weariness,
  Anger, discontent and drooping hopes?
  Degenerate sons and daughters,
  Life is too strong for you—
  It takes life to love Life.

Ja nyt siis istun ja katson, kuten aina ennenkin, sekä taakse- että eteenpäin, ja näen elämää rakastettavaksi molempiin suuntiin. Pieniä eleitä ja liikkeitä, suuria tunteita, tyhjyyttä joka tuntuu täydeltä, liikkumattomuutta joka pakahduttaa liikkeellään, arkea joka on juhlaa, suuruutta siellä missä on vain vähäpätöisyyttä.  Täytyy elää rakastaakseen elämää.

Ystäväni juhli syntymäpäiviään. Hän vuokrasi kokonaisen lentokoneen ja lennätti 80 ystäväänsä jonnekin Välimerelle, jossa riittävän kokoinen jahti odotti heitä tarjoten hemmottelua, hienoja aterioita, shamppanjaa. Suurta. Vai suureellista? Minulle riitti syntymäpäivälahjaksi itse tehty laulu, johon oli vuodatettu koko tekijän elämä ja ystävyys.

Luen runoilijan päiväkirjoja ja seuraan hänen intohimojensa matkaa rakkaudesta seksiin, haltioituneesta itsevarmuudesta itseruoskintaan. Hän kirjoittaa: ”Kehittynyt ihminen voi täysin vastuullisesti ja oikeutetusti astua sovinnaisten rajojen yli, kun sisäinen kasvu sen vaatii. Ei se ole ongelma. Hänen ongelmansa ovat toisella tasolla.”

Istun pimenevässä illassa, hiljakseen viilenevän helteen keskellä. Näen vielä selvästi vastarannalle, mutta pian se on kadonnut kesän hämyyn. Sisälläni on tyhjää, sillä näen sovinnaisuuden rajat, mutta en enää pääse niiden toiselle puolelle, ulos. Sovinnaisuus, mitäkö se on? Varmaankin olemista nimenomaan sisäpuolella, jonkin järjestelmän antaman kehikon sisällä, säntäilemässä seinästä seinään kuin vauhko hevonen aitauksessaan. Tai sitten lamaantuneena, paikallaan maaten, luullen että vain tämä pilttuu on todellisuutta ja sen ulkopuolella ei ole mitään, koska mitään ei näy…

Näin aina ne rajat ja rajan ulkopuolisen elämän. ”Sovinnaisuus” – jotain sopimuksen mukaista, yhteiskuntasopimuksen, moraalikoodin, eettisten määräysten kahlitsemaa, liiallisessa määrin. Tunnustin sopimuksen ja vannoin sen nimeen, mutta en koskaan unohtanut itseäni enkä omia toiveitani, haaveitani, persoonallisuuttani, jotka eivät suinkaan olleet aina synkronissa sovinnaisuuden kanssa.

Hypin kuin vauhko hevonen, ja lopulta purkauduin raja-aitojen yli ja läpi, enkä tiedä vielä tänä päivänäkään, kadunko sitä mitä tein vai enkö. Minun vain täytyi tehdä kaikki. Aina kuitenkin palasin takaisin pieneen neliööni, jossa märehdin tavanomaisten asioiden alati puuduttavaa hämähäkin seittiä, joka tukki henkiset tiehyeni.

Nyt ensi kertaa elämässäni tuntuu, ettei voimani riitä puskemaan läpi ympärilleni rakennetun – ja itse rakentamani – muurin. Katson lamaantuneena lehmämäisine mulkosilmineni rokokootansseja kumartelevia kanssaihmisiäni. Joillekin heistä tämä hidas ja arvokas Sarabande on todellisuutta. He eivät tiedä, että tanssi oli alun perin rivo ja nopea kansantanssi. Jossain aidan toisella puolen se on sitä yhä. Mutta minä olen lehmämäinen, lammasmainen, enkä kerro siitä heille mitään, vaan suostun valheelliseen koreografiaan.

Runoilija pohtii rajojen ylittämisen oikeutusta. Minä en pohdi sen oikeutusta vaan sitä, kykenenkö enää koskaan siihen; ja pystynkö vetämään ketään mukaan elämään, joka rakentuu omalle itselle eikä ulkoa annetuille tavoitteille ja käyttäytymismuodoille.

Voi mikä menetys, jos näen todellisuuden mutta en pääse siitä enää osalliseksi!

”Ei ole rumaa rakkautta”, joku sanoi. Mutta kuinka moni rakkaus onkaan julistettu sovinnaisuuden nimissä rumaksi. Homoilut, parisuhteiden ulkopuoliset suhteet, vanhojen ja nuorten väliset suhteet – tai totta tosiaan vanhojen väliset suhteet. Ja silti rakkaus, erotiikka, seksi ovat paljon väkevämpiä voimia kuin yksikään yhteiskuntasopimus. Ne leikkaavat halki yhteiskuntien kuin teroitettu veitsi halkaisee kankaan, eikä mikään niitä kuitenkaan pysty estämään.

Sovinnaisuus murtuu, katoaa, muuttuu toisiksi säännöiksi. Se on kuin valhe joka lepattaa tuulessa ja sammuu.

Runoilija aiheutti skandaaleja, joutui huonoon valoon niin monien joukossa. Paheksuntaa, syyllisyyden tunnetta, syrjimistä. Minä en joudu, sillä julkisivuni on täydellinen. Vain harva valittu näkee, mitkä intohimot vellovat sisälläni samalla kun odotan pimeyden laskeutuvan kuusimetsän ylle ja iltatuulen rauhoittuvan pettäväksi tyyneksi.

Luin kuluneena talvena kattavan yleisesityksen kaikista maailman valtauskonnoista. Olin hämmästynyt huomatessani, kuinka monenlaisia rituaaleja ihmiset ovat luoneet jonkin suuremman voiman palvontaan. Yksi rukoilee kädet ristissä, toinen kädet pään päällä; yksi polttaa suitsukkeita, toinen laulaa virsiä. No, näissä rituaaleissa, uskontojen ulkoisissa muodoissa ei ole tietenkään vastausta kysymykseeni, koska nehän ovat vain ulkoista sovinnaiskäyttäytymistä, jolla yhteiskuntasopimuksen mukaisesti palvotaan korkeampaa.

Yhtä hämmentävä on kuitenkin kokoelma eettisiä ja moraalisia ohjeita, joita uskonnot jakavat. Se yksityiskohtien määrä, johon kirkkokunnat ja vastaavat ovat menneet säädellessään ihmisen elämää, sumentaa tavoitteeni saavuttamista. Voisiko olla niin, että tanssimisen kieltäminen olisi se suuri yhteinen tavoite? No ei varmaan, eikä joidenkin ruokien välttäminen, pukeutumistyylit ynnä muut. Kaikki tyynni jonkin pienen ihmisjoukon keksimää pienen – tekisi mieli sanoa nurkkakuntaisen – yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi.

Jossain kauempana, syvempänä on uskontojen ydin. Löydänkö kulttuureista, muodeista, perinteistä vapaan kristallin kirkkaan sanoman, joka on koko ihmiskunnan yhteinen, tärkein eettinen perintö?

Kuten sanottua, tämä kysymys vasta askarruttaa minua. Vastausta en ole vielä löytänyt, enkä tiedä löydänkö edes. Jatkan kuitenkin tutkimuksiani. Koen tärkeäksi tietää, onko olemassa jokin objektiivinen oikein ja väärin, vai onko kaikki sittenkin subjektiivista, joko henkilökohtaista tai jonkin yhteisön omaa.

Jos löydän edes osittaisia vastauksia, pidän lukijan ajan tasalla. Sen voin kertoa jo nyt, että rakkaus ei ole oikea vastaus.

Etsiessäni vastausta käteeni ajautui kirja, jossa selostettiin pikkutarkasti kaikki mitä islam kertoo Jeesuksesta. Epäilyni heräsi vahvasti, kun Jeesuksen, islamin tärkeän profeetan, suhteen oli tärkeä korostaa erästä eroa kristittyjen Jeesus-kuvaan: niin Koraanin kuin Koraanin selittäjien mukaan Jeesus kuoli eikä noussut kuolleista saaden iankaikkisen elämän. Tärkeä pieni kohta, sillä ilman ylösnousemusta ei olisi kristinuskoa eikä Jeesus olisi Jumalan poika. Kuka muutti tarinan? Muslimit vai kristityt? Ja miksi?